Kuvauksen voima elokuvissa

Jotenkin tosi harvassa on ne ihmiset, jotka osaavat arvostaa elokuvien kuvausta (cinematography). Visuaalisena ihmisenä tämä on kuitenkin aina ollut yksi tärkeimmistä elementeistä elokuvaa katsoessa. Hyvä kuvaus on sellainen, että sitä ei periaatteessa edes huomaa, mutta loistava kuvaus on sellainen, joka pistää silmään positiivisella tavalla. Joskus huonokin elokuva voi tuntua paremmalta ihan vain onnistuneen kuvauksen vuoksi ja toisinpäin. Kuvauksella on iso rooli siinä, miltä elokuva näyttää ja tuntuu. Sillä ei kuitenkaan tarkoiteta pelkästään kameran liikettä, vaan myös värejä, kuvakulmaa, sommittelua sekä valoja ja varjoja. Helpoin ehkä ymmärtää niin, että jo jostain kohtaa elokuvaa ottaisi still-kuvan niin se näyttäisi ihan valokuvalta, jossa kaikki elementit ovat harkitusti paikallaan. Inspiroiduin Waltsun merkinnästä aiheeseen liittyen ja päätin tehdä omaa tutkimusta samaan aiheeseen - omasta näkökulmastani tietenkin.

Blade Runner 2049 - Roger Deakins (Kuvaus)

Kun teen taidetta, on minulla tietenkin aina mielessä nuo samat asiat mitä ylhäällä jo luettelinkin. Asettelu, värit ja valot ovat todella tärkeässä osassa kuvan tekemistä. Erilaisten väriteorioiden tunteminen on eduksi, kun miettii oman teoksen näyttävyyttä. Käytänkö vastavärejä? Kuinka kirjavan väripaletin otan tähän teokseen? Entä jos se olisikin mustavalkoinen? Elokuvista on usein todella paljon hyötyä kun pohdin näitä kysymyksiä. Joskus jokin kohtaus saattaa inspiroida minua ihan vain väriensä puolesta. Hyviä esimerkkejä elokuvista, joissa on kauniisti käytetty värejä hyödyksi tunnelman luomiseksi ovat muun muassa Blade Runner 2049, Grand Budapest Hotel ja Inside Out. Etenkin Blade Runner on sellainen elokuva, joka minulla tulee aina ensimmäisenä mieleen kun puhutaan elokuvan kuvauksesta. Koko leffa on täynnä hyvännäköisiä kohtauksia ja lähivärien käyttöä. Kirkkaat neon sävyt, juuri sellaiset cyberpunk-henkiset, miellyttävät minua henkilökohtaisesti todella paljon!

Inside Llewyn Davis - Bruno Delbonnel (Kuvaus)

 

Toisaalta joskus sitä haluaa hillitympää värisävyä eli monokromaattista väriharmoniaa. Siinä aivan mestareita ovat Coenin veljekset. En oikein osannut edes valita, otanko esimerkkikuvaksi Fargon, Menetetyn maan vaiko Inside Llewyn Davisin, johon sitten lopulta päädyin. Jokin näissä upeissa harmaansävyissä puhuttelee niin paljon kouvolalaista sieluani. Samanlaista kauneutta on myös elokuvissa Children of Men ja Arrival. Jostain syystä täysin mustavalkoinen kuvaus ei oikein ole omaan mieleeni. Esimerkiksi the Artist ja Mank eivät ole mielestäni millään tavalla kauniita elokuvia ja Schindlerin listassakin arvostan vain sitä punaista väriläiskää kaiken sen kauheuden keskellä. Väreistä voisin varmaankin puhua ihan oman postauksenkin verran, mutta koitetaan nyt pysyä tässä kuvauksessa yhtenä kokonaisuutena...

Texas Chainsaw Massacre - Daniel Pearl (Kuvaus)

Valaistus on myös todella tärkeä osa-alue kun halutaan tehdä silmää miellyttävä kuva tai kohtaus. Todella usein omaan silmään kauniita otoksia ovat ne, missä kontrasti valon ja kuvattavan kohteen välillä on dramaattisen suuri, lähes siluettimainen. Rakastan luonnonvaloa, mutta joskus taitavasti tehdyt studiovalot saavat minut myös lumoutumaan, kuten esimekiksi elokuvassa La La Land. Kuitenkaan esimerkkikuvana en voinut sivuuttaa Texas Chainsaw Massacren viimeistä kohtausta, jossa Leatherface tanssii auringonlaskussa moottorisahansa kanssa. On jotenkin ihastuttavaa, että näinkin raakaan ja väkivaltaiseen elokuvaan on saatu mukaan jotain näin kaunista. Auringonlaskut ovat myös yksi heikkouteni ja kauniisti toteutettuna olen ihan sulaa vahaa. Valoon ja varjoon harvemmin kukaan kiinnittää elokuvissa huomiota, jos sitä ei niin sanotusti pakoteta katsojalle. Kannattaakin joskus pysähtyä ihan miettimään sitä, miten näitä käytetään elokuvissa hyödyksi.

Thor: Ragnarök - Javier Aguirresarobe (Kuvaus)

 

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä on asettelu eli sommitelma. Yleensä pidän siitä, että kuvassa on tilaa hengittää. Tyhjä tila on jotenkin todella miellyttävää ja kun se on toteuttu oikein, on lopputulos jotain todella kaunista. On myös hauskaa etsiä kuvista kultaisia leikkauksia ja muita muodon ja määrän lakeja. Asetelmalla saadaan niin paljon kerrottua muun muassa henkilöiden suhteesta toisiinsa ja vallitsevaan ympäristöön, luonteesta sekä voimasuhteista. Hirveän hankala oli keksiä mitään yksittäistä esimerkkiä tästä, joten päädyin valitsemaan blogin teemanmukaisesti sen ainoan MCU-leffan, jossa on mielestäni hyvä kuvaus: upea punk-henkinen renesassanssi cinematography eli Thor: Ragnarök. Tietynlainen maalauksellisuus ja symmetria ovat aina lähellä omaa sydäntäni. Oli se sitten toteutettu erikoistehosteiden avulla tai ihan vain perinteisin keinoin. 

Voisin varmasti puhua tästä ihan loputtomasti ja etsiä kymmeniä kuvia lisää, mutta eiköhän kaikilta lopu mielenkiinto tälläisiin selityksiin. Siksi lisäänkin tähän loppuun vielä pari loistavaa esimerkkiä elokuvista, joita mainitsin yllä tai sellaisia, jotka ovat muuten vain yllä esitettyjen omien mieltymysten mukaisia. Tämä on onneksi taas niitä kuuluisia makuasioita, joista saatte olla ihan rauhassa eri mieltä!

