Blogin nykytilanne

 

 

Moikka vaan kaikki te kaksi ihmistä jotka enää luette tätä blogia! Olette ehkä huomanneet, että uusia tekstejä ei ole tullut pitkään aikaan. Syy tälle on ehdottomasti se, ettei mulla enää ole aikaa tän blogin pitämiseen. Ruudukko instagram sekä YouTube -tili vievät tällä hetkellä kaiken huomioni ja nautin molemmista ihan törkeän paljon. Tästä syystä laitan blogin niin sanotusti pitkälle tauolle. En tiedä palaanko koskaan blogin pariin enää kunnolla, mutta voi olla että silloin tällöin tulee kirjoitettua joku hypetyspostaus.

Kiitos kaikista näistä vuosista kun olette olleet aktiivisesti täällä lukemassa ja kommentoimassa! Toivottavasti nähdään vaikkapa tuolla mun aktiivisempien kanavien puolella ja jatketaan jutustelua siellä. Ruudukko kiittää ja kuittaa tältä erää.

PS. Nörttileffat listaus meni viime vuodelta näin:

#5 Dune - Tykkäsin, parempi kun originaali. Näyttävä ja visuaalisesti kiehtova. Jäin odottamaan jatkoa.

#4 Suicide Squad - Paras DCEU leffa ikinä. Loistavaa huumoria, hyviä näyttelijöitä. Viihdyttävä kokemus.

#3 Shang-Chi - Uutta MCU:ssa. Simu Liu on ihana tässäkin. Soundtrack tosi kova ja MCU:n parhaimmat taistelukohtaukset löytyy tästä.

#2 Encanto / Luca - Jaetulla sijalla, molemmat omalla tavallaan loistavia. Tunnelma, animaatiotyyli, We Don't Talk About Bruuuunooo...

#1 Spider-Man: No Way Home - Paras Hämis leffa ikinä ja täynnä upeita cameoita ja ester eggejä. Itkin useammassakin kohdassa ja Tobeyn ja Andrewn paluu oli ihan parasta!

Löydät mut instasta: Ruudukko_official

Ja tubesta: Ruudukko

Parhaat pelit 2021

Nytpä laitetaankin listaksi mun lemppari pelit vuodelta 2021! Oon ihan hirveän myöhässä näiden mun listojen kanssa, mutta eipä näitä muutenkaan kovin moni tule lukemaan. Aika vähän loppujen lopuksi tuli pelattua uusia pelejä, mutta ainakin muutama ihan törkeän hyvä tuli suoritettua kunnialla lähes loppuun saakka. Pelasin aika paljon vanhoja pelejä, mutta listan kärkisijalta löytyy myös ihan 2021 vuoden pelikin. Teille, jotka eivät siis ole mun blogia niin pitkään seuranneet niin Parhaat pelit -listoille pääsee mitkä tahansa pelit, jotka olen pelannut läpi vuoden aikana. Olivat ne sitten tasoloikkaa kasarilta tai räiskintää joulukuulta. Tosin tällä kertaa teen poikkeuksen ja sisällytän listalle pelin, jota en päässyt kokonaan läpi. Tässä tulee Ruudukon suosikki pelailut vuosimallia 2021 - spoilerivapaasti tietenkin!

 

#5 What Remains of Edith Finch (2017)
Alustana: PC (Steam)
Julkaisija: Giant Sparrow
Pelitunnit: 3 h

Ensimmäinen peli mitä olen koskaan striimannut oli tämä indie-peli What Remains of Edith Finch. Mulle suositeltiin tätä jo useampi vuosi sitten ja se roikkuikin Steamin toivelistalla aika pitkään. Alkuvuonna 2021 kuitenkin päätin sen vihdoin ostaa ja ihan oikeasti pelatakin. Oli jotenkin tosi erilaista lähteä pelaamaan peliä, josta mulla ei juurikaan ollut hajua. Tarina ja hahmot olivat täysin mysteerin peitossa, enkä oikein tiennyt mitä odottaa edes itse gameplayltä. What Remains of Edith Finch on periaatteessa kävelysimulaattori, jossa etsit erilaisia vihjeitä sukulaistesi kohtaloista sekä suoritat erilaisia pieniä puzzleja. Tarina on synkkä, burtonmainen ja välillä jopa vähän pelottavakin. Mitä enemmän opit asioita, sitä enemmän hahmoihin kiinnyt. Pelikokemus olisi varmasti ollut parempi vielä, jos en olisi tosiaan striimannut tätä. Kaikki se ylimääräinen stressi striimammisesta söi kyllä jonkin verran keskittymistä. Jos kaipaat tunnepohjaista ja erilaista indie-peliä niin vahva suositus tälle!

#4 It Takes Two (2021)
Alustana: Playstation 4
Julkaisija: Electronic Arts
Pelitunnit: 13 h

Tätä peliä suositeltiin mulle kovasti pitkin loppu vuotta 2021 ja viimeistään siinä kohtaa kun It Takes Two nappasi kotiin sen Game of the Year -palkinnon niin olihan tää pakko kokeilla. Peli on kaksinpeli, jossa pelaajat ohjaavat avioeron partaalla olevaa pariskuntaa. Hauskaa pelissä on se, että sitä ei tosiaan edes voi pelata yksin vaan se vaatii kaverin. Halusin, että tästä tulisi siis sellainen kiva ajanviete puolison kanssa ja tavallaan se sitä olikin. Ihan ei keksitty, että miksi tämä oli ihan niin hehkutettu, mutta erikoisen pelimekaniikkansa, syvällisen tarinansa ja hassujen hahmojensa takia tämä oli aika uniikki pelikokemus! Eikä meillä edes mennyt hermo toisiimme kovin montaa kertaa. Oli vain hauska huomata, että toiselle meistä tasohyppelyt olivatkin vähän hankalia ja toinen sitten taas kompuroi enemmän loogista päättelyä ja rytmiä vaativissa tehtävissä. Upea kokemus, vaikka ei ihan ollut sen hypensä arvoinen.

