lauantai 22. heinäkuuta 2017

Christopher Nolan

Christoper Nolan on ehkä yliarvostetuin ohjaaja ikinä, mutta silti yksi ehdottomista suosikeistani. Nolanin elokuvan tunnistaa Zimmerin musiikista, Jonathan Nolanin käsikirjoituksesta, Tom Hardystä ja Michael Canestä sekä monista muista vakiovarustukseen kuuluvista ihmisistä. Laajat kuvakulmat, yksinkertainen dialogi, hämärä valaistus sekä tasainen värimaailma ovat myös melkoisen hyviä kuvaamaan Nolanin tyyliä. Itse kuulun Nolanin elokuvien kohderyhmään ja se vaikuttaakin usein mielipiteisiini hänen leffojaan arvostellessa. Eilen tuli katsastettua Nolanin uusin eli Dunkirk. Elokuva herätti jonkin verran keskustelua paremman puoliskon kanssa ja parhaiten kerronkin oman mielipiteeni kyseisestä elokuvasta laittamalla kaikki Nolanin ohjaukset paremmuusjärjestykseen. Etenkin top kolmonen on todella hankala laittaa järjestykseen ja se vaihteleekin hyvin paljon sen mukaan minkä olen viimeksi nähnyt. Vuoden päästä järjestys noille kolmelle voikin olla siis hyvin erilainen, mutta mennään nyt näillä! Laittakaapa Hans Zimmeriä soimaan taustalle niin käydään listan pariin!

#9 Memento (2000)
Memento on selkästi heikompi Nolan -elokuva kuin modernit kanssakilpailijansa. Memento on henkilökohtaisesti hyvin puuduttava elokuva, enkä oikein edes kahdenkaan katselukerran jälkeen ole päässyt jyvälle sen syvällisemmästä puolesta. Guy Pearce ei ole mikään lempinäyttelijäni ja vaikka elokuvan kerrontatapa onkin mielenkiintoinen ei se juurikaan tee minuun vaikutusta.

 #8 Insomnia (2002)
Toinen Nolanin kehnompi tapaus on Insomnia, trilleri, joka voisi ihan hyvin olla kenen tahansa ohjaama. Siinä ei esiinny juurikaan Nolanille tyypillisiä piirteitä eikä Al Pacino oikein vakuuta. Lopun twisti on ihan mielenkiintoinen ja pahiksen roolissa oleva henkilö (ei spoilata!) toimii oikeastaan ihan hyvin. Joka tapauksessa tämä elokuva ei saanut minua syttymään vielä Nolanille.



#7 Dunkirk (2017)
Nolanin uusin on hieman hämmentävä tapaus. Dunkirk on se elokuva, jota kriitikot ja fanit ylistävät yhteen ääneen ja minä ihmettelen suuresti mitä tässä nähdään erikoisena. Joudun koko ajan puolustelemaan itseäni kun sanon, etten juurikaan pitänyt kyseisestä leffasta. Jostain syystä juuri minun pitäisi rakastaa tätä leffaa, mutten saanut siitä oikeasti juuri mitään irti. Leffa sisälsi paljon hyviä intensiivisiä kohtauksia, mutten samaistunut yhteenkään hahmoon, mikä siis iso miinus minulta. Myös Zimmerin musiikki jäi jotenkin todella taka-alalle, eikä ikärajan asettaminen vain 16 ikävuoteen tehnyt ainakaan hyvää elokuvalle. Sotaelokuvana Dunkirk on vain keskinkertainen ja Nolan -elokuvana siitä puuttuu se jokin elementti. Dunkirk ei siis todellakaan noussut suosikkeihini eikä pärjännyt edes listan seuraavalle.



#6 Dark Knight Rises (2012)
Dark Knight Rises tuli sopivasti niihin aikoihin kun Batman -hypeni oli pahimmillaan. Dark Knightin jälkeen Batmanistä tuli se maailman kovin sankari ja vaikkei Risesissa päästä lähellekään edellisten osien tasoa, on se silti todella viihdyttävä Batman -fanin näkökulmasta. Zimmerin soundtrack ja Tom Hardyn suoritus Banena ovat ensiluokkaisia. Pienillä viilauksilla elokuvasta olisi saatu täydellinen, mutta toki pitää ymmärtää, että Dark Knightin jälkeisen tragedian vuoksi elokuvan käsikirjoitus meni melko lailla täysin uusiksi. Dark Knight Risesissa on monia upeita kohtauksia ja ehdottomasti yksi parhaimpia pahiksia valkokankaalla.