Grand Budapest Hotel - värit ja asetelma

Moonlight - intiimi lähikuva

Kill Bill - siluetti ja vahva kontrasti

Fargo - monokromaattinen sävy ja kultainen leikkaus

La La Land - kirkkaat sävyt, sommittelu ja valo

Joker- symmetria ja värit

Oscarit 2020

Nopeasti taas oma veikkauslista pystyyn ennen gaalaa. Osallistuin viime viikolla jo Cinema Lozengen oscar-veikkauksiin, mutta viikon aikana nyt on saattanut mieli muuttua sinne ja tuonne. Tällä kertaa olen hoitanut itselleni lomapäivän huomiselle niin pystyisin jopa katsomaan koko gaalan läpi. Todennäköisesti kuitenkin herään vasta viiden aikoihin sitä katsomaan. Hauskasti tänä vuonna omat suosikit tuntuvat todella vahvoilta ehdokkailta voittajiksi ja veikkaankin, että tällä kertaa tulee oma ennätys siihen, kuinka monta palkinnonsaajaa arvasin oikein. En myöskään äkkiseltään keksi mitään tai ketään, jonka kuuluisi olla ehdolla jossain kategoriassa, mutta ei ole. Tässä kuitenkin omat voittajasuosikit:

Best Picture -1917

Best Director - Sam Mendes/1917

Actor - Joaquin Phoenix/Joker

Supporting Actor - Brad Pitt/Once Upon a Time in Hollywood

Actress -Renée Zellweger/Judy

Supporting Actress - Laura Dern/Marrriage Story

Cinematography - 1917

Original Screenplay -Parasite

Adapted Screenplay -Little Women
Editing -Parasite

Animated Feature -Klaus

Animated Short - Kitbull

Foreign Language Film - Parasite
Best Documentary - Honeyland

Original Score - Hildur Guðnadóttir/Joker

Original Song -"(I'm Gonna) Love Me Again" from ROCKETMAN Music by Elton John

Sound Editing -1917

Sound Mixing - 1917

Achievement in visual effects - Star Wars: The Rise of Skywalker

Production Design -1917

Makeup and Hairstyling -1917

Costume Design -Little Women

Eli jos tämä olisi absoluuttinen totuus niin 1917 olisi gaalan palkintorohmu. Veikkaan, että ainakin osa noista veikkauksistani osuu kohdalleen ja todennäköisesti elokuva kerääkin muutaman palkinnon. Ansaitusti. Muutama kategoria jäi uupumaan ihan siitä syystä, että minulla ei ole tänäkään vuonna mielipidettä lyhytelokuviin kun en ole niitä nähnyt. Ainoastaan animaatiolyhäri pääsi listalle, sillä Kitbull on niin ihana ja kauniisti animoitu, että soisin sille voiton. Aamulla sitten nähdään kuinka kävi!

Parhaat nörttileffat 2019

Koska olen extra ja maailma on pullollaan listoja vuoden parhaimmista leffoista, teen minä näitä iänikuisia nörttileffat -listojani! Nörttileffaksi lasketaan melkein kaikki leffat, jotka kuuluvat johonkin olemassa olevaan fandomiin, odotetut scifi-leffat sekä animaatiot. Eli niin sanotusti ne leffat, mitkä eivät välttämättä kilpaile siitä vuoden parhaimman elokuvan oscarista. Tuttuun tapaan valitsen siis näistä sitten ne omasta mielestä vuoden parhaimmat. Mitään superihmeellisiä tuotoksia ei vuonna 2019 oikein nähty, mutta vuosi oli siitä poikkeuksellinen, että se lopetti kaksi isoa eeppistä saagaa. Ykkösenä on kuitenkin vuoden odotetuin ja kovin nörttileffa. Arvaatko jo mikä?

#5 Toy Story 4
Ohjaaja:  Josh Cooley
Erityistä: Toy Story -tarinan viimeinen osa kunnes ei kohta taas ole.
Arvioni: -

Toy Story 3 on ehkä yksi parhaimpia animaatioleffoja, mitä on koskaan tehty. Se on täydellinen lopetus trilogialle, ja jatkumoa yhdelle lapsuuden tärkeimmistä elokuvista. Siksi olinkin melko skeptinen sen suhteen kun ilmoitettiin, että Woodyn ja kumppaneiden tarina jatkuu vielä neljänteen osaan. Toy Story 4 ei ole huono todellakaan. Se vain tuntuu enemmän sellaiselta pitkältä tv-sarjan jaksolta. Vähän turhaa täytettä, eikä oikein kukaan muu kuin Woody päässyt loistamaan elokuvassa. Elokuva ei myöskään tuntunut oikeilta hyvästeiltä kuten kolmas osa. Silti taattua Pixar-laatua niin animaation kuin juonenkin suhteen.

#4 Rise of  Skywalker

Ohjaaja: J. J. Abrams
Erityistä: Abrams yrittää paikata Rian Johnsonin tekemän Last Jedin honkkeleita.
Arvioni: Star Wars Episodi IX: Rise of Skywalker

Minua niin kovasti harmittaa, etten pitänyt tästä elokuvasta. Star Wars on aina ollut iso osa elämääni ja siksi toivoinkin tälle kaikkea parasta katastrofaalisen Last Jedin jälkeen. Rise of Skywalkerissa ei ollut mitään tosi huonoja juttuja, mutta ei siinä ollut oikein mitään tosi hyviäkään. Kaipaan elokuvakokemukseeni niitä hetkiä kun tunnen jotain. Oli se sitten surua, vihaa, iloa tai kauhua. Rise of Skywalkerissa tuo tunnepuoli jäi omalta osaltani jotenkin todella köyhäksi, enkä oikein edes keksinyt sille mitään pätevää syytä. Elokuva jäi melko tasapaksuksi hötöksi ja valitettavan tylsäksi lopetukseksi Skywalker-saagalle. 

#3 Klaus
Ohjaaja: Sergia Pablos, Carlos Martinez López
Erityistä: Tipautti heittämällä listalta Detective Pikachu sekä Spider-Man: Far From Home -elokuvat
Arvioni: -

Hauska miten joku tälläinen jouluhömppä voikin päätyä listalle vielä juuri ennen listan julkistamista! Olin huomannut sosiaalisessa mediassa, että Klausin ympärillä on jonkinlaista pientä kulttihypetystä menossa ja pitihän tämä nyt sitten katsastaa läpi. Yllätyin positiivisesti kuinka kauniisti elokuva olikaan animoitu! Nykyään kun tuntuu, että valtaosa animaatioista on sitä sellaista Disney tai Dreamworks visuaalista maailmaa, oli tämä raikas tuulahdus animaatioiden maailmaan. Juonikaan ei ole mikään turhan kliseinen kuten joululeffoissa yleensä tuppaa olemaan. Klaus onnistuu todellakin tuomaan uutta näkökulmaa tähän kulutettuun genreen. Todella miellyttävä yllätys, mikä kannattaa kurkistaa Netflixistä viimeistään sitten ensi jouluna!

#2 Avengers: Endgame
Ohjaaja: Anthony Russo, Joe Russo
Erityistä: Eeppisen saagan eeppinen lopetus.
Arvioni: Avengers: Endgame (Spoilers)

Siinä missä Rise of Skywalker jätti saagan päätöksen kylmäksi, teki Endgame todellakin kunniaa kymmenen vuotta jatkuneelle Marvel Cinematic Universelle. Endgame oli tunteikas ja toiminnantäyteinen lopetus yhdelle aikakautemme kiinnostavimmista elokuva-sarjoista. Totta kai tässäkin leffassa oli ne omat heikot hetkensä, eikä se aivan onnistunut pääsemään Infinity Warin tasolle, mutta kaiken kaikkiaan todella eeppinen ja tunteikas kokemus.

#1 Joker

Ohjaaja: Todd Phillips
Erityistä: Heittämällä vuoden 2019 parhaimpia elokuvia ja yksi ennakkosuosikki oscar-kisaan lukuisissa kategorioissa.
Arvioni: Jokeri

Jokeri on aivan eri kategoriassa kaikkien listan edeltävien leffojen kanssa. Se kiikuttelee siellä rajoilla, että lasketaanko sitä edes nörttileffaksi vai vaan suoraan sinne huippuleffojen pariin. Totta kai, kun Jokeri kuitenkin perustuu sarjakuvahahmoon, on sen paikka tällä listalla ehdottomasti. Genressään aivan järisyttävän onnistunut tekele. Joaquin Phoenix tekee oscar-ehdokkaan arvoisen suorituksen Jokerina. Elokuvan musiikki, tunnelma ja sävy ovat jotain todella upeaa ja mielenkiintoista! Jokeri todennäköisesti laukaisi jälleen uuden tavan tehdä sarjakuva-elokuvia ja jos taso pysyy lähelläkään Jokeria, otan ne kaikki ilomielin vastaan.