#3 Final Fantasy VII (1997)
Alustana: Nintendo Switch
Julkaisija: Square Enix
Pelitunnit: n. 30 h

Mun on pakko myöntää, että tätä peliä en vaan saanut mitenkään läpi viime vuoden aikana. Peli ei todellakaan ole huono, mistä kertoo tämä korkealle sijoittuminen. Mulla ei vaan yksinkertaisesti ole aikaa keskittyä ja syventyä tähän peliin aina montaa tuntia kerrallaan. Tallennuspisteitä on niin harvakseltaan kun kyseessä on vanha peli ja tarina vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Pelimekaniikat on kuitenkin ihan tosi hyvin kestäneet ajan hammasta ja tarina ja hahmot tuntuvat edelleen ajankohtaisilta. Oli myös ihanan retroa pelata tälläisillä grafiikoilla varustettua peliä ja selkeästi huomasi kuinka FF7 olikin graffoissaan silloin aikanaan ollut todellakin edistyksellinen. En ihmettele yhtään miksi niin monien listoilla tää peli nousee niin korkealle. Se koukuttaa mukaansa hyvin ja mikäli ei pelästy sitä suhteellisen perinteistä JRPG -tyyliä niin kyllä tämä on jokaisen itsenään kunnioittavan gamerin, pakko pelata jossain kohtaa elämäänsä läpi. Senkin takia oli pakko se sisällyttää tälle listalle, ettei minulla enää ole tämäkin aiheuttamassa painetta pelata peliä. Final Fantasy seiska on parhaimmillaan silloin kun siihen saa rauhassa uppoutua.

#2 Paper Mario (2000)
Alustana: Nintendo Switch (Nintendo 64™ – Nintendo Switch Online)
Julkaisija: Nintendo
Pelitunnit: 20 h

Musta on alkanut viime aikoina tuntumaan, että Nintendo 64 on yksi kaikkien aikojen parhaimmista pelikonsoleista. Niin monet huiput ja ikoniset pelit on aikanaan sille tullut kuten Super Mario 64, Goldeneye ja Majora's Mask. Mulla ei itselläni ole koskaan konsolia ollut, mikä on harmittanut aina ihan tosi paljon. Onneksi Nintendo kuitenkin julkaisi tämän Switch Online Nintendo 64 -konsolin, johon pikkuhiljaa tippuu lisää huippunimikkeitä tuolta legendaariselta konsolilta. Ensimmäinen peli, jonka pelasin läpi tuolta oli Paper Mario. Vähän varauksella aloin sitä pelailemaan, mutta aika äkkiä Mario ja kumppanit nappasivat minut mukaansa! Paper Mariossa on ihan huikeasti tekemistä ja mielenkiintoisia hahmoja. Sen vuoropohjaiset taistelut ovat hauska lisä ja pelissä on juuri sopivasti sellaista hölmöä huumoria. Maailma on monipuolinen ja puzzlet sellaisia, että joutuu vähän miettimäänkin - joskus jopa internetin kanssa. Tykkäsin ihan tosi paljon ja aion kyllä kokeilla muitakin Paper Mario pelejä tulevaisuudessa. Mario toimii myös rpg:nä erinomaisen hyvin!

#1 Life is Strange: True Colors (2021)
Alustana: PC (Steam)
Julkaisija: Square Enix
Pelitunnit: 10 h

Life is Strange -sarjan peli ykkösenä? Yllättyneet voi huutaa vaikka hep! Mutta ihan oikeasti Life is Strange: True Colors on ihan törkeän hyvä lisä tähän pelisarjaan. Päähenkilö Alex nousi hyvin äkkiä yhdeksi mun suosikki LiS -hahmoksi. Alexin voima lukea ihmisten tunnetiloja oli hienosti toteutettu, eikä se ollut niin häiritsevä osa peliä kuin esimerkiksi Life is Strangessä. Pelialueena toimi Haven Springsin pikkukylä, joka jo itsessään tuntui niin kotoisalta ja hiveli jotain minun sisäistä kutsumusta noihin jylhiin lumihuippuisiin vuoriin ja kirkkaana soljuviin puroihin. Peli sai minut itkemään ja nauramaan lukuisia kertoja, sillä LiS -peleille tuttuun tapaan se sisälsi todella aitoja ja koskettavia kohtaamisia pelin hahmojen kanssa. Onpa tässä myös heittämällä yksi LiS -sarjan parhaimpia romanssejakin! Tykkäsin ihan tosi paljon, vaikkei päässytkään ihan samalle tasolle kuin LiS2 silloin aikanaan. Ehdottomasti mun lemppari peli viime vuodelta.

Vanhoista jo aloitetuista peleistä Dead by Daylight ja Smash Bros. olivat edelleen aikamoisessa kulutuksessa. Dead by Daylight on noussut koko ajan mun listalla korkeammalle ja korkeammalle. Uusia lisenssihahmoja tippuu vähän väliä ja aina jaksan yllättyä, että kenet BHVR Entertainment on saanut seuraavaksi mukaan! Nyt keväällä esimerkiksi ilmestyy Ring -aiheinen chapter. Smashissä puolestaan saatiin viimeiset DLC hahmot, joista Kingdom Heartsin Sora räjäytti kyllä pankin ihan totaalisesti. Mobiililla tuli pelattua Pikmin Bloomia, mutta se jäi alkuinnostuksen jälkeen kyllä aika heitteille. Myös iPadillä pelailin Hue nimistä väripeliä ihan tuntitolkulla. Animal Crossing: New Horizons sen sijaan tippui tänä vuonna lähes nollaan pelipäivinä.

