Kuvauksen voima elokuvissa

Jotenkin tosi harvassa on ne ihmiset, jotka osaavat arvostaa elokuvien kuvausta (cinematography). Visuaalisena ihmisenä tämä on kuitenkin aina ollut yksi tärkeimmistä elementeistä elokuvaa katsoessa. Hyvä kuvaus on sellainen, että sitä ei periaatteessa edes huomaa, mutta loistava kuvaus on sellainen, joka pistää silmään positiivisella tavalla. Joskus huonokin elokuva voi tuntua paremmalta ihan vain onnistuneen kuvauksen vuoksi ja toisinpäin. Kuvauksella on iso rooli siinä, miltä elokuva näyttää ja tuntuu. Sillä ei kuitenkaan tarkoiteta pelkästään kameran liikettä, vaan myös värejä, kuvakulmaa, sommittelua sekä valoja ja varjoja. Helpoin ehkä ymmärtää niin, että jo jostain kohtaa elokuvaa ottaisi still-kuvan niin se näyttäisi ihan valokuvalta, jossa kaikki elementit ovat harkitusti paikallaan. Inspiroiduin Waltsun merkinnästä aiheeseen liittyen ja päätin tehdä omaa tutkimusta samaan aiheeseen - omasta näkökulmastani tietenkin.

Blade Runner 2049 - Roger Deakins (Kuvaus)

Kun teen taidetta, on minulla tietenkin aina mielessä nuo samat asiat mitä ylhäällä jo luettelinkin. Asettelu, värit ja valot ovat todella tärkeässä osassa kuvan tekemistä. Erilaisten väriteorioiden tunteminen on eduksi, kun miettii oman teoksen näyttävyyttä. Käytänkö vastavärejä? Kuinka kirjavan väripaletin otan tähän teokseen? Entä jos se olisikin mustavalkoinen? Elokuvista on usein todella paljon hyötyä kun pohdin näitä kysymyksiä. Joskus jokin kohtaus saattaa inspiroida minua ihan vain väriensä puolesta. Hyviä esimerkkejä elokuvista, joissa on kauniisti käytetty värejä hyödyksi tunnelman luomiseksi ovat muun muassa Blade Runner 2049, Grand Budapest Hotel ja Inside Out. Etenkin Blade Runner on sellainen elokuva, joka minulla tulee aina ensimmäisenä mieleen kun puhutaan elokuvan kuvauksesta. Koko leffa on täynnä hyvännäköisiä kohtauksia ja lähivärien käyttöä. Kirkkaat neon sävyt, juuri sellaiset cyberpunk-henkiset, miellyttävät minua henkilökohtaisesti todella paljon!

Inside Llewyn Davis - Bruno Delbonnel (Kuvaus)

 

Toisaalta joskus sitä haluaa hillitympää värisävyä eli monokromaattista väriharmoniaa. Siinä aivan mestareita ovat Coenin veljekset. En oikein osannut edes valita, otanko esimerkkikuvaksi Fargon, Menetetyn maan vaiko Inside Llewyn Davisin, johon sitten lopulta päädyin. Jokin näissä upeissa harmaansävyissä puhuttelee niin paljon kouvolalaista sieluani. Samanlaista kauneutta on myös elokuvissa Children of Men ja Arrival. Jostain syystä täysin mustavalkoinen kuvaus ei oikein ole omaan mieleeni. Esimerkiksi the Artist ja Mank eivät ole mielestäni millään tavalla kauniita elokuvia ja Schindlerin listassakin arvostan vain sitä punaista väriläiskää kaiken sen kauheuden keskellä. Väreistä voisin varmaankin puhua ihan oman postauksenkin verran, mutta koitetaan nyt pysyä tässä kuvauksessa yhtenä kokonaisuutena...

Texas Chainsaw Massacre - Daniel Pearl (Kuvaus)

Valaistus on myös todella tärkeä osa-alue kun halutaan tehdä silmää miellyttävä kuva tai kohtaus. Todella usein omaan silmään kauniita otoksia ovat ne, missä kontrasti valon ja kuvattavan kohteen välillä on dramaattisen suuri, lähes siluettimainen. Rakastan luonnonvaloa, mutta joskus taitavasti tehdyt studiovalot saavat minut myös lumoutumaan, kuten esimekiksi elokuvassa La La Land. Kuitenkaan esimerkkikuvana en voinut sivuuttaa Texas Chainsaw Massacren viimeistä kohtausta, jossa Leatherface tanssii auringonlaskussa moottorisahansa kanssa. On jotenkin ihastuttavaa, että näinkin raakaan ja väkivaltaiseen elokuvaan on saatu mukaan jotain näin kaunista. Auringonlaskut ovat myös yksi heikkouteni ja kauniisti toteutettuna olen ihan sulaa vahaa. Valoon ja varjoon harvemmin kukaan kiinnittää elokuvissa huomiota, jos sitä ei niin sanotusti pakoteta katsojalle. Kannattaakin joskus pysähtyä ihan miettimään sitä, miten näitä käytetään elokuvissa hyödyksi.