Muita näkemiäni nörttileffoja tältä vuodelta olivat muun muassa keskinkertaisuuteen kaatuva Captain Marvel sekä täysin turha täyteleffa Breaking Bad universumiin: El Camino. Hauskinta on se, että ihan viimeisillä metreillä Netflixin animaatioleffa Klaus kiilasi listalle. Tiputtaen Spider-Man: Far From Home sekä Detective Pikachu elokuvat jaetulta viidenneltä sijalta. Kummastakaan en oikein erityisemmin nauttinut, vaikka ihan kelpo tekeleitä olivatkin. Myös nämä voisivat olla listalla, mikäli olisin ne ehtinyt katsoa ennen kuin laitoin listan ulos: Frozen 2, Doctor Sleep, Shazam, It chapter 2, Alita, Lego Movie 2, Hellboy... Veikkaan tosin, että noista aika moni voi vain haaveilla listalle pääsystä joka tapauksessa.

Vuosikymmenen parhaat: Leffamusiikki

Mikä olisikaan parempaa kuin siirtyä uudelle vuosikymmenelle listalla? Varautukaa siihen, että näitä tulee vielä muutama lisää, etenkin nyt kun voin tehdä näitä "vuosikymmnen parhaat" -listoja! Meinasin ensin tehdä vain yhden postauksen, jossa esittelen kaikki suosikkini kaikilta osa-alueilta, mutta halusinkin kertoa näistä parista aiheesta vähän tarkemmin. Saivat siis ihan oman postauksen.

Leffamusiikki on todella tärkeä osa-alue elämässä. Käytän lukuisia tunteja viikottain kuunnellen soundtrackejä lempileffoistani ja esimerkiksi Spotify listaakin elokuvamusiikin toisiksi suurimmaksi kuuntelugenrekseni heti suomipopin ja -rockin jälkeen. Olipa vuosikymmenen artistinikin Spotifyn mukaan John Williams. Varmasti unohdin tältäkin listalta vaikka ja mitä, mutta koitan ainakin tuoda esiin kaikki suosikkisäveltäjäni jollain tapaa tällä listalla. Pitää myös mainita, että ei nämä oikeasti missään järjestyksessä välttämättä ole. Kaikki ovat niin loistavia omalla tavallaan, että hankala arvottaa yhtä jonkun toisen edelle. Kunpa osaisinkin puhua oikeasti ammattimaisin termein näistä, mutta ehkä tästä jotain selvää saa!

#10 The Hateful Eight (2015)

Musiikki: Ennio Morricone

Lisäsin tämän herran listalle ihan viimeisillä metreillä. Vaikka Morricone onkin elokuvasävellyksen mestari, koin aina, että Hateful Eightin musiikki on jotenkin vähän yliarvostettua. Tuli sitten kuitenkin katsottua kyseinen leffa uudestaan pitkän tauon jälkeen ja onhan se alkutekstikohtaus vaan ihan perkeleen hyvä. Myös pitkin leffaa Morricone onnistuu nostattamaan elokuvan tunnelmaa oikeaan suuntaan ja aikakauteen. Tarantinon ja Morriconen yhteistyö toivottavasti jatkuu vielä niin kauan aikaa kuin mahdollista. Morricone kuitenkin on jo yli yhdeksänkymmentä, mutta ei vielä vaikuta siltä, että herra ihan äkkiä olisi lopettelemassa uraansa!

#9 Arrival (2016)

Musiikki: Jóhann Jóhannsson

Edesmenneestä Jóhann Jóhannssonista oli kehkeytynyt pikkuhiljaa yksi suurimmista  suosikkisäveltäjäni. Harmillisen aikaisen kuoleman kokenut Jóhannsson jätti selkeän aukon elokuvamusiikkiin juuri kun siihen saatiin vähän jotain tuoreempaa twistiä. Jóhannsson tunnetaan muun muassa Sicarion, Prisonersin ja Theory of Everything säveltäjänä, joista mikä tahansa olisi voinut olla tällä listalla. Päädyin kuitenkin valitsemaan scifi-elokuva Arrivalin soundtrackin, jonka upea Heptapod B pitää minua otteessaan vielä vuosien jälkeenkin. Myös hitaasti rakentuva First Encounter -raita on jotain niin hienoa! Elokuvan musiikki on sopivalla tavalla painostavaa ja  Jóhannsson onnistuukin jännästi nostamaan katsojan sykettä matalien, levottomien sävelien avulla. Sama toistuu lähes jokaisessa miehen tekemässä soundtrackissä. Iso plussa Arrivalille myös Max Richterin On the Nature of Daylight -biisin käytöstä.

#8 Grand Budapest Hotel (2014)

Musiikki: Alexander Desplat

Desplat on yksi aikamme upeimmista säveltäjistä. Lähes tulkoon kaikki, mihin tämä mies koskee muuttuu kullaksi. Valitsin listalle itseasiassa parikin soundtrackiä häneltä, mutta tähän kohtaan halusin laittaa sen hänen vähän erikoisemman tuotoksensa. Grand Budapest Hotel on visuaalista karkkia, kiitos Wes Andersonin. Siksi onkin upeaa, että Desplat tekee musiikillaan leffasta vielä mielenkiintoisemman kokemuksen. Musiikissa on mukana todella iloisia ja pirteitä kohtia, jopa hieman naivistisia, mikä sopii siis leffan teemaan todella hyvin ja pehmittää sen todella mustaa huumoria. Musiikin nopea tempo korostaa hyvin leffan koomisia hetkiä ja balalaika instrumenttina on todella epätavanomaista elokuvamusiikissa. Se saakin musiikin tarkoituksella kuulostamaan hyvin neuvostoaikaiselta.

#7 Joker (2019

Musiikki: Hildur Guðnadóttir

Listan uusin elokuvamusiikki tulee vuosikymmenen viimeiseltä vuodelta. Jokeri oli yksi vuoden kirkkaimmista suosikeistani ja etenkin elokuvan soundtrack oli aivan huippuluokkaa. Islantilainen Hildur Guðnadóttir jatkaa Jóhannssonin manttelinperijänä tumman pohjoismaisen musiikin säveltäjänä. Samana vuonna Guðnadóttir oli mukana myös HBO:n huippusarjassa Chernobyl, jossa myös Guðnadóttirin musiikki sopi tunnelmaan erittäin hyvin. Parhaimmillaan elokuvan soundtrack on Jokerin Bathroom Dance kohtauksessa, jossa ahdistva musiikki ja elokuvan rosoinen ulkoasu kohtaavat äärettömään kauniissa kohtauksessa. Tumma sellomusiikki ravisuttaa sielua ja auttaa tuntemaan kaiken sen, mitä Arthur Fleck tuntee kohtauksen aikana. Jokeri on syntynyt. (Povaan tälle jo kovasti Best Original Score -oscaria. On myös hienoa, että pikkuhiljaa naissäveltäjät pääsevät mukaan samoihin kilpailuihin näiden vanhojen patujen lisäksi.)