#5 Prestige (2006)
Prestige on yksi niistä elokuvista, jonka juonen ja twistin arvotan jotenkin todella korkealle. Hugh Jackman ja Christian Bale sopivat todella hyvin kilpailevien taikureiden rooliin ja Prestige tarjoilee muutenkin sellaisen todellisen Nolan-kokemuksen. Prestige yhdistelee hyvin yliluonnollisia aspekteja, mutta pitää toiminnan todella realistisena, tämäkin yksi Nolanille ominainen piirre.


#4 Batman Begins (2005)
Ah, kaiken hyvän alku ja juuri! Batman Begins on se elokuva mistä jokaikinen kerta unohtaa kuinka hyvä se onkaan! Alkusysäys täydelliselle Batman-trilogialle on laadukas kokemus, jonka parissa viihtyy niin Batman- kuin elokuvafanikin. Batman Begins on se elokuva, joka sai minut kiinnostumaan Nolanin tuotannosta. Myönnetään, että 2005-2006 en todellakaan ollut mikään leffanörtti, enkä käyttänyt vuodessa satoja euroja elokuviin. Silti, Batman Begins nappasi minut heti mukaan sen laadukkuudella sekä lähes täydellisellä Batman-tarinallaan.




#3 Inception (2010) 
Näitä kolmea en todellakaan ottaisi järjestyksessään kovin vakavasti. Niin kuin mainitsin aiemmin, top kolmonen on sellainen, joka muuttuu ihan fiiliksen mukaan. Tällä kertaa kolmantena on Inception, viikon päästä se voi olla toisena tai ensimmäisenä. Inception on ajalta, jolloin elokuvat todellakin tulivat osaksi arkeani. Ensinnäkin eräs Sini aiheutti minussa sellaisen elokuvafriikki palon, joka on jatkunut ihan näihin päiviin saakka. Inception on näyttävä, koskettava ja muutenkin täydellinen elokuvakokemus. Näyttelijät ovat huippuluokkaa, juoni ja musiikki toimivat aivan sairaan hyvin ja loppua kohden olen aivan kyynelissä! Inception on se elokuva, joka nosti Christoper Nolanin maailmankartalle ja sille tasolle, millä hän tänä päivänä on.


 #2 Dark Knight (2008)
Oho! Yön Ritari on tänään kakkosena! Dark Knight on se the Leffa, josta en lupuisi ikinä! En ole varma kuinka monta kertaa olen leffan nähnyt. Osaan suurimman osan vuorosanoista ulkoa ja ei varmaankaan kovin montaa kiveä ole kääntämättä elokuvan refeistä. Olen tarkastellut jokaisen yksityiskohdan, easter eggin ja viittauksen, että elokuvaa on mahdoton katsoa kanssani ilman hillitöntä pätemistä! Heath Ledger on 10/10 eikä leffassa ole oikeastaan mitään mistä voisin valittaa. Täydellistä fanserviceä, täydellistä Nolania!

#1 Interstellar (2014)
Melkein tekee mieli vaihtaa tuo Dark Knight ykköseksi...! Huomenna kadun tätä valintaa, mutta tänään Interstellar vei voiton! Interstellarissa on Hans Zimmerin parhain ja koskettavin soundtrack. Ensimmäisellä kerralla leffateatterissa en oikein ymmärtänyt Interstellaria. Olin vain sellaisessa oudossa tilassa, jossa sanoin ettei leffa ollut hyvä, mutta pidättelin itkua Finnkinolta kotiin. Sitten aloin purkaa elokuuvaa paremman puoliskon kanssa ja annoin itkun tulla. En voinut ymmärtää miksi elokuva aiheuttaa minussa tälläisen reaktion, joka kesti päviiä. Ensi hätään soundtrackin kuuntelu auttoi purkamaan tunnemyrskyä ja pääsin ajan kanssa tästä sekavuudesta yli. Kiinnyin todella hyvin hahmoihin ja heidän kohtalonsa olivat jotenkin todella rankkoja. Interstellar kosketti sisälläni jotain sellaista mitä en tiennyt olevan olemassa. Ehkä Interstellarin kuuluu olla ensimmäisenä tällä listalla...

Mitä mieltä sinä olet, mikä on Nolanin paras elokuva vai onko herra todellakin yliarvostettu? :)

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Miksi maailma vihaa Peter Capaldia?

Minun oli määrä viimeistellä tämä teksti ennen uuden Tohtorin paljastumista, mutta koska olin laiska enkä muistanut oikoluettaa tätä niin vähän myöhässä ollaan! Tänään tosiaan paljastui, että Tohtorin rooliin Capaldin jatkajaksi on valittu nainen (!) Jodie Whittaker! Olen aika innoissani siitä, että saamme viimeinkin naispuolisen Tohtorin, mutta mennään tämän illan aiheeseen!

