lauantai 9. syyskuuta 2017

Marvel Cinematic Universe, voiko se jatkua ikuisesti?

Yksinkertaisesti vastaus otsikkoon on, että valitettavasti voi. Marvelilla on lukuisia sankareita niin tuttuja kuin tuntemattomiakin, jotka eivät ole vielä saaneet loistaa valkokankaalla. Todellisuutta on kuitenkin se, etteivät MCU:n päätähdet kuten Chris Evans, Chris Hemsworth, Scarlett Johansson tai Robert Downey Jr. jatka ikuisesti elokuvasarjan parissa. Varmaankin sopivalla määrällä Disneyrahaa heidät saa pysymään vielä muutamassa leffassa, mutta eiköhän jossain kohtaa tule se raja vastaan kun edes rahalla ei ole merkitystä. Tietenkin tämä kaikki oli vain olettamusta, mutta en usko että olen kuitenkaan kovinkaan pahasti hakoteillä.

Marvel Cinematic Universen leffat ovat jaettu tällä hetkellä neljään eri "vaiheeseen", joita selvennän tuossa alemmassa kuvassa. Elämme tällä hetkellä vaihetta kolme, joka alkoi aikanaan elokuvasta Captain America: Civil War. Vaihe kolmekin on nyt kutakuinkin puolessa välissä ja tulee loppumaan Avengers: Infinity War -elokuvan jatko-osaan, jonka jälkeen Spider-Man: Homecoming 2 aloittaa vaiheen neljä. Kolmannesta vaiheesta kuitenkin on jäljellä vielä Ragnarök, Black Panther, Infinity War, Captain Marvel sekä Ant-Man & Wasp. Neljännen vaiheen jälkeinen aika on vielä ihan yhtä pimennossa kuin itse vaihe neljäkin. Uskoisin kuitenkin, että neljäs vaihe tarjoaa Captain Marvel elokuvan jatko-osan, sekä jopa mahdollisesti Ihmenelosten "paluun" Marvel Studiosin omistukseen. Myös Young Avengers -ryhmä saattaisi päästä toivotusti valkokankaalle. Ensi vuoden Comic Conissa saattaakin tulee jonkinlaista infoa jatkosta, mutta nyt voidaan vielä spekuloida.

Tässä vielä kaaviona kaikki vaiheet ja niiden elokuvat!
Aika paljon siis tavaraa vielä tulossa ennen kuin tarvitsee alkaa keksimään täysin uusia ideoita. Captain Marvel käynnistää varmasti aivan uuden Kostajat -saagan, johon liittyvät Black Panther, Ant-Man, Wasp, Doctor Strange, Winter Soldier ja Falcon, joista jompi kumpi uutena Kapteeni Amerikkana. Eli ainakin on vielä jonkinlainen porukka valmiina seuraavaan Kostajat seikkailuun. Guardians of the Galaxy saattaa myös hyvinkin pyöriä mukana MCU:ssa vielä pitkään. 

Ongelmaksi mielestäni kehkeytyy kuitenkin se Marvelin surullisen kuuluisa tapa esittää vihulaiset. Lähestulkoon jokainen MCU:n pahis on kohdannut loppunsa liian aikaisin tai toteutettu niin huonosti, että usko pahiksen "pahuuteen" on menetetty jo aikaa sitten. Yellowjacket, Ronan, Malekith, Kaecilius, Mandarin.... Tuossa muutama totaalinen epäonnistuminen listattuna. Tämän hetken kovin pahis, jolla ruutuaikaa on alle viisi minuuttia koko MCU:ssa on Thanos. Thanos kuitenkin oletettavasti kohtaa loppunsa Infinity Warin jatko-osassa, joten mitä jää jäljelle? Apocalypse, Doctor Doom, Magneto ja Galactus ovat kaikki toisten studioiden omistuksessa, eivätkä nämä herrat tule siis saapumaan MCU:hun ainakaan nykytiedon mukaan. On kuitenkin yksi pahis, joka minulle tulee mieleen ja joka saattaisi olla jopa edes suhteellisen pelottava vastus uusille Kostajille, Kang Valloittaja