#6 Call Me by Your Name (2017)

Musiikki: Sufjan Stevens, various artists

Vaikka Call Me by Your Name ei olekaan pelkästään Sufjan Stevensiä niin halusin pysähtyä hetkeksi puhumaan tästä lahjakkaasta miehestä. Kun olet kuullut Stevensiltä yhden biisin, olet periaatteessa kuullut ne kaikki. Mies ja kitara meininki ei ole se kaikkein erikoisin idea, mutta se ei olekaan tämän herran tarkoitus ollenkaan. Akustinen soundtrack sopii kauniisti tähän kauniiseen, arkiseen kuvaukseen rakkaudesta. Stevens on tehnyt musiikkia muun muassa myös Life is Strange 2 peliin ja tämä tyyli toimii siinäkin hyvin. Stevens ei tee hittibiisejä, hän tekee muistoja. Parhaimmillaan Mystery of Love, Visions of Gideon sekä Death by Dignity voivat aiheuttaa ihan älyttömiä tunnekuohuja nimenomaan muistojen kautta. Jokainen miehen tekemä raita täytyy onnistua yhdistämään johonkin hetkeen tai elämän osa-alueeseen, jotta se toimii. Mutta sitten kun se toimii, se on jotain tajunnanräjäyttävää!

#5 La La Land (2016)

Musiikki: Justin Hurwitz

Mikäli on olemassa joku elokuvamusiikki, joka saa automaattisesti minun tanssijalkani vipattamaan, on sen oltava La La Land. Justin Hurwitz sai ansaitusti kaksi oscaria elokuvan mahtavasta soundtrackistä. Elokuvan musiikki kertoo tarinan, joka kuljettaa koko elokuvan ajan. Another Day of Sun tempaisee mukaansa jo heti alkumetreiltä elokuvan maailmaan. Kaunis City of Stars sekä Audition tuovat tarinaan syvyyttä ja tunnetta ja kaiken kruunaa lopussa kuultava Epilogue, joka nivoo yhteen kaiken mitä elokuvassa kuulimme, ikään kuin sinettinä Mian ja Sebastianin tarinalle. Elokuva ei ole turhan synkkä ja se kertoo todella kauniisti tanssin ja musiikin avulla rakkaudesta.

#4 Star Wars: the Force Awakens (2015)

Musiikki: John Williams

Yllä jo vihjasinkin, että John Williams oli vuosikymmenen kuunnelluin artistini. Ihmettelin tätä suuresti kunnes selasin vuosikymmenen kuunnelluimpia biisejä läpi. Scavanger, Rey's Theme, Starkillerbase, March of the Resistance.... Force Awakens hallitsi aika vahvasti musiikin kuunteluani jopa parin vuoden ajan.  Force Awakens vaikutti jonnekin niin syvälle siihen nostalgiaelimeen, että elokuvasta kesti oikeasti varmaan se pari vuotta toipua kunnolla. Last Jedi onneksi pudotti minut taas lopullisesti maanpinnalle ja galaksi kaukana kaukana jossain sai jäädä tauolle. Williamsin paras soundtrack on mielestäni ehdottomasti tässä leffassa ja vaikka oscari menikin ansaitusti loistavalle Ennio Morriconelle tuona vuonna, toivoin silti salaa että Williams olisi sen pystin tuolloin napannut.

#3 Inside Out (2015)

Musiikki: Michael Giacchino

Pixarin animaatioleffoissa on oikeastaan kaikissa aivan huikea musiikki. Usein musiikin takaa löytyy joko Thomas Newman, Randy Newman tai Michael Giacchino, joista jälkimmäinen selkeästi aliarvostetuin. Thomas Newmanilta olisin voinut valita joko Passengerin tai Pixar-elokuva Finding Doryn, mutta tällä kertaa Newman jäi listan ulkopuolelle rimaa hipoen. Mutta, takaisin Giacchinoon ja Inside Outiin. Vuoden 2015 parhaan animaation voittanut Inside Out on ehkä suosikki elokuvani Pixarilta. Sen musiikki on aivan upea ja tunteita herättävä kokonaisuus. Giacchino onnistuu tuomaan musiikillaan niin paljon erilaisia tunteita esiin, joka siis sopii elokuvan teemaan erittäin hyvin. Välillä koetaan inhoa, välillä pelkoa, mutta suurin osa ajasta kamppaillaan ilon ja surun välillä. Kaunis musiikki jää mieleen ja muistuttaa siitä kuinka eriskummallinen ihmismieli voikaan olla!

#2 Shape of Water (2017)

Musiikki: Alexander Desplat

Jos jotain asiaa voisin ikinä kuvata termillä "hauntingly beautiful" on se tämä Guillermo del Toron upea fantasiaelokuva ja sen hauntigly beautiful -musiikki. Onko tuolle jotain suomennosta? Jos on niin kertokaa toki! Elokuvan musiikki on myös Desplatia parhaimmillaan. Minulla ei ole mitään hajua miten nuo äänet saadaan noissa biiseissä aikaan, mutta ne kuulostavat ihan kuin joku soittaisi sahaa. Suosikkikappaleeni ovat tunnari Shape of Water, Elisa's Theme sekä Renée Felmingin esittämä You Never know. Tätäkin soundtrackiä on tullut luukutettua lukuisia tunteja elokuvan näkemisen jälkeen ja se onnistuu edelleenkin vangitsemaan minut kauneudellaan.

#1 Interstellar (2014)

Musiikki: Hans Zimmer

Kaikki eivät varmaankaan pidä siitä, että valitsin Zimmerin ykköseksi, mutta en aio välittää siitä tuon taivaallista! Zimmerin tyyli on hyvin helposti tunnistettva, mutta jopa minun on pakko myöntää, että se Zimmer vähän ylikäytettiin loppuun tässä 2010 -luvulla. Jokainen blockbuster -elokuva hakee nykyään sitä Inceptionin kaltaista vaikuttavuutta, joko Zimmerin kanssa tai ilman. Vaikka Inceptionissa ja Dunkirkissä onkin loistava soundtrack, on minun pakko antaa listan ykkössija Interstellarille. Interstellar ei olisi leffana mitään ilman Zimmerin järisyttävää, koskettavaa ja futuristista scorea. Urkujen säestämä musiikki on niin voimakas kokemus, että elokuvan jälkeen minun oli pakko vain saada itkeä.  En silti aluksi mukamas pitänyt elokuvasta, mutta parin katselukerran jälkeen oli minun pakko vain todeta, että tämä on yksi Nolanin parhaimpia. Zimmer on myös listan ainoa säveltäjä, jonka olen nähnyt ihan livenä Hartwall Areenalla pari vuotta sitten. Silloinkin Interstellar sai kyynelkanavat aukeamaan ja hallissa oli käsinkosketeltavan tunnelmallista.


Huh! Tulipa tässä paljon asiaa. Kiva jos jaksoit lukea loppuun asti tai sait edes mitään irti tästä. Listasta tuli ehkä loppujen lopuksi enemmän säveltäjät lista kuin suoraan minkään elokuvamusiikin lista. Ei muuta kuin hyvää uutta vuotta, jatketaan seuraavalla vuosikymmenellä!

Jokeri

En oikein tiedä mistä edes aloittaa tämän kanssa! Kun silloin joskus kuulin, että Jokeri saa oman elokuvan, olin vähän sekavin fiiliksin ottamassa sitä vastaan. Luvattiin, että leffa olisi enemmän aikuiseen makuun eikä siinä olisi niin paljoa sarjakuvaelementtejä. Kuulosti siis ideana jo tosi mielenkiintoiselta ja tuoreelta. Vähän jänskätti se fakta, että Jokerin syntytarina tai sen puute on monille niin pyhä asia, että mitenköhän tässä käy. Pystytäänkö olla uskollisia sarjakuville, mutta silti tuoda uutta näkemystä asiaan? Suuri pelko oli siinä, että leffan pääosaan laitettaisiin Jared Leto, joka nähtiin Jokerina jo Suicide Squad leffassa. Aika nopeasti kuitenkin vahvistui, että pääroolin oli saamassa Joaquin Phoenix mikä jo itsessään nosti minun mielenkiintoani huimasti! Jo ennen leffan ilmestymistä, Jokerin ympärillä pyöri melkoinen Oscar-hype. Joaquin Phoenixia ylistettiin maasta taivaisiin ja IMDB arvosana pomppi pilvissä. Pakkohan tämä oli siis käydä vilkaisemassa jo ensi-ilta viikonloppuna.

