Kuvauksen voima elokuvissa

Jotenkin tosi harvassa on ne ihmiset, jotka osaavat arvostaa elokuvien kuvausta (cinematography). Visuaalisena ihmisenä tämä on kuitenkin aina ollut yksi tärkeimmistä elementeistä elokuvaa katsoessa. Hyvä kuvaus on sellainen, että sitä ei periaatteessa edes huomaa, mutta loistava kuvaus on sellainen, joka pistää silmään positiivisella tavalla. Joskus huonokin elokuva voi tuntua paremmalta ihan vain onnistuneen kuvauksen vuoksi ja toisinpäin. Kuvauksella on iso rooli siinä, miltä elokuva näyttää ja tuntuu. Sillä ei kuitenkaan tarkoiteta pelkästään kameran liikettä, vaan myös värejä, kuvakulmaa, sommittelua sekä valoja ja varjoja. Helpoin ehkä ymmärtää niin, että jo jostain kohtaa elokuvaa ottaisi still-kuvan niin se näyttäisi ihan valokuvalta, jossa kaikki elementit ovat harkitusti paikallaan. Inspiroiduin Waltsun merkinnästä aiheeseen liittyen ja päätin tehdä omaa tutkimusta samaan aiheeseen - omasta näkökulmastani tietenkin.

Blade Runner 2049 - Roger Deakins (Kuvaus)

Kun teen taidetta, on minulla tietenkin aina mielessä nuo samat asiat mitä ylhäällä jo luettelinkin. Asettelu, värit ja valot ovat todella tärkeässä osassa kuvan tekemistä. Erilaisten väriteorioiden tunteminen on eduksi, kun miettii oman teoksen näyttävyyttä. Käytänkö vastavärejä? Kuinka kirjavan väripaletin otan tähän teokseen? Entä jos se olisikin mustavalkoinen? Elokuvista on usein todella paljon hyötyä kun pohdin näitä kysymyksiä. Joskus jokin kohtaus saattaa inspiroida minua ihan vain väriensä puolesta. Hyviä esimerkkejä elokuvista, joissa on kauniisti käytetty värejä hyödyksi tunnelman luomiseksi ovat muun muassa Blade Runner 2049, Grand Budapest Hotel ja Inside Out. Etenkin Blade Runner on sellainen elokuva, joka minulla tulee aina ensimmäisenä mieleen kun puhutaan elokuvan kuvauksesta. Koko leffa on täynnä hyvännäköisiä kohtauksia ja lähivärien käyttöä. Kirkkaat neon sävyt, juuri sellaiset cyberpunk-henkiset, miellyttävät minua henkilökohtaisesti todella paljon!

Inside Llewyn Davis - Bruno Delbonnel (Kuvaus)

 

Toisaalta joskus sitä haluaa hillitympää värisävyä eli monokromaattista väriharmoniaa. Siinä aivan mestareita ovat Coenin veljekset. En oikein osannut edes valita, otanko esimerkkikuvaksi Fargon, Menetetyn maan vaiko Inside Llewyn Davisin, johon sitten lopulta päädyin. Jokin näissä upeissa harmaansävyissä puhuttelee niin paljon kouvolalaista sieluani. Samanlaista kauneutta on myös elokuvissa Children of Men ja Arrival. Jostain syystä täysin mustavalkoinen kuvaus ei oikein ole omaan mieleeni. Esimerkiksi the Artist ja Mank eivät ole mielestäni millään tavalla kauniita elokuvia ja Schindlerin listassakin arvostan vain sitä punaista väriläiskää kaiken sen kauheuden keskellä. Väreistä voisin varmaankin puhua ihan oman postauksenkin verran, mutta koitetaan nyt pysyä tässä kuvauksessa yhtenä kokonaisuutena...