Kirjoitin tämän tekstin jo joku aika sitten ja tälläi pikaisesti oikoluettuna niin aika sekavaltahan tuo näyttää. En vain halunnut, että tuo DC Superhero Girls -roska on blogini ensimmäinen teksti, joten tässäpä tämä!

keskiviikko 30. elokuuta 2017

DC Super Hero Girls: Hero of the Year


Lapset koetaan usein vähempiälyisinä olentoina, jotka voidaan istuttaa television ääreen katsomaan piirrettyä kuin piirrettyä. Moderni yhteiskunta haluaa tuottaa lapsille mahdollisimman laadutonta roskaa, halvalla animoinnilla ja ilman sen suurempaa juonta tai hahmokehitystä. Muutamat studiot kuitenkin ovat opetelleet siihen, että lapsille suunnattu materiaali voi olla myös aikuisille viihdyttävä kokemus sekä lapsen kehitykselle sopivasti haastavaa katsottavaa. Valitettavasti DC ja Warner Bros. ovat päättäneet mennä tällä kertaa sieltä mistä aita todellakin on matalin. Netflixistä katsottu DC Super Hero Girls -elokuva on saanut Imdb:ssä jopa huikeat 5.8. Se perustuu samannimiseen sarjaan, jota on jostain hiton syystä saatu tehdä jopa kolme kautta.

Nykyään on muotia, että naishahmot esitetään hyvin vahvoina, itsenäisinä sankareina jo ihan lastenohjelmissakin. Ei siis luulisi olevan hankala laittaa DC -sarjakuvien kovimpia tyttöjä saman katon alle niin, että jokaiselle pienelle prinsessalle ja poliisitytölle olisi joku hahmo samastuttavana. Lähtökohtana se, että Wonder Woman, Batgirl, Bumblebee ja Supergirl ovat yhtenä ryhmänä toimii todella hyvin. On hyvä saada välillä ihan oikeaa ruutuaikaa DC:n naishahmoille, jotka siis ainakin sarjakuvissa ovat osoittautuneet todella mielenkiintoisiksi ja toimiviksi hahmoiksi ja roolimalleiksi. DC Super Hero Girls vie nämä ihmenaiset kauas siitä mikä heidän potentiaalinsa on. "Iik hämähäkki, meikkini levisivät ja olen niin ihastunut tuohon poikaan" -mentaliteetillä höystettynä, saadaan sankarittaret näyttämään typerämmiltä kuin koskaan. 

Mikäli sikäli kaiken tuon muun voisi vielä hyväksyä sillä, että sarjan kohdeyleisö tosiaan on varmasti alle kymmenen vuotiaat tytöt, on juonikin jotain aivan kuraa. Pitkin elokuvaa ihmettelin, että eivätkö tekijät ole koskaan lukeneet yhtään DC:n sarjakuvaa, vai eivätkö he vain välitä? Superkoulun rehtorina toimii Amanda Waller, joka siis muun muassa Suicide Squadista tuttu sydämetön eukko, mutta tässä koulussa ja elokuvassa täysin hyvis. Myös Gorillapahis Grodd on päässyt opettajaksi kouluun, kuten myös poliisipäälikkö Gordon. Paikallista kahvilaa pitää Wonder Womanin (ensimmäisen maailmansodan aikainen) poikaystävä Steve Trevor, joka näköjään on löytänyt ikuisen nuoruuden lähteen. Elokuvassa esiintyy myös sivuhahmoina miespuolisia sankareita kuten Green Lantern, Flash ja Beast Boy, jotka toinen toistaan aivottomampina. Parasta on kuitenkin, se että myös Harley Quinn ja Poison Ivy opiskelevat samassa koulussa sankareidemme kanssa. Kuten sanoin, elokuvassa ei ole päätä eikä häntää, eikä se todellakaan noudata minkään valtakunnan kaanonia.