Elokuvan on ohjannut enemmänkin komedioistaan tunnettu Todd Phillips. Näyttelijöinä on Phoenixin lisäksi myös legendat Robert De Niro sekä Frances Conroy. Elokuva kertoo ajasta ennen kuin Jokeri on Jokeri. Phoenix näyttelee Arthur Fleck nimistä miestä, josta elokuvan aikana kasvaa meidän kaikkien tuntema ja rakastama klovniprinssi. Fleck on outo, väärinymmärretty ja yksinäinen figuuri, joka heijastelee kaikkia nykyajan onnettomia nuoria miehiä, ainakin jos on uskominen kaikkia virallisia tahoja. Monet leffateatterit Yhdysvalloissa kieltäytyivät näyttämästä leffaa joko sen takia, että Dark Knight Rises elokuvan ensi-ilta on vielä tuoreena mielessä tai ihan vain siksi, että joidenkin tahojen mukaan tämä elokuva lietsoo anarkiaa. Myös Finnkinolla oli reppujen ja laukkujen tarkastukset ennen saliin menoa - ihan siis ison maailman meininkiä.

Tämä kohtaus oli ihan äärettömän kaunis. Rakastan tätä väripalettia!

Joaquin Phoenix on minulle näyttelijänä ollut aina vähän outolintu. Hänen roolinsa Gladiaattori sekä Her -elokuvissa ovat jääneet mieleen. Näyttelijä tuntuu osaavan tuoda esiin juuri tälläisiä kylmiä "misfit" hahmoja, mikä siis sopii myös Jokeriin oikein hyvin. Phoenixin Jokeri on hahmona mielestäni lähes täydellinen. Kerrankin on tajuttu kunnolla tuoda esiin se fakta, että Jokeri ei oikeasti ole hauska. Usein me katsojat vain nauretaan sille kuinka cringe hänen vitsinsä oli ja millaisessa tilanteessa Jokeri sen sanoi. Nyt kun hahmo tuodaan niin sanotusti oikeaan maailmaan, tuntuvat vitsit todellakin mauttomilta sekä väärässä paikassa lauotuilta. Rakastin myös sitä, että mukaan oli tuotu fyysisen komedian elementtejä. Jokeri oli kömpelö ja käytti paljon käsiään ja koko vartaloaan tehdessään temppuja ja koittaessaan naurattaa ihmisiä. Leffan jälkeen uskalsin jopa väittää, että tässä on paras koskaan tehty live-action jokeri, mutta pari klippiä Heath Ledgeriä palautti minut taas maan pinnalle. Pirun lähelle kyllä päästään ja pakko antaa tunnustusta siitä, että Phoenix kannattelee tulkinnallaan koko leffan.

Elokuva itsessään ei ole mikään mielettömän ihmeellinen. Se on hankala laittaa sinällään mihinkään vertailukategoraiaan kun kyseessä kuitenkin on draama, joka hakee elementtejä supersankarileffoista, Scorsesen-maailmasta sekä vanhemmista trillereistä. Jokerin syntytarina on hankala sillä sille ei ole koskaan oikein annettu mitään yksiselitteistä vastausta. Usein syntytarina on Jokerin itsensä kertoma, jolloin siinä on varmasti aukkoja, valheita tai ihan vain väritettyjä juttuja. Sama fiilis annetaan myös tähän elokuvaan sen aivan viimeisessä kohtauksessa. Mikä kaikki oli totta, oliko mikään vai oliko kaikki? Rakastin elokuvan värimaailmaa sekä Jokerin vaatetusta. 70-luku toimi hyvänä vaihteluna sille ainaisella kasari-ihannoinnille. Ainut mikä vähän itseä jäi harmittamaan oli se liiallinen Waynen perheen tuominen mukaan jokaisessa käänteessä. Bruce Wayneä hierottiin myös aavistus liikaa naamalle. Ainut hieno asia tässä oli se symboliikka siinä kohtauksessa kun Bruce seisoo vanhempiensa ruumiiden vierellä. Samana yönä syntyi toisistaan suoraan riippumattomina sekä Jokeri että Batman. Brucen takana myös juoksee muutama rotta, joka nivoo hyvin ympyräksi koko leffan. Elokuvahan alkoi sillä, että puhuttiin suuresta rotta-ongelmasta Gothamissa.

Pakko myös nostaa ihan erikseen leffasta sen musiikki. Biisit, mitkä oli leffaan valittu toimivat todella hyvin. Myös Hildur Guðnadóttir, Johann Johannssonin manttelinperijä tekee uskomattoman hyvää työtä soundtrackin kanssa! Mukana on sitä tuttua painostavuutta, mihin olen tuon kaksikon musiikissa rakastunut. Rakastan myös elokuvan julisteita ja niiden upeita värejä! Pienet yksityiskohdat tekivät tästä mielenkiintoisen tapauksen, enkä ihmettele yhtään jos tämä nähdään Oscareissa muutamassakin kategoriassa. Jollei mitään ihmeellistä tapahdu niin Joaquin Phoenix on myös vahvoilla pääosa-oscariin. Elokuvan merkitystä yhteiskunnalle ei välttämättä ymmärrä ihan vielä, mutta uskon että tulevaisuudessa tämä nähdään jonkinlaisena käännekohtana tähän genreen. Se on kuin elokuvamaailman the Killing Joke. Monet vihaavat, mutta ne jotka rakastavat, rakastavat kunnolla. Jonkinlainen moderni kulttileffahan meillä on tässä käsissä..

Elokuva esittää rohkean ja raa'an tulkinnan Jokerista. Hahmo tuntuu aluksi todella vieraalta ja itsekin mietin alkuun, että tämä ei nyt tunnu oikealta. Kuitenkin leffan loppua kohden hahmosta kasvaa se pirullisen upea hahmo, jota Batman-fanit ovat vuosikymmenien ajan rakastaneet. Jokerin arvaamattomuus ja friikkiys on ihanaa katsottavaa ja Joaquin Phoenixin jokeri-nauru jää kummittelemaan kaikessa karmeudessaan takaraivoon. Hieno tulkinta ja yksi parhaimpia ja aidoimpia sarjakuva-leffoja mitä on koskaan tehty. Tykkään!

	Näyttelijävalinta	Vaatetus	Nauru	Persoona	Merkitys*
Cesar Romero	★★★	★★★	★★	★	★★★★
Jack Nicholson	★★★	★★★	★★	★	★★★
Mark Hamill	★★★★★	★★	★★★★★	★★★★★	★★★★★
Heath Ledger	★★★★★	★★★★	★★★★	★★★★★	★★★★★
Jared Leto	★	★	★	★	★
Joaquin Phoenix	★★★★★	★★★★★	★★★★	★★★★★	★★★★★

*merkitys medialla, jossa hahmo esiintyi (leffa, sarja, peli)

Pienempi paha

Koska nyt on ajankohtaista puhua polittikasta ja etenkin Yhdysvaltojen presidenttiehdokkaista niin ajattelin tuoda oman mielipiteeni esille. Trump vai Clinton? Ketä kiinnostaa! Minulla on paljon paremmat ehdokkaat esittää! En ole ihan varma missä järjestyksessä nämä voisi esittää mutta jos vaikka aloittaa niistä kavereista jotka eivät vielä ole oikeasti edes olleet ehdolla presidnetiksi. Pari tyyppiä näistä on jopa päässyt pressaksi asti, mutta ei kai se nyt haittaa jos pari ylimääräistä kautta tulee? Anyways, tässä on Ruudukon ehdotukset Yhdysvaltain presidentiksi!