Muita isompia ja tosi odotettuja pelejä mitä pelailin olivat Monster Rancher 2 sekä Spider-Man: Miles Morales. Monster Rancher oli sellainen peli, minkä muistin lapsuudesta. Se oli vuosikausia mulla ihan täysin unohdettuna, mutta sitten se tulikin yhtäkkiä takaisin kuin puskista. Halusin ehdottomasti nostalgia-hengessä kokeilla miten tuo peli oikeasti toimikaan, mutta hyvin äkkiä huomasin ajan kullanneen muistot aika pahasti. Kiertelemättä Monster Rancher 2 on aivan sysipaska, merkityksetön ja aivoton peli. Miles Morales oli toinen pettymys viime vuodelta. Rakastin kyllä pelata peliä, sillä omalla lemppari Marvel sankarilla swingailu pitkin Manhattania tuntui tosi hyvältä. Peli on kuitenkin valitettavan lyhyt ja itseään toistava. Kirjaimellisesti sellainen ylikallis DLC, joka olisi pitänyt olla nimeonmaan vain lisäosa originaalin Spider-Man peliin. Jäi huono maku suuhun, vaikka tykkäsinkin pelistä. Kuten sanoin niin tosi vähän tuli pelailtua etenkään mitään uutta vuonna 2021. Tänä vuonna kuitenkin tilanne tulee toivottavasti olemaan eri kun nyt alkuvuoteen jo mulla on taskussa pari aika huippupeliä! Ensi vuoden listaa siis odotellessa :)

Parhaat tv-sarjat 2021

Listoja, listoja ja listoja! Paras aika vuodesta kun pääsee taas muistelemaan edellistä vuotta ja laittamaan asioita järjestykseen näille top listoille. Sarjoja tuli katsottua tosi paljon ja harmillisesti monta hyvää ei mahdu tähän top viiteen ollenkaan! Saavat siis kunniamaininnat sitten lopussa. Niille, jotka eivät tiedä niin listaan vuosittain mun vuoden lemppari sarjat tälläiseksi top viideksi. Mukaan pääsee mikä tahansa sarja, minkä olen kokonaisuudessaan katsonut aina kyseisenä vuonna. Sarjan ei ole ollut pakko ilmestyä sinä vuonna, pääasia, että se on ollut minulle uusi. Tässä tulee kuitenkin Ruudukon lemppari sarjat vuodelta 2021.

#5 It's a Sin

Verkko: HBO Max

Julkaisuvuosi: 2021

Lempi hahmo: Colin Morris-Jones

 

Jossain kohtaa selailin HBO:n tarjontaa, jotta löytäisin jotain uutta kevyttä katsottavaa. Oltiin katsottu tosi paljon kaikkea yliluonnolista leffaa, joten tämä teema kiinnosti vielä paljon. Sarjan kuvaus kertoi, että joku mystinen virus iskee  80-luvun Lontoossa ja alkaa niittämään yksi toisensa jälkeen kaveriporukan jäseniä. Selkeästi siis zombie-sarja kyseessä! No ei ollut. It's a Sin kertoo 80-luvun HIV/AIDS -kriisistä, joka iski etenkin suurten kaupunkien homoyhteisöihin vaarallisen nopeasti. Tarina seuraa yhden kaveriporukan matkaa sieltä ensimmäisestä tartunnasta aina siihen hetkeen asti kun ensimmäiset lupaavat lääkkeet ja hoidot ilmestyvät. Matka on koskettava ja täynnä surullisia yllätyksiä, mutta myös pieniä onnellisia hetkiä. Hahmot ovat todella kiinnostavia, uskottavia ja niin tuttuja oikeasta elämästä. Opin sarjan kautta myös paljon kyseisestä sairaudesta ja siitä, miksi monilla on vielä tänäkin päivänä niin negatiivinen asenne LGBTQ+ ihmisiin. Vahva suositus, mikäli aihe kiinnostaa yhtään!

 

#4 Arcane: League of Legends
Verkko: Netflix
Julkaisuvuosi: 2021-
Lempi hahmo: Vi, Ekko

Heti alkuun pakko sanoa, etten ole koskaan pelannut League of Legendsiä saatika ollut koskaan tippakaan kiinnostunut siitä. Tämä sarjakin olisi varmaan jäänyt katsomatta, ellei sitä olisi kaikki ympärillä hehkuttaneet niin tajuttoman paljon. Pitihän tämä sitten siis katsastaa ja voi pojat miten hieno sarja se olikaan! Animaatiotyyli on aivan älyttömän kaunis ja juoni nappaa mukaansa viimeistään parin ensimmäisen jakson jälkeen. Sarja koukuttaa katsomaan aina seuraavan jakson ja loppuu kokonaisuudessaankin sellaiseen cliffhangeriin, että ihan huutaa sen toisen kauden perään. Hahmot ovat todella persoonalliset, samaistuttavat ja heistä kaikista oppii pitämään sarjan edetessä. Kukaan ei ole perinteinen hyvä tai paha, vaan kaikista löytyy se toinenkin puoli. Sarja ei kuitenkaan saanut minua edelleenkään kiinostumaan LoLin pelaamisesta, mutta jonkin verran tuli luettua hahmojen loresta lisää pelin wikipedia sivujen kautta.