Loppujen lopuksi elokuvan ja sarjan tarkoituksena on kuitenkin myydä mahdollisimman paljon oheistuotteita. Jokaisesta tyttösestä löytyy barbie-nukkeja, lakanoita, tyynyliinoja sekä kaiken maailman turhaa roskaa. En suosittele tätä kennelekään, joka haluaa lapsensa oppivan jotain tasa-arvosta tai siitä, että tytötkin voivat olla sankareita. Mielummin sitten ihan sinne Disney -osastolle tai vaikka sitten Seikkailija Doraan. DC:n tytöt kannattaa jättää suosiolla väliin.


keskiviikko 23. elokuuta 2017

the Defenders


Pahinta on, kun minulla ei ole kunnolista mielipidettä. On hankala kirjoittaa ja arvostella aihetta, joka tuntui kaikinpuolin keskinkertaiselta, jopa huonolta tai luotaantyöntävältä. Netflixin uusin Marvel sarja the Defenders on juuri tälläinen tapaus. Daredevil, Jessica Jones ja Luke Cage -sarjat ovat olleet kaikki parempia kuin tämä, vaikka koinkin Daredevilin hyvin tylsäksi pakkopullaksi. Iron Fistin Defenders kuitenkin voittaa mennen tullen.

Defenders on kömpelö sarja, joka kaatuu siihen kuuluisaan liian kovaan yrittämiseen. Hahmot ovat olleet omissa sarjoissaan niin hyvin huomion keskipisteenä, että kun ruutuajan joutuu jakamaan muiden päähahmojen, sivuhahmojen ja pahisten kanssa, jää kaikista sellainen pintapuolinen kuva. Hyvänä esimerkkinä Jessica Jones oli hyvin vahva naishahmo nimikkosarjassaan, mutta jää todella pahasti alisteiseen rooliin Defendereissä. Iron Fistillä on aivan liikaa ruutuaikaa ja sarja paraneekin hieman kun Fisti poistuu hetkeksi kuvioista. Hahmojen väliset suhteet tuntuvat myös todella pakosti väännetyiltä, eikä edes Sigourney Weaver pelasta tätä onnettomuutta.

Juoni on tuhansia kertoja kulutettua roskaa. Paha järjestö the Hand aikoo tuhota Manhattanin ja nauttia sen jälkeen taas lisää ikuisesta elämästään. Sarjan aikana selviää kaikenmaailman turhia yksityiskohtia Handistä ja sen toiminnasta. Mukana on myös Handin edellisiä jäseniä muista sarjoista ja muun muassa Madame Gao tekee jälleen paluun sankareidemme vihulaisena. Yllättäen sankarit onnistuvat kuin onnistuvatkin yhdistämään voimansa ja tuhoamaan Handin, for now. Kenellekään ei kyllä tullut mieleenkään soittaa Kostajia avuksi näin vaaralliseen operaatioon, mutta kukas minä olen tuomitsemaan. Muutenkaan viittauksia MCU -leffoihin ei enää ollut ja oletettavasti Defenders -porukka on jäänyt aikasilmukkaan, jossa vain "insident of New York" tapahtui, muttei esim Age of Ultronin tai Civil Warin tapahtumat.

Sarja vilisi sivuhahmoja muista Netflixin Marvel sarjoista, välillä jopa liiankin paljon kasvoille hierottuna. Hauskaa oli kuitenkin nähdä heidätkin toimimassa yhdessä ja tutustumassa. Tämä oli välillä mielenkiintoisempaa kuin Luke Cagen ja Iron Fistin naljailut toisilleen. Jotain hyvää jos pitää sanoa, niin sarjassa oli hauskasti leikitelty valoilla ja musiikeilla. Daredevilin ollessa paikalla, hohti jostain aina jonkinlainen punainen valo, kun taas Jessica Jones mielellään pidettiin sinisessä valaistuksessa. Paikoin nämä värikoodatut valaisut tuntuivat todella hienoilta, mutta joskus hieman korneilta ja saivat lavasteet ja maailman näyttämään epäuskottavalta. Musiikin puolella myös taitavasti yhdisteltiin sarjoille ominaisia tyylejä.