Amanda Waller

Ensiesiintyminen: Legends #1, (1986) DC

Wallerilla pysyy pää kylmänä tilanteessa kuin tilanteessa. Johtajalla on hyvä olla sotilastoiminnan tuntemusta ja tällä naisella sitä on! Hänellä on myös hyvät suhteet kansainvälisiin rikollisliigoihin kuten myös LEX-corpiin. Rahasta ei ole pulaa ja aina löytyy "iskuryhmä" hoitamaan kaikki kiperät tilanteet kuten ulkoavaruuden tai toisten ulottuvuuksien möröt. Iskuryhmä on tietenkin uhrattavissa paremman tulevaisuuden takia, mutta se ei oikeastaan haittaa kun iskuryhmä koostuu rikollisista. Muutenkin voitaisiin hyötykäyttää kaikki rikolliset pakkotyöhön joko teet tai kuolet mentaliteetillä. Hoidetaan helposti siis myös se ettei "epämieluisa-aines" pääse lisääntymään.

Dr. Doom

Ensiesiintyminen: Fantastic Four #5, (1962) Marvel

Mikä olisi hienompaa kuin saada tiedemies presidentiksi? Tietenkin tiedemies jolla on mutanttivoimia! Victor von Doomilla on jo valmiiksi diplomaattinen koskemattomuus! Hän omistaa oman saaren joka on myös siis oma itsenäinen valtio. Doom ei myöskään epäröi käyttää supervoimiaan saadakseen sen mitä haluaa. Ei varmaan haittaa vaikka vastaehdokkaita vähän uhkaillaan sähköisillä energiapurkauksilla ja loitsuilla. Doom olisi oiva ehdokas presidentiksi, edes Ihmeneloset eivät voisi tätä kaveria pysäyttää kun Amerikka äänestää!

Loki

Ensiesiintyminen: Venus #6, (1949) Marvel

Kuka voisi sanoa ei Lokille! Paitsi ehkä Yhdysvaltain perustuslaki. Loki ei teknisesti ottaen voisi astua ehdolle kun ei ole yhdysvaltalainen, mutta kuka uskaltaa sanoa vastaan? Vastustajat voidaan muuttaa tomuksi yhdellä sauvan heilautuksella tai pistää Chitauri -armeija tuhoamaan pari kaupunkia mikäli ei valitsijamiehiä löydy. Loki on oivaa johtajatyyppiä vaikka onkin vähän kostonhimoinen ja äkkipikainen. Isäpuolensa on kuitenkin Asgardin kuningas niin luulisi prinssin pystyvän yksi valtio Maassa hoitamaan. Siitä ei tosin pääse takuuseen, etteikö Loki orjuuttaisi koko planeettaa tai myisi sitä vaikkapa Galactukselle. Minä äänestäisin kyllä Lokia, Marvelkin kehottaa siihen näissä vaaleissa.

Lex Luthor

Ensiesiintyminen:  Action Comics #23, (1940) DC

Mikäli näitä pressanvaaleja on katsellut niin ainakin yksi ehdokas on selkeästi sellainen jolla ei ole rahasta pulaa. Tässä kuitenkin kaksikymmentä kertaa parempi ehdokas ja rahaakin on vähintään yhtä paljon enemmän! Lex on kova bisnesmies joka voi älynlahjoillaan voittaa jopa Teräsmiehen! Miettikää kuinka hyvä ehdokas jos voi voittaa Teriksen! Luthorkin saattaa saada mielenvikaisia kohtauksia, mutta ainakaan hän ei aiheuta sen takia ulkomaalaisten massatuhoamisia... välttämättä. Luthor myös näyttää hyvältä puvussa ja pukuhan on aika jees pressalle!

Jokeri

Ensiesiintyminen: Batman #1, (1940) DC

Säästin parhaimman viimeiseksi. Jokeri voi hoitaa ihan kaiken! Ei tarvita turhaa byrokratiaa tai kongressia tai oikeastaan mitään muutakaan kuten Kanadaa. Jokeri pitäisi huolen siitä, että kaikki ovat tasa-arvoisessa asemassa. Kuka vain voi päästä Jokerin huvipuistoon tai laskettelukeskukseen jos Jokeri niin haluaa! Se on tietenkin eri asia, että haluaako sinne mennä. First Lady olisi myös todella suloinen tohtorin koulutuksen omaava Harley Quinn. Harley olsii todella edustava vaimoke kyllä poliittisille vierailuille. Koskaan ei tiedä minkä maan pääministeri saa maistaa pesäpallomailaa tai nielaista pommin, maistamatta. 

Suicide Squad

Voisin aloittaa tämän vitsillä, mutta se voisi saada koko maailman itkemään (heh). Taas jouduin tappelemaan Finnkinon kanssa näistä lippuvaraus-asioista, mutta ainakin päästiin leffaan asti. Ja jälleen kerran leffan kohdeyleisö oli aika selkeä jo jonottamisesta asti, nuoret miehet ja mukaan pakotetut tyttöystävät. Jännä juttu, vaikka kohdeyleisö oli minulle selkeä noin helposti, eivät elokuvan tekijät oikein olleet keksineet tuotantovaiheessa kenelle leffa olisi suunnattu. Tässä tulee rankkaa arviota ihan kelpo elokuvasta nimeltään Suicide Squad.

Kuten kaikki varmasti jo tietää, niin Suicide Squad kertoo tarinan siitä kuinka metaihmisiä aka supersankareita vastaan täytyy alkaa varustautua. Teräsmies on kuollut, mutta mitä jos tulee uusi Teräsmies, joka ei jaa samoja arvoja ihmiskunnan kanssa? Onneksi Amanda Wallerilla (Viola Davis) on tähän ratkaisu: kerätään kaikki tunnetut metaihmiset ja kovimman luokan rikolliset ja pakotetaan heidät taistelemaan ihmiskunnan puolesta! Kasattuun "itsemurha-ryhmään" kuuluu niinkin ihastuttavia kavereita kuin Killer Croc, joka nimensä mukaan on kuin krokotiili, Deadshot, palkkamurhaaja joka ei ikinä ammu ohi kohteestaan, sekä tietenkin niinkin turvallinen ja stabiili henkilö kuin Jokerin tyttöystävä Harley Quinn. Aivan loistava idea Wallerilta.

Kun ensimmäinen traileri Suicide Squadista tupsahti silloin aikanaan niin kyllä minä ainakin olin aivan innoissani! Kerrankin nähtäisiin monia tuttuja Batman-pahiksia valkokankaalla ja erityisen innoissani olin Harley Quinnistä ja uudesta Jokerista. Vuoden aikana innostukseni kuitenkin tasaiseen tahtiin hiipui ja etenkin Batman V Supermanin jälkeen en uskaltanut toivoa taas oikeastaan yhtään mitään. Ehkä juuri tämä  superpessimistisen ajattelutapa pelasti vähän elokuvaa minulta. Juonellisesti elokuva oli niin ennalta-arvattava kuin vain voi olla. Suuri osa hahmoista oli hyvin kliseisiä ja ne joita olisi halunnut nähdä enemmänkin eivät päässeet siihen täyteen potentiaaliinsa. Siltikin elokuva on ihan hyvä lisäys alkavaan DCEU-maailmaan, johon siis ensi vuonna saamme lisäystä muun muassa Wonder Womanin oman elokuvan muodossa. 