Thor: Ragnarök - Javier Aguirresarobe (Kuvaus)

 

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä on asettelu eli sommitelma. Yleensä pidän siitä, että kuvassa on tilaa hengittää. Tyhjä tila on jotenkin todella miellyttävää ja kun se on toteuttu oikein, on lopputulos jotain todella kaunista. On myös hauskaa etsiä kuvista kultaisia leikkauksia ja muita muodon ja määrän lakeja. Asetelmalla saadaan niin paljon kerrottua muun muassa henkilöiden suhteesta toisiinsa ja vallitsevaan ympäristöön, luonteesta sekä voimasuhteista. Hirveän hankala oli keksiä mitään yksittäistä esimerkkiä tästä, joten päädyin valitsemaan blogin teemanmukaisesti sen ainoan MCU-leffan, jossa on mielestäni hyvä kuvaus: upea punk-henkinen renesassanssi cinematography eli Thor: Ragnarök. Tietynlainen maalauksellisuus ja symmetria ovat aina lähellä omaa sydäntäni. Oli se sitten toteutettu erikoistehosteiden avulla tai ihan vain perinteisin keinoin. 

Voisin varmasti puhua tästä ihan loputtomasti ja etsiä kymmeniä kuvia lisää, mutta eiköhän kaikilta lopu mielenkiinto tälläisiin selityksiin. Siksi lisäänkin tähän loppuun vielä pari loistavaa esimerkkiä elokuvista, joita mainitsin yllä tai sellaisia, jotka ovat muuten vain yllä esitettyjen omien mieltymysten mukaisia. Tämä on onneksi taas niitä kuuluisia makuasioita, joista saatte olla ihan rauhassa eri mieltä!

Grand Budapest Hotel - värit ja asetelma

Moonlight - intiimi lähikuva

Kill Bill - siluetti ja vahva kontrasti

Fargo - monokromaattinen sävy ja kultainen leikkaus

La La Land - kirkkaat sävyt, sommittelu ja valo

Joker- symmetria ja värit

Thor: Ragnarök

Uutta Thor elokuvaa on odotettu kuin kuuta nousevaa. The Dark Worldin jättämä pettymyksen tunne on kaivanut sisintä jo useamman vuoden, eikä Thoria ole valkokankaalla nähty sitten Age of Ultronin. Thor -saagan kolmas osa on huumoriltaan täyttä Marvel -laatua, mutta jättää silti katsojan melkoisen kylmäksi. Parhaimmat vitsitkin taisivat tulla jo trailereissa ja jossain vaiheessa vain tulee se hetki, kun enää ei riitä Chris Hemsworthin komeus, Anthony Hopkins ja Lokin metkut. Thor: Ragnarök on MCU:n uusin elokuva, muttei todellakaan sen parhaimmistoa. Ontuva juoni, käsittämättömät ex machina-hetket sekä hahmojen vähäinen kehitys ja monet muut ongelmat olivat tämän elokuvan lisäksi läsnä jo keväällä ilmestyneessä Guardians of the Galaxy vol 2 -leffassa. Me fanit vain aivottomasti käymme katsomassa läpi jokaikisen Marvel Studiosin tarjoileman elokuvan ja odotamme kiltisti sitä kauan luvattua Thanosta ja Infinity Waria. Tästä eteenpäin on spoileri varoitus.

Thor: Ragnarök on juoneltaan enemmän sellainen äijäilyelokuva, joka kulkee hyvin Guardians of the Galaxyn hengessä. Siltikään Guardiansit eivät edes vilahda tässä elokuvassa vieläkään. Thor palaa Asgardiin ja saa huomata, että Loki on karkoittanut Odinin Maahan. Yhdessä veljekset lähtevät hakemaan isäänsä takaisin ja löytävätkin hänet Doctor Strangen avulla. Odin vetelee viimeisiään ja jakaa muutaman kauniin viisauden pojilleen sekä perintönään vapauttaa kuolemanjumala Helan. Kiitti isukki. Hela on Odinin esikoinen, tytär, jonka kanssa Odin aikanaan hallitsi Asgardia ja Yhdeksää maailmaa. Hela ei ollut sellainen herttainen tytär vaan nimensä mukaan toi mukanaan kuolemaa ja tuhoa. Hela onnistuu palaamaan Asgardiin ja Thor ja Loki "karkoitetaan".

Pudottuaan sateenkaarisillalta Thor herää kummalliselta roskaplaneetalta, jossa Suurmestari (Jeff Goldblum) hallitsee omalla persoonallisella tavallaan. Thor kaapataan mukaan gladiaattori taisteluihin viihdyttämään Suurmestaria sekä tämän kansaa ja  pian hän pääseekin vastakkain Suurmestarin parasta taistelijaa vastaan, Uskomatonta Hulkia planeetta maasta. Elokuva siis kertoo siitä kuinka Thor yhdessä Hulkin kanssa lähtee pelastamaan Asgardia julmalta isosiskolta.