The Defenders on valitettavasti must see NMCU faneille, vaikkei se siihen mitään hohdokasta lisää tuokaan. Jos et ole katsonut vähintään kahta tai kolmea edellisistä sarjoista, niin voi tämän kyllä aika huoletta jättää väliin. The Defenders on paikoin niin tylsää katsottavaa, että mielummin selasin iltapäivälehtiä puhelimella kuin keskityin kliseisiin vuorosanoihin. Olen nyt jo unohtanut puolet mitä sarjassa tapahtui.

torstai 17. elokuuta 2017

Mitä kuuluu?

Kesä oli kesä meni. On tässä nyt varmaan kuitenkin vielä pari viikkoa ennen kuin niin sanottu kesä oikeasti tekee loppuaan. Jostain syystä miellän aina elokuun jo syksy kuukaudeksi, vaikka kelit ovatkin kesäisempiä kuin esimerkiksi kesäkuussa. Kesä on ehdoton suosikkini vuodenajoista ja toivon joka vuosi, että se jatkuisi ja jatkuisi vaan... Silti se aina tuntuu loppuvan liian aikaisin.

Edelleen elelen työttömänä Tikkurilassa. Olen saanut kuitenkin pienen sivutulon ja työskentelen osa-aikaisena graafikkona silloin tällöin eräälle yritykselle. Mukavaa kun pääsee tekemään oman alan hommia edes vähän. Edellen haen kuitenkin aktiivisesti avoimiin työpaikkoihin graafisen suunnittelun parista ja mikäli sopivaa työtä ei syksyn aikana löydy, laajennan työnhakua sitten kaupanalalle, josta minulla on useamman vuoden työkokemusta. Työttömänä on tietyllä tapaa mukavaa kun ei ole mitään rajoitteita siitä miten päiväsi käytät. Toisaalta se voi olla myös hyvin ahdistavaa, kun ei ole mitään selkeää tavoitetta millekään päivälle. Kaiken lisäksi höperöidyn kyllä melko pahasti neljän seinän sisällä. Jokainen päivä muistuttaa toistaan ja tuntuu valuvan täysin hukkaan. Mielummin sitä oikeasti tekisi sen kahdeksan tuntia töitä ja sitten kokeilisi keksiä sitä tekemistä sille loppu ajalle. Nyt Netflix ja HBO ovat ystäviä.

Kesän aikana olen suoratoistopalveluiden lisäksi viettänyt paljon aikaa myös pelien parissa. Breath of the Wild, Overwatch ja Pokémon GO ovat olleet vuoron perään lievittämässä tylsyyttäni. Parasta on toki ollut ulkoilu GO:n merkeissä. Olen ruskettunut ja paino on jopa hitusen tippunut kesän aikana. Muutenkin ulkoilu on tehnyt hyvää mielelle. Viimeisen kuukauden aikana olen onnistunut täydentämään puuttuvia Pokémoneja PokéDexiin ja etenkin legendary Pokémonien ilmestyminen on saanut minut (kuten monet muutkin) taas innostumaan pelistä. Eli aavistuksen joudun ottamaan takaisin sanojani viimeisimmästä GO postauksesta!

Kesän aikana näin myös yllättävän paljon kavereita! Lähes kaikki kaverit taisin ainakin jossain kohtaa kesää nähdä. On niin helppo sopia tapaaminen kun joku tulee käymään pääkaupunkiseudulla. Mitään kovinkaan ihmeellistä ei taidettu tehdä kenenkään kanssa, mutta muun muassa mökkeilyä, Linnanmäki, Pridet, Ropecon ja Korkeasaari tuli katsastettua. Etenkin Korkeasaaressa oli kivaa kun sai viettää aikaa kummipojan ja serkkujen kanssa, joita niin harvoin tulee nähtyä. Tälle viikolle olen vielä sopinut paremman puoliskon kanssa tekemistä, herralla kun sattuu olemaan loma. Kakkugalleriassa käymme ainakin pistäytymässä ja ehkä saisin tuon houkuteltua Suomenlinnan piknikille (Pokémon jahtiin).