#3 Squid Game
Verkko: Netflix
Julkaisuvuosi: 2021-
Lempi hahmo: Ali Abdul, Kang Sae-byeok ja Hwang Jun-ho

Syksyllä maailma meni aivan sekaisin korealaisesta mysteeri-draama Squid Gamesta. Jos joku nyt ei vielä tiedä niin Squid Game on vähän kuin Saw, mutta peleinä on ne lapsuudesta tutut leikit. Sarjassa on jonkin verran väkivaltaa, mutta se ei sillä mässäile. Keskiössä ovat hahmot ja heidän väliset suhteensa. Sarja haastaa katsojan ajattelemaan, mitä itse olisi tehnyt tuossa tilanteessa ja kuinka pitkälle voisi päästä tälläisissä kilpailuissa? Sarja myös onnistuu elämään hypensä tasolle. Sen musiikit ovat aavemmaisen kaunista kuultavaa ja hahmot ihan törkeän mielenkiintoisiksi kirjotettuja. Mukaan mahtuu myös twistiä twistin perään mikä pitää katsojan varpaillaan ihan sinne viimeisiin hetkiin asti. Korealainen media on ilmiönä tullut jäädäkseen ja mielenkiinnolla olen alkanut tutustumaan myös moniin muihin korealaisiin sarjoihin ja elokuviin. Squid Gamea usein myös verrataan hieman samankaltaiseen japanilaiseen  Alice in Borderland -sarjaan, joka myös melkoisen hyvä.

#2 Young Royals
Verkko: Netflix
Julkaisuvuosi: 2021-
Lempi hahmo: Wilhelm

Luulin, ettei yksikään teinisarja enää pysty minua hetkauttamaan. Kaikki on nähty, koettu ja uudelleen kierrätetty. Sitten tuli ruotsalainen Young Royals ja olin aivan ällikällä lyöty. Päätähdet Wilhelm (Edvin  Ryding) sekä Simon (Omar Rudberg) kannattelevat sarjaa jo pelkästään kemiallaan koko tuotantokauden ajan! Ihan tajuttoman hyvät ja luonnolliset näyttelijät ikäisiksiin. Uskoin ihan jokaisen sekunnin mitä herrat ruudulla näyttelivät. Yllätyksellinen ja maanläheinen tarina saa välillä hymyn korviin ja välillä ihan itkettää. Jatkoa on onneksi luvassa, sillä tämän tarinan haluan nähdä ehdottomasti. Jos kaipaat elämääsi jotain suht kevyttä, mutta laadukasta romanssia niin katso ihmeessä Young Royals. Jää Love, Victor kakkoseksi ja kauas autenttisuudessaan ja tunnepuolella, vaikka olikin pitkään mun tän vuoden listan kärkisijoilla.

 

#1 Wandavision
Verkko: Disney +
Julkaisuvuosi: 2021
Lempi hahmo: Wanda Maximoff

Wanda, Wanda, Wanda... muusta en ole tainnut tänä vuonna näin paljoa puhuakaan? Tammikuussa 2021 alkanut Wandavision nappasi minut mukaan jo ensimmäisestä jaksosta asti. Oli ihanan nähdä sarjan kunnioittavan sitcomin eri vuosikymmeniä tuoden mukaan juuri sopivasti niitä sitcomin kliseitä, tarinoita ja hahmoja, mutta samalla muokaten niistä täysin omanlaisia tulkintoja. Ensimmäiset jaksot on myös kuvattu ihan live-yleisön edessä mikä vain lisää sarjan autenttisuutta! Sarjassa on lukemattomia twistejä ja ikimuistoisia hahmoja. Sarja koukutti jokaisen jakson jälkeen spekuloimaan ja tutkimaan internetistä joka ikisen viittauksen ja mahdollisuuden. Oliko tämä nyt vihdoin se Mephisto teaser vai ei? Silti se jaksoi aina uudelleen ja uudelleen yllättää katsojansa, tarjoten paljon uusia mielenkiintoisia näkökulmia ja teorioita. Aivan huikea aloitus Marvel -universumin neljännelle vaiheelle! Mikään muu ei ollut viime vuonna myös niin suurena korvamatona kuin tiedätte-kyllä-kenen tunnari. Rakastan tätä sarjaa!

Tänä vuonna tuli katsottua myös paljon muita sarjoja ja listalle eivät ihan päässeet muun muassa nämä huippusarjat: Mare of Eastown, Maid ja Midnight Mass. Kaikissa kolmessa oli jotain ihan törkeän hyvää, mutta myös jotain mikä vähän tökki. Ovat kuitenkin sen verran laadukkaita huippusarjoja, että suosittelen ehdottoman vahvasti! Meinasin myös, että olisiko pitänyt tehdä animaatiosarjoista ihan oma listansa, jossa tuo Arcane olisi ollut sitten ykkösenä. Päätin olla kuitenkin stressaamatta itseäni liikaa ylimääräisillä listoilla. Joka tapauksessa en olisi saanut edes kasaan viittä Invinciblen ja What if..? -sarjojen avulla, Cowboy Bepop kun jäi niin kesken vielä. Komediasarjoista tuli katsottua Parks and Recreations sekä aloitettua nostalgia-hengessä Tyttökullat. Myös Marvel tarjoili koko vuoden ajan laadukasta draamaa, mutta Loki, Hawkeye ja The Falcon and the Winter Soldier eivät säväyttäneet niin paljon, että olisivat top viiteen päässeet. Pakkokatsottavat kuitenkin jokaiselle MCU-fanille!