Peter Capaldi on ollut varmaan ristiriitaisin Tohtori -näyttelijä sitten Christoper Eccelstonin. Jo ensimmäisistä episodeista lähtien monet fanit valittivat, ettei Capaldi tunnu oikealta Tohtorilta. Liian kylmä, ei karismaa, tummanpuhuva ja huumorintajuton olivat ehkäpä yleisimpiä argumentteja Capaldia vastaan. Capaldille oli kuitenkin suuret odotukset, sillä hän jatkoi Matt Smithin loistavan suorituksen jälkeen. Capaldin Tohtori oli hyvin vastakohtainen Smithin charmikkaalle, poikamaiselle Tohtorille ja luulenpa, että juuri tämä kontrasti on se, mikä teki hallaa Capaldin suoritukselle.

Itselläni ei ole ollut mitään ongelmaa Peter Capaldin kanssa. Ehkä joskus se sähkökitara ja aurinkolasit tuntuivat vähän korneilta, mutta tavallaan ihan hauskalta. Hahmo on selkeästi erilainen verrattuna muihin moderneihin Tohtoreihin, mikä on oikeastaan ihan hyvä juttu. Minun on hankala asettaa järjestykseen Smithiä, Eccelstonia ja Capaldia, sillä kaikissa on ollut jotain mikä on iskenyt minuun lujaa. Ainoastaan siitä voin olla varma, että David Tennant on ehdottomasti paras Tohtori. Silti minulla ei ole käsitystä siitä millainen Tohtorin kuuluisi olla, vaikka olen kaikki modernin Tohtorin jaksot nähnyt, osan kahteen kertaan. Joten miksi monilla muilla on niin selkeä käsitys siitä millainen Tohtorin on oltava ja millainen hän ei todellakaan saa olla?  Osittain syytän hänen huonoa mainettaan siitä, että Capaldille sattui monta hyvin heikosti käsikirjoitettua jaksoa.

Mielestäni jokainen näyttelijä tuo jotain uutta rooliin, eikä todellinen Whovian voi oikeasti vihata yhtäkään Tohtoria. Kyllä, Capaldi on erilainen, mutta hän ei ole huono. Rehellisesti sanottuna Capaldi on ehkä paras näyttelijä, joka Tohtoria on tässä rebootissa näytellyt.  Capaldin karu olemus, rehellisyys ja ennen kaikkea synkkyys, muistuttivat siitä, että Tohtori todellakin on ulkoavaruudesta ja valmis uhraamaan mitä vain pelastaakseen rakkaimpansa. Tohtori on kuitenkin syntytarinaltaan traaginen tapaus ja mielestäni Capaldi onnistui tuomaan tätä esiin hahmossa. Capaldilla oli myös loistavat kemiat Jenna Colemanin (Clara) ja Michelle Gomezin (Missy) kanssa, joista molemmat ovat suosikkihahmojani koko sarjassa.

Ainakin minä jään kaipaan Capaldin Tohtoria, vaikka odotankin jo innoissani seuraavaa Tohtorin saappaiden täyttäjää. Rooli on kuitenkin sellainen, jonka perii aina joku toinen näyttelijä, vähän kuin James Bond, mutta enemmän timey wimey wibbly wobbly -juttuja. Hate the game, not the player!


keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Pokémon GO - vuosi myöhemmin




Viime kesä oli ehkä oudointa aikaa näin Pokémon -fanin silmin. Puistot täyttyivät hyväntuulisista ihmisistä, etkä enää ollut ainoa, se nörtti, joka avoimesti fanittaa Pokémonia. Pokémon GO:ta pelattiin perheen, ystävien ja tuntemattomien kanssa ja se toimi hyvänä yhteisenä puheenaiheena sukupolvien välillä. Itsekin pari kertaa jutustelin sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa muuten ei olisi tullut koskaan mitään puheenaihetta. PoGO oli ennen kaikkea sosiaalinen kokemus, mutta myös hauskaa pelattavaa yksin liikkuen. Pelin suosio yllätti varmasti kaikki ja powerbankkien tekijät huusivat hallelujaa kun parissa viikossa ne olivat kaikkialta loppuunmyytyjä. Pokémon GO:n suosio selittyy yksinkertaisesti nostalgialla. 90-00 luvulla Pokémon oli tosi kova juttu ja se vaikutti lähestulkoon kaikkiin lapsiin ja nuoriin jotenkin. Osa kasvoi yli, toiset jäivät junaan, eikä päätepysäkkiä näy vieläkään. 