Leffojen ja sarjakuvien ja muiden rakastamieni närtijuttujen saralla on ollut melko hiljaista nyt tässä kesän aikana. Toki Wonder Woman ja Spider-Man tuli katsastettua, sekä San Diego Comic Conia seurattua, mutta kaikista olen tainnut kirjoittaa. Vai kirjoitinko Comic Conista? Yleensä olen vissiin tehnyt sellaisen tiivistelmän, mutta nyt taisi jäädä vain Tohtori hypeen? Nojaa, kaikki osaa varmaan kiinnostavat trailerit katsoa. Infinity Warin trailerinkin onnistuin katsomaan jo silloin kun se vuoti nettiin. Yleensä en tue noita tuollaisia leaked videoita, jotka joku jakaa laittomasti nettiin, mutta tällä kertaa en vain voinut olla klikkaamatta sitä youtube-videota... Jos joku ei ole sitä nähnyt vielä niin voin kertoa, että melkoisen eeppinen leffa tulossa!

Monilla muillakin on ollut kesällä vähän hiljaisempaa blogieloa, joten nyt kysynkin kaikilta yhteisesti: Mitä kuuluu?

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Ropecon 2017






Pari vuotta ehti vierähtää ennen kuin pääsin taas osallistumaan Ropeconiin. Mielenkiintoa ja aikaakin olisi käydä erilaisissa con-tapahtumissa, mutta jotenkin ne aina jäävät väliin. Raha ja matkustaminen toki ovat aina pienenä hidasteena, mutta onneksi Helsingissä järjestettävään Ropeconiin on helppo tulla. Ropecon on myös siitä kiva, että tavallaan sen teemat ovat tuttuja ja mielenkiinto roolipelaamista kohtaan on vain kasvanut vuosi vuodelta. Tärkeänä pidän myös sitä, että pääsen näkemään ihmisten upeita cosseja ja tutkailemaan larppaus- ja roolipelikulttuuria lähietäisyydeltä. Itsekin tahtoisin cossata useamminkin, mutta kunnollisia tilanteita tulee todella harvoin vastaan. Tällä kertaa menin vähän helpomman kautta cossini kanssa ja päädyin esittämään Jim Halpertia komediasarjasta Konttori


Verrattuna edelliseen kertaani Ropeconissa, oli uutuudenviehätys ehkä vähän laantunut. Toisaalta myös Messukeskuksen "karumpi" ympäristö oli vähän masentava verrattuna Espoon Dipoliin, missä siis edellisen kerran Ropeconiin osallistuin. Tällä kertaa oli myös hieman hankala saada kavereita mukaan tapahtumaan, joten jouduin (pääsin) pakottamaan paremman puoliskon seuraksi. Tietenkin hän etukäteen jo kauhisteli, että eihän hänen tarvitse pukeutua mitenkään? Vakuuttelin herralle, että se ei todellakaan ole välttämätöntä ja paikan päällä hän pääsi sen itsekin toteamaan. Melko harvat edes pukeutuvat mitenkään coniin vaan suurinosa on ihan normaaleissa arkivaatteissaan.

Kuvassa Shining Steelix kortti, jonka ostin paikan päältä sekä Jim Halpert nimikyltti, jonka itse suunnittelin ja toteutin.


Ropecon on niin sanotusti pienemmän yhteisön tapahtuma mikä on samalla sen etu että heikkous. Keksi-ikä on yllättävän korkea, vaikka lapsiakin tilaisuudessa on. Meininki on hieman aikuismaisempaa, mikä toisaalta näkyy pukeutumisessa, jutuissa ja ohjelmassa. Animelapsia on vähän, mutta kyllä heitäkin näkee. Ropeconissa tuntuu myös siltä kuin kaikki tuntisivat toisensa tai sitten se on vain Paersky. Joka tapauksessa olisi mukava päästä itsekin paremmin sisälle tuohon suureen larppaaja-ropettaja-mätäkkä-perheeseen, mutta olen melko ujo tutustumaan uusiin ihmisiin. Olen myös vielä melkoinen nuubi ropettamisen kanssa, mutta intoa on sitäkin enemmän! Olisi siis kiva päästä jutustelemaan vaikkapa toisten aloittelijoiden kanssa ja jakamaan ideoita pelimekaniikoista ja juonista. Joka tapauksessa Ropeconissa oli jälleen kiva käydä, vaikka näin sunnuntaina tekeminen tuntuukin loppuvan kesken. Ehkä ensi vuonna saisi enemmän tuttuja vielä mukaan! :)