Viisi parasta Marvel Cinematic Universe -hetkeä vuodelta 2021

Vuosi sitten toitotin aika vahvasti sitä, etten oikein enää usko MCU:n kiinnostavan minua. Mikään tuleva elokuva ei tuntunut kovin ihmeelliseltä ja vaikka Wandavisionia odotinkin jo kovasti, oli elokuvasarjan tulevaisuus mielestäni todella sekava ja ei kiinnostava. Nyt voin jälleen sanoa vuoden lähestyessä loppuaan, että varmaan suurempaa Marvel-hypeä mulla ei ole ollut vuosiin! Pureudun tässä tekstissä erilaisiin hetkiin, hahmoihin ja asioihin, mitkä tekivät tästä MCU-vuodesta niin huipun. Teksti tulee sisältämään suuria spoilereita kaikesta tämän vuoden tuotannosta sekä spekulaatioita tulevasta, joten spoilerivaroitus on suuri. Tässä tulee mun viisi suosikki hetkeä Marvel elokuva-universumista vuodelta 2021.

5. Spider-Man: No Way Home traileri

No Way Homen traileria saatiin odottaa pitkään. Elokuvan ensi-ilta lähestyi lähestymistään, eikä meille oltu näytetty vielä yhtään mitään elokuvasta. Sony kuitenkin räjäytti pankin kun julkaisi trailerin 24. elokuuta. Sen lisäksi, että se rikkoi heti ties mitä ennätyksiä niin tähän päivään mennessä sitä on katsottu jo yli 80 miljoonaa kertaa. Alkoi hirveät spekulaatiot, että nähdäänkö leffassa aiemmat Spider-Manit Andrew Garfiled ja Tobey Maguire? Vilahtiko trailerissa Matt Murdock? Entä Mephisto? Onko Doctor Strange pahis? Itsekin katsoin spekulaatio-videoita ihan niin paljon kun niitä tubeen ihmiset saivat upattua. Halusin selvittää joka ikisen viittauksen ja easter eggin! Henkilökohtaisesti mun suurin hype tässä trailerissa oli kuitenkin Alfred Molinan aivan törkeän upea paluu Doc Ockin rooliin. Kylmät väreet menivät pitkin kehoa ja silmäkulmat kostuivat nostalgiasta kun Molina päästi suustaan nyt ikoniseksikin muodostuneen repliikin: "Hello Peter."

4. He Who Remains ja Natalie Holt - Loki sarjan MVP:t

Loki ei sarjana ollut mikään mun ihan super lemppari, vaikka tykkäsinkin siitä paljon. Sarjan estetiikka ja hahmot olivat mielenkiintoisia ja juonellisesti se vaikutti niin paljon MCU:n tulevaisuuteen, etten meinannut pysyä housuissani koittaessani yhdistellä kaikkia palasia tulevaan. Loki kuitenkin esitteli jo täysin yllättäen MCU:n seuraavan ison pahiksen Kangin. Teknisesti ottaen upea Jonathan Majors näytteli vasta Kangin varianttia, He Who Remains, eikä Kangia itseään, mutta silti! Ei vitsit, että rakastin sitä hahmoa ja haluan ehdottomasti nähdä millaisia variantteja Majorsilla on vielä takataskussa tulevaisuuden varalle! Seuraavan kerran hahmo pitäisi näkyä tulevassa Ant-Man: Quantumania -elokuvassa, mutta näistäpä ei koskaan tiedä. Lokissa on myös aivan törkeän kova soundtrack, josta vastaa ihastuttava Natalie Holt. Holt koukutti minut musiikillaan aivan täysin, eikä ole varmasti ihmekään miksi hän löytyi tänä vuonna mun Spotifyn kunneltuimpien artistien joukosta! Yksi koskettavimpia kohtauksia Lokissa on se hetki kun tämä katselee filmipätkää elämästään. Natalie Holtin upea musiikki särkee katsojan sydämen kun Loki katselee sen ainoan henkilön kuolemaa, josta on koskaan ikinä välittänyt.

 

3. Wandavision ja paras Marvel quote ikinä

Rakastan Wandavisionia ihan älyttömästi. Siksi voisi melkein sanoa, että pelkästään tää sarja itsessään vie kolmannen sijan tältä listalta. En koskaan aiemmin ollut päättänyt, että kuka on mun suosikki MCU-hahmo, mutta nykyään osaan helposti sanoa sen olevan Wanda. Wandavisionista ei juonenkäänteitä puuttunut! Jokainen jakso oli aina toinen toistaan parempia ja kiinnostavimpia. Se koukutti katsomaan jokaisen jakson aina heti ilmestymispäivänään. Lukuisat ihmiset katsoivat jännityneenä Wandan tarinaa ja odottivat... no kukaan ei oikein tiennyt mitä odottaa! Tulisiko Mephisto sarjaan? Entä Doctor Strange? Miten X-men universumin Pietro (Evan Peters) on tässä? Spekulaatiot kävivät villimpinä kuin koskaan samalla kun sarjan mysteeri kasvoi ja kasvoi. Agatha oli aivan loistava pahis, sarjan tunnarit olivat jotain niin upean nostalgista ja hyvin toteutettu. Mukana oli huumoria ja toimintaa, mutta ennen kaikkea myös sydäntä. Wandaan sattui ja katsoja tunsi sen. Vision oli poissa, mutta silti Wanda teki kaikkensa pitääkseen tämän muiston elossa. Saimme myös yhden parhaimmista ja koskettavimmista Marvel-sitaateista tästä sarjasta: "What is grief, if not love persevering?" Nämä Visionin sanat Wandalle saavat minut edelleen ihan pois tolaltani.