Elokuva esittelee monia uusia hahmoja, joista ainakin osa jää pyörimään vielä toviksi MCU:n ihmeelliseen maailmaan. Tessa Thompsonin esittämä Valkyrie on yksi näistä. Vanhoja tuttuja hahmojakin leffassa on liuta aina Thorin ystävätiimistä pakosti mukaan väännettyyn Doctor Stephen Strangeen. Elokuvassa oli jännästi olevinaan aikuismaisempi sävy kuin aiemmissa MCU -leffoissa. Mukana oli ihan oikeita kirosanoja, sekä keskeisten hahmojen kuolemia. Esimerkiksi suuri osa noista edellä mainituista Thorin ystävistä koki kohtalonsa Helan käden kautta. Helasta puheen ollen... Cate Blanchettin Hela pääsee jälleen kerran sinne pahisten romukoppaan. Sinne samaan, josta Malekith, Ego ja Ronan iloisesti heiluttelee tervetuloa. Blanchett tuo hahmoon kyllä sen karisman, jonka häneltä odottaakin. Siltikin, jos ruutuaikaa on tyyliin viisi minuuttia, repliikkejä kuusi ja koko idea siitä, että Hela nyt vaan tulee aiheuttamaan kaaosta tuntuu oudolta, ei edes Blanchett pysty sitä pelastamaan. Valitettavasti leffan kirkkaimmaksi tähdeksi nousee Goldblumin käsittämättömän outo Suurmestari, joka enemmänkin toimii vain koomisena sivuhahmona. 

Viittauksia ja cameo -rooleja oli myös jonkin verran liikenteessä. Parhaimpana cameona pidin kyllä sitä, kun Asgardissa esitetään näytelmää Lokin kuolemasta. Lokia näytteli näytelmässä Matt Damon, Thoria Luke Hemsworth sekä Odinin roolissa Sam Neill. Hauska yksityiskohta, joka sai tosiaan hieraisemaan silmiä parikin kertaa. Vihdoin saatiin myös varmuus sille faniteorialle, että Asgardin holveissa pidetty Infinity Gauntlet on feikki, kuten Hela sen meille nätisti ilmaisi. Siellä sun täällä vilahteli hahmoja Thor ja Hulk sarjakuvista kuten Brunhilde, the Mighty Bi-Beast ja Beta Ray Bill, mutta hahmot ovat jopa minulle todella tuntemattomia, että jääköön tämä vain mainnaksi. Stan Leellä oli myös perinteinen huumori cameo ja lopputekstien jälkeinen secret ending oli melkein yhtä huono kuin Spider-Man: Homecomingin Steve Rogers klippi. Sen sijaan mid-credit -kohtaus....

Lopputekstien välikohtaus, jossa Thor, Hulk ja pakenevat asgardilaiset päättävät lähteä aluksellaan Maahan turvaan keskeytyy siihen, että tolkuttoman iso avaruusalus asettuu heidän tielleen. Minullekaan alus ei todellakaan soittanut kelloja, mutta kuten Kevin Feige, joka siis tuottajana lähes kaikissa Marvel leffoissa paljasti, kyseessä on Sanctuary II -niminen alus. Sanctuary II on kenenkäs muunkaan alus kuin herra isoherra Thanoksen. Spekuloidaan siis hetki. Loki oletettavasti nappasi mukaansa tuhoutuvasta Asgardista Tessaraktin ja Thanos tahtoo nyt itselleen tuon Ikuisuuskiven. Infinity Warin traileri (jonka todella laillisesti olen niin joo nähnyt katsonut) alkaa sillä, kun Thor lentää Guardians of the Galaxyn jengin aluksen tuulilasiin. Voisi siis olettaa, että off-screeninä tapahtuu jotain tälläistä. Thanos tuhoaa Thorin ja kumppaneiden aluksen ja ottaa Ikuisuuskiven itselleen. Thanos ja Loki aloittavat jonkinlaisen yhteistyön ja Thanos saa Ikuisuuskiven itselleen. Thanos uhkaa listiä kaikki ja Thor antaa Ikuisuuskiven Thanokselle. Joka tapauksessa siis, Thanos saa Tessaraktin itselleen.

Leffa ei itsessään tuo mitään kovinkaan suurta MCU:hun ja ainakaan minä en sille oikein lämmennyt. Huumori oli toki hauskaa ja onhan tämä kuitenkin Thor -leffa. Must see Marvel faneille, mutta muut voivat odottaa vaikka sitä, että tämä ilmestyy suoratoistopalveluihin. Iso miinus myös siitä väkinäisestä 80-luku soundtrackistä, jolle ei ollut mielestäni riittävää perustetta.