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Christopher Nolan

Christoper Nolan on ehkä yliarvostetuin ohjaaja ikinä, mutta silti yksi ehdottomista suosikeistani. Nolanin elokuvan tunnistaa Zimmerin musiikista, Jonathan Nolanin käsikirjoituksesta, Tom Hardystä ja Michael Canestä sekä monista muista vakiovarustukseen kuuluvista ihmisistä. Laajat kuvakulmat, yksinkertainen dialogi, hämärä valaistus sekä tasainen värimaailma ovat myös melkoisen hyviä kuvaamaan Nolanin tyyliä. Itse kuulun Nolanin elokuvien kohderyhmään ja se vaikuttaakin usein mielipiteisiini hänen leffojaan arvostellessa. Eilen tuli katsastettua Nolanin uusin eli Dunkirk. Elokuva herätti jonkin verran keskustelua paremman puoliskon kanssa ja parhaiten kerronkin oman mielipiteeni kyseisestä elokuvasta laittamalla kaikki Nolanin ohjaukset paremmuusjärjestykseen. Etenkin top kolmonen on todella hankala laittaa järjestykseen ja se vaihteleekin hyvin paljon sen mukaan minkä olen viimeksi nähnyt. Vuoden päästä järjestys noille kolmelle voikin olla siis hyvin erilainen, mutta mennään nyt näillä! Laittakaapa Hans Zimmeriä soimaan taustalle niin käydään listan pariin!

#9 Memento (2000)
Memento on selkästi heikompi Nolan -elokuva kuin modernit kanssakilpailijansa. Memento on henkilökohtaisesti hyvin puuduttava elokuva, enkä oikein edes kahdenkaan katselukerran jälkeen ole päässyt jyvälle sen syvällisemmästä puolesta. Guy Pearce ei ole mikään lempinäyttelijäni ja vaikka elokuvan kerrontatapa onkin mielenkiintoinen ei se juurikaan tee minuun vaikutusta.

 #8 Insomnia (2002)
Toinen Nolanin kehnompi tapaus on Insomnia, trilleri, joka voisi ihan hyvin olla kenen tahansa ohjaama. Siinä ei esiinny juurikaan Nolanille tyypillisiä piirteitä eikä Al Pacino oikein vakuuta. Lopun twisti on ihan mielenkiintoinen ja pahiksen roolissa oleva henkilö (ei spoilata!) toimii oikeastaan ihan hyvin. Joka tapauksessa tämä elokuva ei saanut minua syttymään vielä Nolanille.



#7 Dunkirk (2017)
Nolanin uusin on hieman hämmentävä tapaus. Dunkirk on se elokuva, jota kriitikot ja fanit ylistävät yhteen ääneen ja minä ihmettelen suuresti mitä tässä nähdään erikoisena. Joudun koko ajan puolustelemaan itseäni kun sanon, etten juurikaan pitänyt kyseisestä leffasta. Jostain syystä juuri minun pitäisi rakastaa tätä leffaa, mutten saanut siitä oikeasti juuri mitään irti. Leffa sisälsi paljon hyviä intensiivisiä kohtauksia, mutten samaistunut yhteenkään hahmoon, mikä siis iso miinus minulta. Myös Zimmerin musiikki jäi jotenkin todella taka-alalle, eikä ikärajan asettaminen vain 16 ikävuoteen tehnyt ainakaan hyvää elokuvalle. Sotaelokuvana Dunkirk on vain keskinkertainen ja Nolan -elokuvana siitä puuttuu se jokin elementti. Dunkirk ei siis todellakaan noussut suosikkeihini eikä pärjännyt edes listan seuraavalle.