 

2. Shang-Chi taistelukohtaukset

Ehkä eniten kaikista tän vuoden elokuvista odotin Shang-Chi -elokuvaa. Toki Spider-Man oli se loppuvuoden hype, mutta siltä osasi valmiiksi odottaa tiettyjä juttuja kun kuitenkin oli trilogian päätös. Sen sijaan Shang-Chi lähti niin sanotusti nollasta ja onnistui yllättämään erityisen positiivisesti jo muka-kaiken-nähneen -Marvel-fanin. Kaikkein hienointa elokuvassa olivat ne kauniisti koreografioidut taistelukohtaukset. Wenwu vastaan Li oli jo upea aloitus tälle rakkauskirjeelle klassikko martial-arts -leffoille, oma suosikkini on kuitenkin kohtaus, jossa Shang-Chi taistelee bussissa liutaa vihollisia vastaan. Kun DJ Snaken Run It alkaa soimaan ja Shang-Chi otttaa taisteluasennon, katsoja tietää että nyt alkaa lätty lätisemään. Kohtaus on höystetty Jackie Chan -leffojen huumorilla, Marvel-taialla sekä viittauksilla muun muassa Old Boy -elokuvan legendaariseen käytävätaisteluun. Simu Liu myös tekee suurimman osan stunteistaan täysin itse, mikä on aivan häkellyttävän hienoa omistautumista, mutta mielestäni myös vähän pakollista tälläisiin elokuviin.

1. Andrew & Tobey palaavat Spider-Manin rooliin

Sanotaan, että jokainen noista yllämainituista hetkistä on sellainen, missä olen itkenyt melkoisesti sellaisia Marvel-fanin hypetyksen liikuttuneita kyyneleitä. Mikään ei kuitenkaan vetänyt vertoja sille tunnekokemukselle mitä Spider-Man: No Way Home piti sisällään. Jo se, että näki vanhoista Raimin ja Webbin leffoista tuttuja pahiksia sai minut todella tunteelliseksi sekä hypemittarin menemään nollasta sataan sekunneissa. Siltikään, kaikista huhuista, spekulaatioista ja paljastuksista huolimatta en ollut pystynyt varautumaan siihen millaisen tunnereaktion Andrewn ja Tobeyn näkeminen taas valkokankaalla Peterin roolissa minussa sai aikaan. Se yhteinen hurraahuuto mikä pääsi salillisesta ihmisiä, se taputus, ne onnenkyyneleet. Siinä hetkessä jotenkin kaikki tuntui mahdolliselta ja olin taas se pieni poika, joka meni ihan sekaisin joka ikisestä Marvel-elokuvasta. Oli se sitten osa MCU:ta tai muuten vaan Marvelia. On niin mahtavaa olla osa tätä yhteisöä, tätä saagaa jolla tehdään elokuvahistoriaa. Luulin, että MCU ei enää voi yllättää, mutta tämä vuosi on todistanut sen asian vääräksi!

Tää vuosi oli ihan älyttömän kova Marvel -fanille. Vaikka Black Widow, Eternals ja Falcon and the Winter Soldier loistavatkin poissaolollaan tästä listalta, olivat ne silti monien fanien mieleen. What if..? -sarja oli aivan huikea ja oli hienoa nähdä muun muassa Ultronin paluu sekä Chadwick Boseman vielä viimeisessä MCU -roolissaan. Alkuvuosi meni Agatha All Alongia laulellen ja loppuvuosi Lokin soundtrackiä kuunnellen. Lukuisia uusia hahmoja esiteltiin, joista yhtenä henkilökohtaisena lempparina Kate Bishop (Hailee Steinfeld) Hawkeye -sarjasta. Marvel liimasi katsojansa ruutuun tasaisesti koko vuoden ajan ja ainakin minä olen aivan pähkinöissäni seuraavasta vuodesta! Niin paljon kaikkea hienoa MCU-kamaa on tulossa. Huh, olen puhunut!

BONUS

Koska kaikissa Marvel -leffoissa ja sarjoissa on aina näitä secret endingejä niin laitan tänne vielä bonus-kohtana Doctor Strange Supremen ihan omana kohtanaan. Marvelin animaatio sarja What if..? esitteli meille Stephen Strangen, joka käsiensä sijaan menettää sydämensä. Tässä jossittelu-tarinassa Strange menettää rakkaan Christinensä ja on valmis menemään maailman ääriin asti tuodakseen tämän takaisin. Strange joutuu tekemään kyseenalaisia valintoja tullakseen niin voimakkaaksi, että voi kääntää absoluuttisen aikapisteen pois pyhältä aikajanalta. Strange onnistuukin tässä, tuhoten koko oman universuminsa sekä kaiken mitä on koskaan rakastanut. Tämä siis pohjustuksena tässä tekstissä siihen oikeaan bonus kohtaan... sillä tää törkeän upea, pelottava ja sydämetön Doctor Strange Supreme tekee oletettavasti paluun Multiverse of Madness elokuvassa! Olen ihan törkeän hypeissäni tästä hahmosta, vaikka vielä ei olekaan vahvistettu, että kyseessä on juuri tuo sama Strange. Jos näin kuitenkin tulee olemaan niin tää jätkä hyppii taas kuukauden seinille innostuksesta. Kiitos kun luit!

Kauhulla odotan

 

Kauhuleffa kulutukseni menee tietyllä tapaa vähän kausissa. Välillä on hetkiä, jolloin ahmin suunnilleen kaikki mitä suoratoistopalveluissa on saatavilla ja toisinaan en halua koskea niihin pitkällä tikullakaan. Mikään muu genre ei mielestäni ole niin hajanainen kuin kauhuleffat. Erilaisia sub-genrejä sikiää kuin sieniä sateella ja jokainen uusi ohjaaja haluaa tehdä sen oman twistin tähän puhkikulutettuun päägenreen. Kauhuleffoja tehdään usein nopealla tahdilla, pienellä budjetilla ja korkeilla odotuksilla. Genreä on kuitenkin hauska seurata ja huomata miten se vuosien aikana on kehittynyt aina sieltä kultaiselta 80-luvulta  tähän päivään. Koitan tässä tekstissä vähän pureutua näihin omiin havaintoihin ja siihen, miten kauhu on mielestäni muuttunut vuosikymmenten saatossa.