Pyrin käymään päivittäin PoGO -lenkillä, mutta etenkin tälläinen "eventitötön" aika ei tee hyvää minun innostukselleni. Kovimmat Pokémon kerääjät saivat kasaan ensimmäisen genen Pokémonit jo ensimmäisen kuukauden aikana. Itselläni on vasta 195 hirviötä kasassa, mutta en jaksa ottaa tällä hetkellä enää paineita asiasta. Myönsin tappioni siinä kohtaa kun porukka alkoi saamaan kasaan jo toisenkin genen kaikki Pokémonit, eikä minulla ole vieläkään edes Ivysauria. Vaikka GO oli menestys, alkoi sen pelaajaluvut tippua tasaiseen tahtiin. Yli 80% viime kesänä pelanneista on lopettunut GO:n pelaamisen lähes kokonaan (VG24/7)

Henkilökohtaisesti Pokémon GO oli todella mukava, mutta stressaava ilmiö. Yhtäkkiä en ollut enää se, joka saisi ensimmäisenä kaikki kasaan, toisin kuin peleissä ja korteissa. Monet entiset kiusaajat ja dissaajat olivat yhtäkkiä asemalla odottomassa kun Pokémon juna pysähtyi PoGO asemalla ja jostain syystä heidät oli toivotettava avosylin vastaan. Pokémoneja on vain 150, on yleisin asia, mitä tälläisten uuspokemonistien suusta kuultiin. Kakkos genestä he olivat kuuleet huhuja ja muistivat, että siihen kuului se "pikkupikachu". Sanomattakin selvää, että olin hieman katkera siitä, että nämä ihmiset tulivat yhtäkkiä omalle reviirille. Hyvänä esimerkkinä, kun koitin kerran kysyä Jodel-ryhmässä, pelaako joku ihan pääpelejäkin? Sain vastaukseski vain hiljaisuuden ja pari downvotea. Jollain oli myös sellainen mielipide, että PoGO on parasta, mutta harmi, että sen pohjana on niin "paska peli" kuin Pokémon. 



Ennustan, että Pokémon GO tulee kuolemaan pois viimeistään siinä kohtaa kun Gen 3 ja Gen 4 ovat saapuneet. Silloin nostalgia ei ole enää se juttu monellekaan ja peliä tulee pelattua vain sen keräämisen ja liikkumisen ilosta. Toki siinä ei ole mitään vikaa, hyvä kun jaksaa vielä olla innostunut! Osalla hardcore PoGO faneista on todella suuret suunitelmat tulevaisuudesta. Villeimpinä kuvitelmina on, että Unown ja Legendarit ilmestyvät 25km muniin ja että 100km munista voisi saada esimerkiksi Charizardia, Tyrannitaria ja Dragoniteä. Viimeistään tässä kohtaa, en vonut muuta kuin haudata pääni maansisään ja miettiä, mikä näillä ihmisillä on mennyt pieleen elämässä? Vuosi myöhemmin, maailma on palannut taas ennalleen. Olen jälleen se nolo Pokémon nörtti, mutta ainakin sain kokea vuoden jolloin se oli hyväksyttävää.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Spider-Man: Homecoming

No nyt! MCU on taas oikeilla jäljillä siitä mitä elokuvissa kuuluu tehdä! Sanomattakin on selvää, että Homecoming on paras Spider-Man elokuva mitä olemme vielä saaneet katsella, mutta miksi? Se selviää kun lukaisette tämän spoilerillisen hehkutuksen!

Spider-Man: Homecoming on huomattavasti arkisempi kuin monet muut MCU:n leffat. Tällä kertaa ei pelasteta maailmaa, eikä elokuva vilise toinen toistaan mahtavampia supersankareita vaan keskittyy aivan tavalliseen kaveriin, joka totuttelee kaksoiselämää "ystävällisenä naapurina" New Yorkin sykkeessä. Tom Holland on mielestäni todella upea ja lahjakas kaveri. Parikymppinen miehenalku on varmasti niitä nimiä, jotka kannattaa jättää korvan taakse muhimaan tulevaisuutta varten. Hollandin Peter Parker on juuri se, mitä Marvelin täyteen ahdettu elokuvauniversumi tarvitsee. Aluksi pelkäsin, että Robert Downey Jr. tulee viemään kovasti ruutuaikaa tästä elokuvasta, mutta onneksi trailerit olivat vain hämäystä. Tony Starkia nähdään juuri sopivasti leffassa, joten ei tarvitse pelätä, että kyseessä olisi Ironman 3.5.
Homecoming -elokuvan juoni on Marvel asteikolla hyvinkin erilainen, vaikka samat peruselementit löytyvätkin. Peterin elämä Civil Warin tapahtumien jälkeen on kutakuinkin samanlaista kuin ennen sitä. Tony Stark pitää Peterin lähellä, valvovan silmän alla, muttei halua tämän osallistuvan mihinkään oikeisiin Avengers -tehtäviin. Peter palloilee opiskelijaelämän sekä supersankarimaailman kanssa, mutta janoaa oikeita sankarihommia ja pommittaakin Starkin assistenttia vähän väliä viesteillään. Valitettavasti innokas Parker uhraa liikaa voimia toivoon, että Stark kumppaneineen kutsuisi Peterin mukaan taistelemaan maailmanrauhanpuolesta ja koulunkäynti kärsii. Samaan aikaan New Yorkin alamaailmassa kuohuu ja Adrian Toomes niminen mies myy laittomia alienteknologialla varustettuja aseita konnille. Starkin estelyistä huolimatta, Peter päättää sotkeutua pahisten toimintaan ja taistella pahuutta vastaan.