Kohderyhmä ei tosiaan ollut selkeä leffan tekijöille kuten mainitsinkin. Elokuvassa ei ole tippaakaan verta mikä on hassua sen synkkyyteen nähden. En ymmärrä miksi näitä edelleenkin tehdään siten, että kymmenvuotiaatkin saavat tulla katsomaan. Vanhempaan yleisöön elokuva taas yritti vedota samalla keinolla kuin Guardians of the Galaxy, eli nostalgia soundtrackillä. Ongelmaksi vain koitui se, että musiikki oli kuin tilkkutäkki eri genrejen edustajia. Oli Eminemiä ja Queeniä, Imagine Dragonsia ja Skrillexiä.

Easter Eggeistäkin voisin puhua, mikäli tässä leffassa olisi jotain fiksuja sellaisia ollut. Secret ending toistaa samaa kuin Justice Leaguen teaser trailer, ainoana vivahde erona se että Bruce Wayne kehottaa Walleria luopumaan projektista ja Waller kehottaa Waynea lopettamaan "yötyöt". Eli ei oikeastaan mitään ihmeellistä muuta kuin että nuo kaksi ovat napit vastakkain myös tulevissa elokuvissa. Muutenkin olin ihan tyytyväinen siihen, että Affleckia nähtiin leffassa pariinkin otteeseen. Sen sijaan se paljon hehkutettu Leton Jokeri jäi hyvinkin minimaaliseksi, mikä on toisaalta ihan hyvä kun elokuva ei hänestä kertonut.

Harmittavinta on kun leffan jälkeen ei ole mitään hypeä eikä oikeastaan mitään sanottavaakaan. Kyllähän sen katsoo kerran ja varmaan toisenkin, mutta ei siitä oikein mitään irti saa. Itse olisin halunnut tästä nyt sellaisen kunnon synkän ja väkivaltaisen tarinan, jossa oikeasti tulee se tunne että nyt ei olla ihan tavallisessa sankari-leffassa. Edelleen olen sitä mieltä että DC ja Warner Brothers lähti sen kymmenen vuotta liian myöhään kilpailemaan Marvelin kanssa elokuva-universumista.

Batman V Superman: Dawn of Justice

Istuin Finnkinon saliin numero yksi toivoa ja intoa täynnä. Vain pieni epäilys siitä, että koko spektaakkeli on tehty ihan persiilleen kummitteli takaraivossa, mutta en antanut sen häiritä. Lupasinhan itselleni jo ensimmäisestä trailerista lähtien, että tämä Batman -leffa mennään katsomaan todella avoimin mielin. Jälleen kerran, en aio säästellä spoilereita joten varautukaa!

Elokuva alkaa Batman -leffoille tutulla kaavalla eli Martha ja Thomas Waynen ampumisesta pimeällä kujalla. Tykkäsin kovasti siitä, että kohtaus oli sisällytetty alkuteksteihin eikä tehty turhaan ylimääräistä ruutuaikaa vievää turhankin kulutettua itkutarinaa. Alkutekstien jälkeen päästään itse asiaan, eli Bruce Wayneen joka on heitetty keskelle Man of Steel elokuvan taistelukohtausta, jossa Superman taistelee Kenraali Zodin kanssa Metropoliksen keskustassa ja aiheuttaa samalla massiivista tuhoa. Man of Steelissä minä ainakin ihmettelin juuri sitä suurta hävitystä minkä taistelu aiheutti sillä siinä ei vaan voinut olla muuta kuin lukuisia kuolonuhreja. Onneksi tästä saatiin kiva motiivi Batmanille/Bruce Waynelle hankkiutua eroon tuosta ylivoimaisesta alienista, jonka voimat eivät kumarra edes Jumalalle.

Loistavan alun jälkeen elokuva alkaa takkuilla. Trailereissa näkynyt mahtipontisuus on tiessään ja elokuva etenee kliseisesti ja tasapaksusti kohti melko ennalta-arvattavaa loppua. Edelleenkin itsensä ongelmiin jatkuvalla syötöllä saava Amy Adamsin esittämä Lois Lane on raivostuttvan typerä nainen. Oikein harmittaa hyvän näyttelijän käyttäminen huonossa roolissa ja muutenkaan minun silmiin Adams ei vain ole Lois Lane. Harmikseni myös Henry Cavill jää tällä kertaa todella tylsäksi Supermaniksi. Man of Steelin ainut hyvä asia oli nimenomaan Cavillin versio ja tällä kertaa angstinen, batman-pakkomielteinen viittasankari jää todella tyngäksi. Kun oikein miettii niin en äkkiseltään muista edes yhtään repliikkiä herralta?

Elokuvan kirkkaimmaksi tähdeksi yllättäen nousee juuri se kaikkien ennakkoon (myös minun) haukkuma Ben Affleck. Rosoisen, elämäänsä kyllästyneen, vakavan Bruce Waynen rooliin tuo kirottu näyttelijä onnistui luomaan juuri sen Batman-hahmon joka valkokankaalle nyt tarvittiinkin. Tukenaan Affleckin Batmanillä oli myös hyvin roolinsa vetävä Jeremy Irons joka siis nähdään uskollisena hovimestari Alfredina. Puhumattakaan Gal Gabotin Wonder Womanista joka sai ainakin minut hinkumaan lisää ruutuaikaa neidolle!

Eniten haukkuja elokuva on saanut kuitenkin sen pituudesta, sekä Jesse Eisenbergin Lex Luthorista. Nyt on pakko sanoa, että minulla on hyvin ristiriitaiset tunteet hahmoa kohtaan. Se mitä Eisenberg esittää elokuvassa ei yksinkertaisesti ole minun silmissäni Luthor. Vaikka pahis olikin hyvin kliseinen ja ennalta-arvattava niin se ei sulje pois sitä etteikö hahmo olisi mielenkiintoinen. Mielestäni Eisenberg ei ansaitse kaikkea sitä lokaa mitä hänestä nyt kirjoitetaan, eikä hän ole se mikä elokuvan pilasi vaan ihan kuulkaa se iki-ihana ohjaaja Zack Snyder. Jos Lex olisi ollut kalju ja puvussa niin minulla ei olisi ollut mitään ongelmaa tuon mielipuolisen pahiksen kanssa. Jään innolla odottamaan josko näkisimme joskus Jared Leton Jokerin ja Eisenbergin Luthorin punomassa juonia yhdessä.

Nyt kun näyttelijät on haukuttu ja kehuttu niin palataanpa hetkeksi takaisin itse elokuvaan. Mainitsinkin jo kliseisyydestä ja ennalta-arvattavuudesta, mutta toisaalta mikä supersankari-leffa ei olisi? Juoni tuntui muutenkin, siltä että se vain yrittää parhaansa mukaan pohjustaa tulevia Justice League -elokuvia. Siinä se onnistuu oikeastaan ihan hyvin. Mukana on easter eggejä niin Justice Leaguen jäsenistä, Jokerista kuin mahdollisesti tulevasta pahiksesta Darkseidistä. Harmittavaa kuitenkin oli, että pari easter eggiä pilattiin sillä että ne hierottiin naamaan. Itse olisin tykännyt enemmän siitä "tietäjät tietää" mentaliteetistä mitä Marvel -leffoissa nähdään. Ja Marvel -leffoista puheenollen, älkää turhaan odottako secret endingiä. 

Doomsday oli myös epäonnistunut kasa sontaa, eikä todellakaan niin uhkaava pahis kuin sarjakuvissa. Möykystä tuli enemmän mieleen Hulkin ja Lotri-peikon rakkauslapsi. Hukkaan heitetty pahis siis. Mukana on myös pieni kohtaus tulevasta Justice League -leffasta, jossa Flash matkustaa ajassa kertomaan Brucelle, että tämä oli koko ajan oikeassa asiasta x. Tämä leffa antaa meidän uskoa, että Bruce oli oikeassa Supermanin pahuudesta, mutta todellisuudessa kyse on jostain muusta jota emme vain vielä tiedä. Yksi vaihtoehto kuitenkin on se, että Brucen unessa nähty kohtaus dystopiasta, jossa Superman on kääntynyt pahikseksi käy toteen ja liittyy tähän. Joka tapauksessa kohtaus on sekava ja monet katsojat tulevat kyllä olemaan aivan ymmällään. Ainakin vieressä istuvan pariskunnan reaktio oli aivan priceless: "Ummm... siis mitä helvettiä?"

