13 Reasons Why - mitä sarja merkitsi minulle?

Olen niitä tyyppejä, jotka voivat päästä niin sisälle hahmoihin, että ihan sattuu. Avauduin tästä samasta aiheesta jo viime vuoden lopulla kun olin pelannut Life is Strange 2 -pelin. Tuolloin auttoi ihan huikean paljon, että sain kirjoittaa tunteeni auki. Samankaltaisia tunteita on nyt aiheuttanut 13 Reasons Why -sarjan päätöskausi. On hankala oikein puhua kenenkään kanssa tästä kun lähipiirissä ei oikein muita faneja ole. Kukaan ei tällöin oikein pysty kuunnella tai ymmärtää sitä tuskaa ja niitä tunteita joita sydämessäsi on. Ainakaan sillä mielenkiinnolla, mitä haluaisin vastaanottajalla olevan.

 

13 Reasons Why on Netflixin teinidraama-sarja, joka perustuu saman nimiseen kirjaan. Ensimmäinen kausi sarjasta nähtiin vuonna 2017 ja jo ilmestyessään se aiheutti paljon kohua. Sarjan väitettiin ihannoivan masennusta ja itsemurhaa ja esitettiinpä siinä todella graafinen itsemurha-kohtauskin. Sarjaa ei siis todellakaan voi suositella herkemmille. Itseäni lähinnä huvitti se ihmisten kaksonaismoralismi siitä, mitä televisiossa saa oikeasti näyttää. No, saivatpahan kukkahattutädit tahtonsa läpi ja kohua aiheuttanut kohtaus on myöhemmin poistettu sarjasta. Kohtauksen nähneenä voin kertoa, että se oli juuri niin hurjan näköinen tilanne kuin itsemurhan oleettaakin olevan. Raaka, surullinen ja lopullinen. Annoin tuolloin sarjalle täyden kympin arvosanaksi. Se onnistui koskettamaan jollain todella kierolla tavalla sisimmässäni johonkin sellaiseen minkä olemassaolosta en edes tiennyt. Sarjan hahmot olivat todella rakastettavia, juoni hyvä ja koskettava. Kaikin puolin tunnelma oli kohdallaan ja onhan tämä selkeästi genrensä parhaiten toteutettu tuotos. (Itse siis teinidraamojen suurkuluttaja.)

Hannah Bakerin epätoivoinen teko käynnistää koko sarjan

Toinen ja kolmas tuotantokausi sen sijaan hieman pilasivat kokemusta. Sarja ei todellakaan jäänyt kaipaamaan jatkoa, vaan toimi todella loistavasti juuri tälläisenä yhden kauden tarinana. Jatkokaudet tuntuivat enemmän siltä, että ne oli tehty nimeonmaan paikkaamaan ensimmäisen kauden aiheuttamia kohuja. Molemmilla kausilla piti olla myös pari shokeeraavaa -kohtausta, jotka aiheuttivat jo itsessään taas lisäkohuja. Kuitenkin jaksoin kiltisti katsoa nämäkin kaudet ja jotenkin rakastuin entistä enemmän hahmoihin ja heidän taustoihinsa. Näimme paljon uusia puolia tutuista hahmoista ja saimme muistutuksen siitä, että ei oikeassa elämässä ole hyviksiä ja pahiksia. Maailma ei vain ole niin mustavalkoinen.

Montyn koskettavat jäähyväiset on yksi sarjan pahimmista itkun aiheuttajista

 

Sitten tuli se neljäs kausi. Odotin sitä yllättävänkin paljon, ehkäpä juuri sen takia, että kaipasin elämääni jotain tuttua ja uutta tänä masentavana korona-aikana. Katsoin kaikki jaksot putkeen perjantain ja lauantain aikana. Jopa niin, että innosta huonosti nukutun yön jälkeen, minun oli aivan pakko herätä seitsemältä lauantai aamuna sitä katsomaan. Halusin nähdä miten näille niin rakkaille hahmoille käy. Kuka selviää voittajana ja kenelle häkki heilahtaa? Etenkin Timothy Granaderosin näyttelemän Montyn sekä tämän salaisen poikaystävänsä Winstonin (Deaken Bluman) tarina kiinosti todella paljon!

Pitkin kautta tuli hetkiä, joissa itkin. Itkin niin paljon että sattui ja niiden hetkien ajatteleminen sattuu edelleen. Muutamaa klippiä en pysty edes katsomaan uudestaan ilman, että aloitan kunnon ugly-cry -hetken. On käsittämätöntä miten voi olla niin sisällä jossain hahmoissa, että heidän kipunsa tuntuu omaltasi. (Nyt tulee vähän mun psyko-juttuja, joita ei kannata ottaa liian tosissaan, mutta...) Jotenkin imeydyn usein fiktiivisiin maailmoihin niin hyvin, että normi-elämä kadottaa merkityksensä. Haluan kuulua siihen fiktiiviseen maailmaan, olla ja kokea sen niiden hahmojen kanssa... Näen peilistä katsoessani itsessäni hahmojen piirteitä, poimin heiltä maneereja sekä toistelen vuorosanoja. Samalla kanavoiden niitä tunteita, joita hahmot kävivät läpi. Jokohan tästä pitäisi käydä puhumassa jollekin?

 

Joka tapauksessa 13 Reasons Why ansaitsee paikkansa sieltä omien suosikkisarjojen joukosta. Se ei ole ehkä se paras, eikä se sovi kaikille, mutta minulle tämä sarja on jotain todella henkilökohtaista. En oikein uskalla suositella sarjaa kenellekään juuri noiden rankkojen teemojen takia. Kuolema on niin lähellä jokaisella kaudella ja koskettaa niin surullisella tavalla. Sarjan jokainen näyttelijä tekee aivan loistavaa työtä tuodessaan nämä hahmot eloon. Harmi sinällään, että tämä sarja on aina jäänyt pois Emmyistä. Golden Globeissakin vain ensimmäiseltä kaudelta Katherine Langford (Hannah) on ollut ehdolla. Tältä kaudelta haluaisin ehdottomasti nähdä Dylan Minnetten (Clay) saavan vihdoin tunnustusta huikeasta roolistaan! Jään nyt tähän vielä hetkeksi natustelemaan näitä hetkiä näiden hahmojen kanssa. Teen vähän fanarttia ja kirjoitan pari fanfiktiota kuin teinitytöt konsanaan! Saatan myös vielä kirjoitella tänne lisää aiheesta, joten koittakaa kestää tai skipatkaa. Päästän irti sitten kun on sen aika, mutten ihan vielä. Kiitos 13 Reasons Why (älkää tehkö spin-offia)!

Tyler kertoo Claylle tragediasta, jonka hän kohtasi toisella kaudella