Usein on tullut valiteltua sitä, ettei Marvel oikein osaa tuoda pahiksiaan oikeassa valossa valkokankaalle. Erilaisia irvikuvia on nähty muun muassa Apocalypsestä ja Mandariinista, eikä edes Ultron tuntunut niin hyvältä pahikselta kuin tämän potentiaali olisi voinut olla. Vulture ei koskaan ole ollut mikään lempipahikseni Spideyn tarinoissa. Naurettava, vihreisiin trikoisiin sonnustautunut korppikotkamies ei ole ollut se kaikkein uhkaavimman näköinen pahis. Pelkäsin myös Michael Keatonin puolesta, miksi noin suuri näyttelijä ottaa tälläisen riskin kuin Marvel pahiksen esittäminen? Melko pian kävi kuitenkin selkäksi, että Keaton oli oikea valinta. (Insert Birdman vitsi). Keatonin Toomes aka Vulture oli oikeastaan aika siisti. Puku oli oikeasti hieno ja uskottava. Myös hahmon kehitys elokuvan aikana toimi ja pysyi realismin rajoissa. (Mitä nyt sattui olemaan Peterin ihastuksen isä, mutta annan tämän anteeksi.)

Muissa näyttelijöissä ei ollut suoranaisesti vikaa. Michael Mandoa olisin mielelläni leffassa katsonut enemmänkin, mutta onneksi mid-credit -kohtaus antoi jopa vuorosanoja herralle. Mikäli joku nyt ei sattunut tajuaamaan vielä siitä suuresta skorpioni tatuoinnista kaulassa niin Mando tosiaan tulee näyttelemään seuraavassa Spider-Man -leffassa roistoa nimeltä Scorpion, joka on yksi minun suosikki Spidey -pahiksista. Tulevaisuutta ajatellen myös Donald Gloverin hahmo, Aaron Davis on tärkeä. Davis on nimittäin Miles Moralesin eli toisen Hämähäkkimiehen eno sekä pahis nimeltä  Prowler.

Viittauksia ja easter eggejä leffa oli täynnä jo ensimetreiltä asti. Marvel Studiosin logon ilmestyessä ruutuun, taustalla soi legendaarinen Spider-Man tunnari. Myös monet Star Wars hahmot tekivät lukuisia cameoita lelujen ja keräilyesineiden roolissa pitkin elokuvaa. Edelleen vaikutukset New Yorkin  tapahtumien (Avenegers) jäljiltä vaikuttavat MCU:ssa ja näemmekin ensimmäisessä kohtauksessa kuinka Chitauri taistelun jälkiä korjataan parempaan talteen. Myös Netflixin tulevaan the Defenders sarjaan oli oletettavasti viittaus kun Stark sanoo Peterille, että näitä tälläisiä pikkujuttuja varten on olemassa ihan oma porukkansa. Elokuvassa myös viitattiin sarjakuvista tuttuihin esineisiin kuten Thorin taikavyöhön, Kapteeni Amerikan uuteen kilpeen sekä lopussa näkyvä Spider-Manin rautapuku, mikä siis Civil War tarinasta tuttu. Ultronilla on myös pieni cameo rooli irtopään roolissa.

Homecoming yllätti todellakin postiivisesti. Se menee varmasti yhdeksi minun suosikki Marvel-elokuvakseni ja oli todella virkistävää vaihtelua MCU:n yksitoikkoisuuteen. En pääse yli siitä kuinka hyvä Tom Holland on rooliin ja innolla jään odottamaan seuraavaa Spider-Man elokuvaa!

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Westworld

Hankittiin tuossa alkuviikosta vihdoinkin HBO tähän talouteen. Molemmat oltiin käytetty ilmainen kokeilukuukausi jo aikaa sitten, mutta nyt yllättäen Game of Throensia varten se piti taas saada. Itse en kyseistä sarjaa edelleenkään seuraa muuta kuin sivusilmällä, mutta HBO:ssa oli pari muutakin sarjaa mitkä kiinnostivat. Päällimmäisenä Westworld ja Taboo. Nyt on kuitenkin toinen noista katsastettuna ja voisinkin vähän avata tuntemuksia siitä, mitä sarja minussa herätti.