Kasarilla koettu, ysärillä jatkettu

Ei ole mitenkään liioiteltua väittää, että kauhulla oli sellainen ihan omanlainen kulta-aikansa silloin kasarilla. 70-luvun lopussa alkanut Slasher-genre toi kauhun mainstreamiksi. Yhtäkkiä kauhulla voitiinkin saada aika koviakin tuottoja leffateattereissa, kun naamiomiehet lahtasivat teinejä pitkin kyliä, katuja ja leirialueita. Friday the 13th, Nightmare on Elm Street ja Halloween olivat slasher-genren pioneereja, joiden taikaa yritetään vielä tänäkin päivänä saada uudelleen aikaiseksi. Elokuvat esittelivät kaikki ne kliseet mitä tänä päivänä löytyy lähes kaikista kauhuleffoista. On naamioita, viimeisiä tyttöjä sekä jumpscare-kohtia. Toimivaa konseptia on tietenkin kiva jatkaa kakkos-osilla ja jokainen noistakin onnistuttiin niin sanotusti "pilaamaan" seuraavan vuosikymmenen aikana.

 

Ysäri periaatteessa siis kirjaimellisesti jatkaa siitä mihin kasari jäi. Nyt vuoroon astuivat vahvasti erilaiset jatko-osat, joissa nyhdettiin se viimeinenkin kiinnostavuus pois niin Alien kuin Halloweenkin -sarjoista. Toisaalta genrelle tapahtui myös paljon hyvää kun jopa Hollywood alkoi huomata sen voiman. Sixth Sense, Uhrilampaat ja Misery kaikki saivat huomiota ihan Oscareissakin asti! Etenkin protagonistit paranivat huomattavasti. Enää ei riittänyt, että päähenkilö oli vain kaunis naaras, joka henkensä kaupalla tarttuu jokaiseen mahdolliseen oljenkorteen päästäkseen pakoon. Nyt pakeneminen ja pelastuminen ei välttämättä enää ollut se juttu, pääasia, että päähenkilö oli uskottava ja samaistuttava sekä pystyi taistella vastaan. Clarice Starling, Sidney Prescott ja Heather(Blair Wich Project) jatkoivat kaikki sitä perintöä minkä kasarin "Scream queenit" kuten Jaime Lee Curtis jättivät jälkeensä.

Väkivallalla jatkoon ja psykologisella kauhulla painajaisiin

2000 luku sen sijaan toi mukanaan paljon gorea ja remake-elokuvia. Myös tietynlainen itsetietoisuus nosti vahvasti päätään Scream-elokuvien saattelemana. Slasherit muuttuivat entistä väkivaltaisemmaksi ja synkemmäksi. Nyt ei ollut enää niin väliä ketä kannusti elokuvan aikana, pääasia että ruumisluku lopussa oli huikean iso. Mitä erikoisempi kuolintapa, sitä enemmän pisteitä leffa sai. Saw, Hostel ja Final Destination sarjat ovat hyviä esimerkkejä näistä. Tämä on se kauhun ajanjakso, jota en voi sietää. Useat leffat olivat niin hirveän synkkiä ja väkivaltaisia ilman sen suurempaa perustetta kuin "gore nyt vain on se mitä ihmiset haluaa." En itse pidä siitä, että huono käsikirjoitus ja tylsät hahmot piilotetaan vain väkivallan taakse ja että jokaisen hiljaisen hetken täyttää jonkinlainen jumpscare. Myös erilaiset kasari-leffojen remaket täyttivät teatterit. Toinen toistaan huonommat tekeleet löytyvät nykyään sieltä Imdb:n listojen pohjilta, mutta saatiin 2000-luvullakin jotain hyvää: Cloverfield, American Psycho, The Ring sekä Paranormal Activity. Unohtamatta Guillermo del Toron teoksia.

Tämä seuraava mielipide voi tuntua monesta oudolta ja ehkäpä kohta oven takana kolkuttaa vihainen väkijoukko, mutta mielestäni kauhun paras aikakausi on ollut 2010-luku. Jotenkin se psykologinen kauhu onnistuttiin vihdoin käsyttämään sellaiseksi, että kauhu onnistuu pääsemään ihon alle ilman sen suurempaa väkivaltaa tai pelottelua. Katsoja kokee asiat kuin elokuvan päähenkilö. Enää ongelmana ei olekaan vain se varjoissa hiipivä mörkö vaan itse yhteiskunta. Totta kai yhteiskuntakritiikkiä on ollut kauhuleffoissa jo aikojen alusta saakka, mutta entä jos se ei olekaan niin päälle liimattua? It Follows, Midsommar, Get Out, Hereditary, It Comes at Night sekä the Babadook kaikki jäävät mieleen pyörimään, joskaan ei sen ruudulla näkyneen kauhun vuoksi vaan sen oudon tunteen mikä jäi kylmäämään selkäpiitä.

Saa nähdä mitä tämä vuosikymmen tuo tullessaan! Kauhulle kaikki ovet ovat avoinna ja voisin kuvitella, että uudet tulokkaat kuten Ari Aster, Jordan Peele ja Robert Eggers tulee tekemään vielä ties millaisia mestariteoksia. Varmasti myös uusia ohjaajia saadaan tälläkin vuosikymmenellä enkä malta odottaa seuravaa kertaa kun jonkun täysin randomin kauhuleffa räjäyttää tajuntani. Hyvää Halloweenia kaikille tasapuolisesti, muistakaa syödä hyvin ja katsoa kauhuleffoja niin ettei taas uskalla yksin nukkua!

Ruudukko nyt myös YouTubessa!