Texas Chainsaw Massacre - Daniel Pearl (Kuvaus)

Valaistus on myös todella tärkeä osa-alue kun halutaan tehdä silmää miellyttävä kuva tai kohtaus. Todella usein omaan silmään kauniita otoksia ovat ne, missä kontrasti valon ja kuvattavan kohteen välillä on dramaattisen suuri, lähes siluettimainen. Rakastan luonnonvaloa, mutta joskus taitavasti tehdyt studiovalot saavat minut myös lumoutumaan, kuten esimekiksi elokuvassa La La Land. Kuitenkaan esimerkkikuvana en voinut sivuuttaa Texas Chainsaw Massacren viimeistä kohtausta, jossa Leatherface tanssii auringonlaskussa moottorisahansa kanssa. On jotenkin ihastuttavaa, että näinkin raakaan ja väkivaltaiseen elokuvaan on saatu mukaan jotain näin kaunista. Auringonlaskut ovat myös yksi heikkouteni ja kauniisti toteutettuna olen ihan sulaa vahaa. Valoon ja varjoon harvemmin kukaan kiinnittää elokuvissa huomiota, jos sitä ei niin sanotusti pakoteta katsojalle. Kannattaakin joskus pysähtyä ihan miettimään sitä, miten näitä käytetään elokuvissa hyödyksi.

Thor: Ragnarök - Javier Aguirresarobe (Kuvaus)

 

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä on asettelu eli sommitelma. Yleensä pidän siitä, että kuvassa on tilaa hengittää. Tyhjä tila on jotenkin todella miellyttävää ja kun se on toteuttu oikein, on lopputulos jotain todella kaunista. On myös hauskaa etsiä kuvista kultaisia leikkauksia ja muita muodon ja määrän lakeja. Asetelmalla saadaan niin paljon kerrottua muun muassa henkilöiden suhteesta toisiinsa ja vallitsevaan ympäristöön, luonteesta sekä voimasuhteista. Hirveän hankala oli keksiä mitään yksittäistä esimerkkiä tästä, joten päädyin valitsemaan blogin teemanmukaisesti sen ainoan MCU-leffan, jossa on mielestäni hyvä kuvaus: upea punk-henkinen renesassanssi cinematography eli Thor: Ragnarök. Tietynlainen maalauksellisuus ja symmetria ovat aina lähellä omaa sydäntäni. Oli se sitten toteutettu erikoistehosteiden avulla tai ihan vain perinteisin keinoin. 

Voisin varmasti puhua tästä ihan loputtomasti ja etsiä kymmeniä kuvia lisää, mutta eiköhän kaikilta lopu mielenkiinto tälläisiin selityksiin. Siksi lisäänkin tähän loppuun vielä pari loistavaa esimerkkiä elokuvista, joita mainitsin yllä tai sellaisia, jotka ovat muuten vain yllä esitettyjen omien mieltymysten mukaisia. Tämä on onneksi taas niitä kuuluisia makuasioita, joista saatte olla ihan rauhassa eri mieltä!

Grand Budapest Hotel - värit ja asetelma

Moonlight - intiimi lähikuva

Kill Bill - siluetti ja vahva kontrasti

Fargo - monokromaattinen sävy ja kultainen leikkaus

La La Land - kirkkaat sävyt, sommittelu ja valo

Joker- symmetria ja värit

Quentin Tarantino

Katsoin viikonlopun aikana ne pari puuttuvaa Tarantino -leffaa, jotta voin vihdoinkin koota tälläisen kivan listan niistä kahdeksasta. Quentin Tarantino on aikamme eriskummallisimpia ja mielenkiintoisimipia ohjaajia. Tarantinon elokuvan tunnistaa helposti sen pitkistä, huvittavan pitkistä dialogeista sekä väkivaltaisista kohtauksista. Verta ei paljoa säästellä ja usein elokuvan päähenkilökään ei selviä leffasta hengissä. Tarkimmat fanit tietenkin löytävät elokuvista paljon enemmänkin Tarantinolle ominaisia piirteitä, kuten ainaiset jalkafetissikohtaukset, Tarantinon oma cameo sekä takakontti -perspektiivi. Elokuvat on myös todella helppo laittaa järjestykseen, sillä niitä voi verrata keskenään todella hyvin. Itse väitin vielä pari vuotta takaperin kivenkovaa, että vihaan Tarantinon elokuvia. Vasta myöhemmin minulle selvisi, että olin nähnyt rainoista vain puolet ja niistä kaikista, mitkä olin nähnyt, tykkäsin. En edelleenkään myönnä olevani mikään Tarantino fani, mutta hänen leffoissaan on jotain todella viihdyttävää. Onpa tämän listan ykkönen jopa minun all-time-favorite-listalla. Tässä tulee (kuvitelkaa tähän Pulp Fictionista tuttu kipale soimaan (tai oikeastaan avatkaa se youtubeen..)) Tarantinon elokvuat parhaimmuus järjestyksessä!