Westworld perustuu vuoden 1973 samannimiseen elokuvaan, jonka on ohjannut Micahel Crichton. Nimensä mukaisesti Westworld kertoo teemahuvipuistosta, jossa päästään ihan oikeisiin villin lännen tunnelmiin. Sarja sijoittuu tulevaisuuteen, jossa 3D -tulostamisen avulla on onnistuttu luomaan ihmisenkaltaisia androideja, jotka tuntevat ja kokevat maailmansa hyvin todentuntuisesti. Näitä androideja kutustaan nimellä "isännät" ja heidän tehtävänsä on pitää huoli, että puistossa vierailevat rikkaat pohatat saavat vastinetta rahoilleen. Isäntiä saa hakata, raiskata ja tappaa ihan mielensä mukaan, eivätkä poloiset edes voi puolustautua kunnolla "väkivallattoman" ohjelmointinsa takia. Kaiken tuon tekniikan ja huvipuiston takana on suuri nero Robert Ford, jota siis näyttelee oscar-voittaja Anthony Hopkins.

Pitkään tätä sarjaa oli minulle hehkutettu ja mediat ympäri maailman ylistivät Westworldia maasta taivaisiin. Muutaman ensimmäisen jakson jälkeen vielä epäilin, että oliko kyseessä vain suuri sumutus, että saadaan ihmiset ostamaan HBO, mutta vähän kauden puolivälin jälkeen sarja alkoi elää maineensa veroisesti. Hidas alku olikin vain pohjustusta kaikelle sille mitä tuleman pitää. Westworld myös eroaa monista muista tämän päivän "laatusarjoista" siinä, että väkivallalla ja seksillä ei määsäilty, vaikka molempia siinä tuttuun HBO-tapaan oli. (Tai sitten olen vain niin turtunut siihen). Sarja on laadukas sen sijaan erikoistehosteissa sekä juoneltaan.

Alkuun minua hämäsi myös se, etten oikein löytänyt ketään samaistuttavaa hahmoa. On outoa seurata sarjaa tai elokuvaa, jos ei löydä oikein ketään kehen voisi kehittää jonkinlaisen tunnesiteen. Ei ollut ketään ketä kannustaa tavoitteissaan, muttei myöskään ketään kehen olisi ihastunut. Jopa Anthony Hopkins tuntui paikoin hieman blankolta ja mieleen tuli vain Hannibal ilman charmia. Useat hahmot jäivät hahmokehityksessään aivan loppumetreille ja viimeisiin jaksoihin. Tämä toki johtui siitä, että niin monet seurattavista hahmoista olivat isäntiä, joilla tietenkin tunteet rajallisia ja etukäteen päätettyjä koodaajien toimesta. 

Oletin sarja olevan enemmän scifi-kauhua kuin se loppupeleissä oli. Traileri antoi minulle aikanaan sellaisen kuvan, että sarjassa olisi enemmänkin ahdistavia/pelottavia hetkiä, mutta nämä jäivätkin oikeastaan melko olemattomiksi. Älkääkä antako kaiken tämän minun "negatiivisen" arvostelun hämätä, Westworld on juoneltaan mestariteos, se vain vaatii pitkän pohjustuksen ja aikaa kehittyä. Mikäli et ole jostain syystä vielä Westworldiä nähnyt niin otappa seuraavaksi katselun alle. Voin melkein vannoa ettet tule ainakaan pettymään, tämän sarjan katsoo mielellään toisenkin kerran!

torstai 29. kesäkuuta 2017

Homostellaan vähän!

En tiedä ovatko muut huomanneet, mutta viimeisen vuoden aikana on tapahtunut todella paljon homoyhteisössä. Vuosi sitten lgbtqia (jep tuo on se koko nimi) yhteisöä kohtasi järkyttävä tragedia Yhdysvaltojen Orlandossa, joka kosketti maailmanlaajuisesti niin homoja kuin heteroitakin. Kuluvana vuonna olemme saaneet myös naureskella lisää Venäjän homopropagandan kieltävän lain kummallisille koukeroille sekä kauhistelleet Disneyn ensimmäistä avoimesti homoseksuaaliahahmoa. Kotimaassamme uskovaiset pääsivät huutamaan hallelujaa kun Suomessakin tuli voimaan tasa-arvoinen avioliittolaki, eikä maailmanloppua ole toistaiseksi vieläkään tullut. Saimme myös lukuisia uusia homoseksuaaleja populäärikulttuurin (etenkin nörttimaailman) ilmiöihin, voisinkin siis esitellä muutaman parhaimman eri medioista!