 

Hei tyypit! Miettikää oikeasti miten pitkälle ollaan tultu tämän blogin myötä? Alkuvuodesta vietettiin Ruudukon 10 vuotis synttäreitä ja perustin sen kunniaksi Instagram tilinkin tälle blogille. Nyt reilu kuukausi sitten starttasi myös tube, joka pääsääntöisesti ja toistaiseksi keskittyy Pokémon -kortteihin aika paljon. Jos ei insta ja tube ole vielä seurannassa niin käy heittämässä tykkäystä ja kommenttia ja pistä tilaukseen! Olisi kiva taas pitkästä aikaa päästä teidänkin kanssa jutskailemaan.

Tähän kohtaan mulla ei ole nyt mitään sen ihmeempää päivitettävää tänne blogin puolelle. Kaikki vapaa-aika menee nyt just somen ja pelien kanssa. Piirtääkin koitan aina kun ehdin, mutta se viime vuonna aiheutettu burnis vaikuttaa yhä. Ei muuta kuin hauskaa syksyn jatkoa itse kullekin, kiva kun ootte täällä vielä! :)

-Ruudukko

Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings

Siitä lähtien kun Marvel julkisti tekevänsä Shang-Chi elokuvan, olen ollut ihan älyttömissä hypeissä! Shang-Chi ei ole minulle tuttu sarjakuvista, mutta hahmo ja sen tarina kiinnosti silti paljon. Myös se, että Marvel Studios lähtisi tekemään kung fu -henkistä elokuvaa kuulosti aivan mahtavalta idealta. Oliko odotus sitten kaiken tämän hypen arvoista ja miten Shang-Chi sijoittuu muiden Marvel -leffojen maailmaan? Koitetaan pureutua näihin tässä arvostelussa! Luulen, että tämä sisältää pieniä spoilereita, joten pienellä varauksella.

Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings on Destin Daniel Crettonin ohjaama Marvel Studios elokuva. Pääosissa nähdään muun muassa Simu Liu, Awkwafina, Michelle Yeoh, Tony Chiu-Wai Leung sekä Meng'er Zhang. Ensi-iltansa elokuva sai tähän ajankohtaan nähden poikkeuksellisesti vain elokuvateattereissa ja saa Disney plus julkaisun vasta myöhemmin tämän syksyn aikana. Elokuva kuitenkin kaikista maskipakoista ja rajoituksista huolimatta onnistui tahkoamaan jo avaus viikonloppunaan ihan hillittömän määrän rahaa eikä ihme, Shang-Chi on juuri niin vahva tekele kuin sen povattiinkin olevan!

Simu Liu on aivan ihana ja toimii tosi hyvin Shang-Chin roolissa. Alkuun vähän pelästyin sitä kun hahmo tuntui hukkuvan vastanäyttelijä Awkwafinan hahmon Katyn varjoon. Awkwafina on muutenkin sellainen scene-stealer, että huhhuh! Vasta hetken aikaa leffaa katsottuani vihdoin tajusin sen, Shang-Chin on takoituskin olla vähän introvertti-hahmo. Tyyppi joka mieluummin on pois parrasvaloista, eikä halua olla osallisena isompaa toimintaa. Ei jokaisen sankarin tarvitsekaan olla ulospäin suuntautunut vitsiniekka. Tämä oli siis mukavaa vaihtelua kaikkien Chrisien joukkoon. Liu on myös todennut, että oli tärkeää rakentaa hahmo niin sanotusi alusta. Alkuperäisen Shang-Chin kun on kirjoittaneet valkoiset miehet, joilla ei ole ollut riittävää kokemusta siitä, millainen aasialaisen supersankarin kuuluisi ihan oikeasti olla. Shang-Chi ei puhu paljoa, mutta hahmossa on silti paljon sydäntä, pitää vain osata katsoa hieman pintaa syvemmälle. Esimerkiksi kovinkaan moni Marvel-päähenkilö ei ole itkenyt ensimmäisessä soolo-elokuvassaan.

 

Vaikka päähahmo onkin hieman vakavampi kuin Marvel-sankarit yleensä, oli leffassa kuitenkin sitä taattua MCU-huumoria. Palaavat hahmot kuten Wong, Abomination ja Trevor Slattery toivat kaikki hieman huumoria tähän seikkailuun hauskoilla pikku cameoillaan. Myös Awkwafina piti huolen, että välillä vähän nauretaan - joskus jopa vähän liiankin tiuhaan tahtin. Taistelukoreografiat olivat upeita ja Liu tekikin paljon stunteistaan ihan itse. Oli paljon viittauksia niin Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme ja Old Boy elokuviin kuin myös perinteisiin Jackie Chan kohellus-leffoihin. Tykkäsin siis ihan sikana noista action-kohtauksista!

Itsellä oli odotukset niin korkealla, että ihan sinne top viiteen ei kyllä Shang-Chi kuitenkaan päässyt. Se on kuitenkin varmasti yksi parhaimpia MCU-sooloelokuvia ja jokaisen Marvel-fanin must see listalla. Shang-Chi ei sinällään edistä MCU:n kokonaisjuonta kovinkaan paljon, mutta jo se että mukaan saatiin nyt lisää mystisiä voimia sekä aasialaiset kamppailulajit, on jo mielestäni ihan tarpeeksi paljon lisäsisältöä. Muutenkin on mahtavaa saada viimein isoon leffaan päärooliin aasialaistaustaisia näyttelijöitä. Toivottavasti ei ole kaukaa haettu, että tämän leffan myötä tulisi Hollywoodiinkin jonkinlainen tuulahdus idästä ja näkisimme niin sanotusti "valkoisen miehen" -roolissa enemmän myös aasialaistaustaista väkeä. Aina saa toivoa!