#8 Jackie Brown (1997)

Jackie Brown on ainoa, jota en ole jaksanut katsoa loppuun asti. Vähän yli puolen välin jälkeen jouduin kelaamaan kun meinasin oikeasti nukahtaa. Tarantinon leffoille ominaista on se, että ne ovat ihan saakelin pitkiä. Myöskään juoni tai näyttelijät eivät vakuuttaneet Jackie Brownissa. Leffa on myös kaikkein erilaisin Tarantinon muihin verrattuna. En tykännyt.

#7 Grindhouse: Deathproof (2007)

Vaikka elokuva on huono kuin teinikauhukomediat, on tässä jotain tavallaan nerokasta. Koko tuo Grindhouse sarja on todella outo ja ehdottomasti paras niistä on tämä Tarantinon leffa. Kurt Russel vetää hyvän ja muistettavan roolin tässä väkivaltaisessa komedia kuvassa.

#6 Django Unchained

Djangon olen käynyt katsomassa jopa ihan leffateatterissa asti. Myös tämä leffa kaatuu minulla aika paljon siihen, että se on niin turkasen pitkä. Elokuvassa tulee monta "loppua" mihin leffa olisi voinut päättyä, mutta se jatkuu ja jatkuu vaan. Näyttelijät ovat ne, jotka pelastavat todella paljon tätä leffaa. DiCaprio, Waltz ja Foxx vetävät kaikki ihan hyvän roolin.

#5 Reservoir Dogs (1992)

Viimeisin näkemäni Tarantino leffa on Reservoir Dogs. Katsoin siis tämän ja Jackie Brownin nyt viikonloppuna ja jostain syystä Reservoir Dogs kolahti. Leffaa on parodioitu niin paljon, että monet kohtaukset olivat jo ennestään tuttuja. Leffa on todellinen äijäelokuva, jossa ei niin hirveästi edes tapahdu juonellisesti, mutta Tarantinolle tuttu sekalainen aikajärjestys tekee leffasta mielenkiintoisen.

#4 Hateful Eight (2015)

Olin kahden vaiheilla, että kumpi on parempi Reservoir Dogs vai tämä. Päädyin kuitenkin Hateful Eightiin Ennio Morriconen musiikin takia ja ihan vain koska Hateful Eight on visuaalisesti nätinpää katsottavaa. Hahmot ovat myös hyvin persoonallisia ja Channing Tatumin yllätyscameo kruunaa kaiken.

#3 Kill Bill (2003-2004)

En erottele näitä kahta osaa toisistaan, sillä se on vain jotenkin todella väärin tehty. Kill Bill on todella viihdyttävä ja vaatii sen, että molemmat osat katsotaan peräkkäin. Kill Bill on ehkä kaikkein eniten yliampuva Tarantinon leffoista ja vieläpä hyvällä tavalla. Leffassa on myös hyvä juoni ja todella kauniita kohtauksia.

#2 Pulp Fiction (1994)

Tanssi mun kanssa, tanssi niin kuin Pulp Fictionissa. Toinen erittäin paljon parodioitu Tarantino-leffa, joka osui ja upposi myös. Hahmojen kemiat toimivat todella hyvin ja musta huumori toimii kyytipoikana tälle eriskummalliselle tarinalle. Travoltakaan ei ole niin ärsyttävä kuin yleensä.

#1 Kunniattomat Paskiaiset (2009)

Tässä vaihtoehtoisessa toisen maailmansodan aikaisessa rainassa ei paljoa natseja säästellä. Pahiksena toimii Christoph Waltz, joka vetää uransa parhaimman roolin ja on varmasti yksi elokuvahistorian onnistuneimmista vihulaisista. Kunniattomissa Paskiaisissa huumori on jotain aivan omaa luokkaansa ja vetoaa täysin minun kaltaisiin vajakkeihin. Tämän leffan parissa viihtyy todellakin ihan loppuun asti.

Mitä mieltä te olette, mikä on paras Tarantino leffa ja onko listassani mitään totuudenperää? :)