Sarjakuvissa on oikeastaan jo arkipäivää erilaiset homohahmot. DC ja Marvel ovat ottaneet hyvin huomioon seksuaalivähemmistöt sekä muut vähemmistöedustajat. Hienoa oli kuitenkin kuulla, että Marvel alkaa julkaisemaan sarjakuvaa, jossa homoseksuaali on pääosassa. Iceman eli Bobby Drake tuli kaapista jo 2015, mutta nyt kaveri saa ihan oman nimikkosarjakuvan ja ainakin minä olen innoissani! Myös DC:n Teen Titans sai seksuaalivähemmistö vahvistusta Aqualadin myötä.



Merkittävin minulle vuoden aikana kaapista tulleista hahmoista oli kuitenkin Overwatchin keulahahmo, Tracer. Jouluna saimme lukea ihastuttavan sarjakuvan, jossa esiteltiin monien Overwatch hahmojen joulunviettoa ja keskeisiä suhteita muihin hahmoihin. Sarjakuvassa Tracerillä on kiire hankkia lahja rakkaalleen vielä jouluaattona. Rankan metsästyksen jälkeen, hän onnistuu saamaan käsiinsä kaulahuivin ja palaa onnellisena kotiinsa. Kotona odottaa punatukkainen kaunis tyttö, joka muiskauttaa suudelman Tracerille vastaanotettuaan lahjansa! Minun joulu oli pelastettu jo pelkästään tällä! Olette ehkä nähneetkin, että muutaman fanartinkin olen näistä söpöläisistä piirtänyt ♥

Myös elokuvien puolella etenkin Disney otti edistysaskelia, vaikkakin ei ehkä kaikkia miellyttäviä. Disneyn Kaunotar ja Hirviö elokuvassa nähtiin ensimmäinen avoimesti homoseksuaalihahmo. Etukäteen tätäkin kaikki kauhistelivat, eihän lasta voi viedä katsomaan tälläistä elokuvaa! Kaiken lisäksi myös homoyhteisö älähti siitä, että kyseessä on raivostuttava sivuhahmo LeFou.  Itse en ole vielä elokuvaa nähnyt, mutta uskoisin että tapaus on vähän kärpäsestä härkänen. Sen sijaan myös Marvel elokuvassa nähtiin seksuaalivähemmistön edustaja. Osalta saattoi tämä mennä ihan ohi, mutta Guardians of the Galaxy vol. 2 -elokuvassa nähtiin epäsuorasti homoseksuaali. Hahmo on tietenkin Mantis, joka viittasi Draxille ettei pidä edes hänen kaltaisistaan. Pikkuhiljaa muutos tapahtuu Disneylläkin.... Saataisiinkohan jouluna ihastella ensimmäistä Star Wars homo Dameronia?

Televisio on aina ollut se kaikkein helpoin paikka esittää homohahmoja, joten ketään ei luulisi enää edes ihmetyttävän, että joka sarjasta sellainen löytyy. Viimeisen vuoden aikana kuitenkin yksi hahmo teki minuun suuren vaikutuksen jopa telkkarissa. 13 Reasons Why -netflix sarjassa esiintyi aivan supersympaattinen homohahmo Tony. Tony ei huou sellaista stereotypistä homohahmoa, vaan enemmänkin sellaista veljellistä äijää jota kiinnostaa enemmän autot kuin naiset. Tarkkaavaisimmat (kuten minä) voivat kuitenkin aika helposti tunnistaa Tonyn homoksi jo ensimmäisistä jaksoista asti, kun taas toiset sen huomaavat vasta kun tämä tulee kaapista Claylle. Mikäli kiinnostaa päästä käsiksi kunnon homosarjaan niin suosittelen australialaista Please Like Me -sarjaa, joka löytyy kokonaisuudessaan Netflixsistä!

Joka tapauksessa haluan toivottaa kaikille rauhaisaa ja ennen kaikkea iloista Pride viikonloppua! Nähdään Helsinki Prideillä!

torstai 22. kesäkuuta 2017

The Legend of Zelda: Breath of the Wild

Nintendo on vuosi toisensa jälkeen aihuttanut minulle pettymyksiä peli peliltä. Viimeisin hyvä peli on ollut Splatoon (2015) Wii U:lle sekä Pokémon X (2013) 3DS:lle. Usko moniin lapsuuden suosikkipeleihin on kadonnut jo ajat sitten, eikä esimerkiksi Smash Bros. tai Mario Kart jaksa enää olla kiinnostavia. Uutta Switch -konsolia en ajatellut ostaa, jääköön kaupan hyllylle ihan vain protestina. Siltikin, vaikka olin melko pitkälti luovuttanut Nintendon suhteen, halusin antaa tälle vielä yhden mahdollisuuden ennen kuin siirryn pelkästään PC -pelaamiseen.