Leffa on kokonaisuudessaa ihan katsottava pätkä. Se ei ole loistava, mutta ei se nyt oikeasti niin huono ole kuin kriitikot sanovat. Paljon parempi kuin Man of Steel, mutta jää kauaksi Nolanin Batman-trilogiasta. DC on mielestäni joka tapauksessa nyt sen kymmenen vuotta jäljessä tässä supersankari universumissaan. Marvel kuitenkin eli sankareiden kulta-ajan ja nimeonmaan se MCU:n kymmenen vuoden pohjustus ja ajatus siitä, että kaikki tapahtuvat yhden ja saman Auringon alla tekee sen huonommistakin elokuvista hyviä. En jaksa uskoa, että DC onnistuu tekemään saman. Valitettavasti.

Pelleprinssin paluu

Ilmeeni oli kutakuinkin sama kun tänään Comic Book Resources linkkasi kuvan David Ayerin twitter-tililtä. Vihdoin saimme kunnon kuvaa siitä, miltä Jared Leton Jokeri tulee näyttämään tulevassa Suicide Squad-elokuvassa ja täytyy sanoa, että rakastan sitä nyt jo! Niin ja tosiaan syy tähän julkistamiseen oli se, että tasan 75-vuotta sitten, Maaliskuun 25 päivä 1940 Jokeri teki ensiesiintymisensä Batman #1-irtonumerossa. (Mikä siis tosiaan on myös se päivä jolloin Batman sai oman sarjakuva-lehtensä..)

Pitkin vuotta 2015 Leto on kiusoitellut mediaa kuvillaan Instagram tilillään sekä Snapchatissä muutoksestaan roolia varten. Ensin lähti tukka ja parta, sitten kulmakarvat. Tukan värikin muuttui jälleen blondiksi ja sitten vihreäksi. Nyt lisäksi voi nähdä ohjaajan näkemyksen mukaan Jokerilla tauointeja (tiedä sitten tulevatko ne itse leffaan, mutta jos tulee niin ei haittaa!). Tämä kuva on selkeästi tehnyt kunniaa yhdelle tunnetuimmista Jokeri-tarinoista eli the Killing Joke-tarinalle, joka on myös minun suosikki Batman-tarinoita.

Kuten arvata saattaa niin olen koko ajan vain enemmän ja enemmän innoissanu tulevasta Suicide Squad-elokuvasta! Toivon niin kovasti, että leffassa nähdään juuri enemmän tuota the Killing Joke- Jokeria, mutta ripaus pitää myös olla tätä Death of the Family-tarinan mielipuolta. Tästä leffasta tulee varmasti huikea ja jotain mitä ei olle ennen nähty! Odotan innolla!

Suicide Squad

Mainitsin jo aiemmin, että Marvel on tekemässä elokuvaa Sinister Six, jossa siis hämähäkkmiehen pahimmat vihulaiset lyövät hynttyyt yhteen ja iskevät kovemmin kuin koskaan. No.. kieltämättä tämä elokuva tulee varmasti olemaan mielenkiintoisempi kuin esimerkiksi the Amazing Spider-Man-elokuvat ja se tuo mukavasti vaihtelua Marvelin siloposki-sankareihin. Jostain syystä odotan elokuvaa kuitenkin suurella varauksella...

Siinä, missä Marvel aikoo tuoda markkinoille yhtäkkiä joukon antisankareita ja sankareita joista kukaan ei ole koskaan kuullutkaan (Guardians of the Galaxy, Sinister Six ja Inhumans ) ilman sen suurempia varoitteluita muuta kuin muutamissa hassuissa "secret endingeissä" niin on kilpailevalla yrityksellä tulossa salakavalasti jotain suurta..

Suicide Squad koostuu DC:n pahamaineisista rikollisista, jotka saavat vaihtoehdot: joko mätänet sellissäsi lopun ikääsi tai alat työskentelemään Amanda Waller nimiselle naiselle. Jutun juju on siinä, että jos lähdet mukaan Wallerin pieneen kerhoon nimeltä Suicide Squad, voit ansaita itsellesi vapauden kulkea taas Gothamin, Star Cityn, Metropolin tai jonkun muun DC-kaupungin katuja pitkin, lähes vapaana miehenä. Sinuun myös asennetaan eräänlainen laite, joka vähän niinkuin räjäyttää pääsi, jos teet yhtään mitään mitä rouva Waller ei sinun halua tekevän. Eli joko työskentelet Wallerille tai kuolet yrittäessäsi sitä, siitä nimi Suicide Squad - "itsemurharyhmä".

Tätä elokuvaa odotan oikeati todella innolla ja paljon enemmän kuin esimerkiksi Batman V Superman: Dawn of Justice tai itse Justice League-leffaa. Siinä, missä Marvel ehkä voittaa sankareiden persoonallisuudessa on DC:n vahvuus selkeästi sen pahiksissa. Synkät, hullut ja todelliset superkriminaalit, joilta usein jopa puuttuu se yliluonnollinen supervoima ovat paljon samaistuttavampia ja persoonallisempia kuin Marvelin tusina-pahikset.

Elokuvan on määrä valmistua vuonna 2016 ja sen tulee ohjaamaan David Ayer, joka on tuttu mm. elokuvasta Fury (2014). Täytyy sanoa, että elokuvassa tulee olemaan todella todella todella nimekkäitä näyttelijöitä ja vieläpä aivan täydellisesti roolitettuina! Näyttelijäkiinnitykset ovat seuraavat:

Will Smith - Deadshot

Joel Kinnaman - Rick Flagg

Margot Robbie - Harley Quinn

Jared Leto - Jokeri

Viola Davis - Amanda Waller

Mukana myös Lumoojatar, jota esittää Cara Delevingne ja Boomerang, jota esittää Jai Courtney. On myös huhuttu että Jesse Eisenberg, joka esittää tulevissa Teräsmies-elokuvissa Lex Luthoria, nähtäisiin jonkinlaisessa roolissa. Ja tiedän mikä on ensimmäinen ajatuksenne Jared Letosta Jokerina: "Ei voi olla yhtä hyvä kuin Ledger tai Nicholson! Kai säkin vihaat Leton Jokeria herra Ruudukko? Sun pitää vihata sitä!"
- Heath on hyvä Jokeri, täydellinen oikeastaan, mutta the Dark knight-elokuvan Jokeri on moderni-näkemys pellekuninkaasta, joka toimii omalla tavallaan. Nyt haluan ehdottomasti nähdä enemmän perinteisen Jokerin, joka nähtiin myös Arkham-pelisarjassa. Täytyy myöntää, että itseasiassa en epäile lainkaan etteikö Leto olisi enemmän se Jokeri jonka minä haluan valkokankaalle! Odotukset ovat siis korkeat tähän!

Juonesta sen verran, että suosittelen katsomaan animaatioelokuvan Assault on Arkham, luulisin että jotain hyvin samankaltaista tullaan näkemään perusjuonessa. Erona tietenkin se, että live-action elokuvassa mukana on Rick Flagg, joka toimii vähän kuin ryhmän johtavana hahmona. Jokeri on varmasti samalla tavalla sivuosassa tässäkin elokuvassa.
Mutta ei mulla nyt muuta! Infoan taas jos lisää infottavaa tulee, mutta näillä mennään nyt! :)