Moni varmaan tietääkin, että olen melkoinen Zelda fani. Pelattuina on lähestulkoon kaikki pääpelit ja kaikkien aikojen suosikkipelinikin löytyy Zeldoista. Viimeisin hyvä Zelda on ollut Twilight Princess vuodelta 2006. Hyrule Warriors oli ihan hauskaa pelattavaa, mutta siihen kyllästyi nopeasti. Ehkä siitäkin olisi saanut enemmän irti, jos olisi ostanut kaikki maksulliset DLC -lisäosat. Skyward Swordista Wiille en pitänyt ollenkaan. Päädyin kuitenkin ostamaan tämän uusimman Breath of the Wildin Wii U:lle. Pitkien pohdintojen (ja arvostelujen tutkimisten) jälkeen tulin siihen tulokseen, että pelin voi pelata myös Wii U versiona, eikä kokemuksesta menetä juuri mitään. Olisikohan tässä tarpeeksi pohjustusta, että voidaan siirtyä arvostelemaan!

Breath of the Wild on paras peli, mitä Wii U:lla koskaan nähtiin. Se on varmasti myös toistaiseksi Switchin paras peli, molemmille konsoleille kun ilmestyi. Parhaimmillaan Breath of the Wild tuntuu siltä kuin olisit osa Studio Ghibli elokuvaa. Vastaan tulee mitä eriskummallisempia hahmoja ja juonenkäänteetkin ovat sopivasti huumorilla maustettuja. Maisemat ovat lumoavan kauniit ja rauhallinen musiikki luo tunnelman valtavaan maailmaan, jossa sinua todellakin ympäröi luonnon monimuotoisuus. Breath of the Wild on yksi suurimmista avoimen maailman peleistä, joita koskaan on tehty ja sen huomaa. Kaiken mitä näet voit myös tavoittaa.

Pelin alku on hyvin tahmeaa perinteisen Zeldan faneille. Siinä menee oma aikansa kun tottuu siihen, ettei sinulla ole selkeää päämäärää ja voit edetä juonessa kuten haluat. Temppelit ovat myös kadonneet ja tilalla on erilaisia Shrine -minitemppeleitä, joissa on erilaisia puzzleja selvitettäväksi. Suurimpana kompastuskivenä itselläni oli kuitenkin aseiden hajoaminen. En oikein edelleenkään ole tottunut siihen, että taistelussa jotain ihan pikkuörkkiä vastaan, miekkasi saattaa vain yhtäkkiä hajota. Ymmärrän kyllä mitä pelin tekijät ovat tällä hakeneet, mutta camoon, voisiko ne olla edes hieman kestävämpiä aseita! Yllätyksenä tuli myös se, että jokainen pelin vihollinen todellakin haluaa tappaa sinut. Kaikki Linkiä isommat hahmot omaavat niin voimakkaita iskuja, että yksi osuma on tappava. Pelin edetessä, tämä toki helpottuu hieman. Vasta nyt parin viikon pelaamisen jälkeen olen vihdoin päässyt jyvälle, mitä kaikkea pelissä voi tehdä ja silti opin päivittäin uutta. Tänään ostin itselleni talon!

Uutena ominaisuutena edellisiin Zeldoihin on myös cutscene -kohtauksissa olevaa ääninäyttelyä. Link pysyy edelleen hiiren hiljaa, mutta Zelda ja monet muut sivuhahmot ovat saaneet itselleen ihan oikean äänen. Itse pidän todella paljon tästä, sillä kiinnyn sivuhahmoihin helpommin, jos hahmon persoonaa tuodaan esiin myös puheessa. Suosikkihahmojani ovat tällä hetkellä Yunobo, Revali ja Zelda. Sitä saadaan vielä odotella, että Zeldassa saisi myös pariutua sivuhahmojen kanssa!

Breath of the Wildistä on hankala kirjoittaa/puhua ilman, että spoilaa pelistä mitään. Itse olen edennyt pelissä vasta siihen vaiheeseen, että kaikki neljä Divine Beastiä on kohta hoideltuna. Seuraavaksi Master Swordia hakemaan ja Ganonin kimppuun. Mikäli olet Switchin hankkinut tai sinulla on Wii U, niin suosittelen todella todella lämpimästi tätä peliä! Alkuun peli saattaa tuntua oudolta ja puutteelliselta, mutta pian huomaat, että kaikelle on tarkoituksensa!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...