#6 Dark Knight Rises (2012)
Dark Knight Rises tuli sopivasti niihin aikoihin kun Batman -hypeni oli pahimmillaan. Dark Knightin jälkeen Batmanistä tuli se maailman kovin sankari ja vaikkei Risesissa päästä lähellekään edellisten osien tasoa, on se silti todella viihdyttävä Batman -fanin näkökulmasta. Zimmerin soundtrack ja Tom Hardyn suoritus Banena ovat ensiluokkaisia. Pienillä viilauksilla elokuvasta olisi saatu täydellinen, mutta toki pitää ymmärtää, että Dark Knightin jälkeisen tragedian vuoksi elokuvan käsikirjoitus meni melko lailla täysin uusiksi. Dark Knight Risesissa on monia upeita kohtauksia ja ehdottomasti yksi parhaimpia pahiksia valkokankaalla.



#5 Prestige (2006)
Prestige on yksi niistä elokuvista, jonka juonen ja twistin arvotan jotenkin todella korkealle. Hugh Jackman ja Christian Bale sopivat todella hyvin kilpailevien taikureiden rooliin ja Prestige tarjoilee muutenkin sellaisen todellisen Nolan-kokemuksen. Prestige yhdistelee hyvin yliluonnollisia aspekteja, mutta pitää toiminnan todella realistisena, tämäkin yksi Nolanille ominainen piirre.


#4 Batman Begins (2005)
Ah, kaiken hyvän alku ja juuri! Batman Begins on se elokuva mistä jokaikinen kerta unohtaa kuinka hyvä se onkaan! Alkusysäys täydelliselle Batman-trilogialle on laadukas kokemus, jonka parissa viihtyy niin Batman- kuin elokuvafanikin. Batman Begins on se elokuva, joka sai minut kiinnostumaan Nolanin tuotannosta. Myönnetään, että 2005-2006 en todellakaan ollut mikään leffanörtti, enkä käyttänyt vuodessa satoja euroja elokuviin. Silti, Batman Begins nappasi minut heti mukaan sen laadukkuudella sekä lähes täydellisellä Batman-tarinallaan.




#3 Inception (2010) 
Näitä kolmea en todellakaan ottaisi järjestyksessään kovin vakavasti. Niin kuin mainitsin aiemmin, top kolmonen on sellainen, joka muuttuu ihan fiiliksen mukaan. Tällä kertaa kolmantena on Inception, viikon päästä se voi olla toisena tai ensimmäisenä. Inception on ajalta, jolloin elokuvat todellakin tulivat osaksi arkeani. Ensinnäkin eräs Sini aiheutti minussa sellaisen elokuvafriikki palon, joka on jatkunut ihan näihin päiviin saakka. Inception on näyttävä, koskettava ja muutenkin täydellinen elokuvakokemus. Näyttelijät ovat huippuluokkaa, juoni ja musiikki toimivat aivan sairaan hyvin ja loppua kohden olen aivan kyynelissä! Inception on se elokuva, joka nosti Christoper Nolanin maailmankartalle ja sille tasolle, millä hän tänä päivänä on.


 #2 Dark Knight (2008)
Oho! Yön Ritari on tänään kakkosena! Dark Knight on se the Leffa, josta en lupuisi ikinä! En ole varma kuinka monta kertaa olen leffan nähnyt. Osaan suurimman osan vuorosanoista ulkoa ja ei varmaankaan kovin montaa kiveä ole kääntämättä elokuvan refeistä. Olen tarkastellut jokaisen yksityiskohdan, easter eggin ja viittauksen, että elokuvaa on mahdoton katsoa kanssani ilman hillitöntä pätemistä! Heath Ledger on 10/10 eikä leffassa ole oikeastaan mitään mistä voisin valittaa. Täydellistä fanserviceä, täydellistä Nolania!

#1 Interstellar (2014)
Melkein tekee mieli vaihtaa tuo Dark Knight ykköseksi...! Huomenna kadun tätä valintaa, mutta tänään Interstellar vei voiton! Interstellarissa on Hans Zimmerin parhain ja koskettavin soundtrack. Ensimmäisellä kerralla leffateatterissa en oikein ymmärtänyt Interstellaria. Olin vain sellaisessa oudossa tilassa, jossa sanoin ettei leffa ollut hyvä, mutta pidättelin itkua Finnkinolta kotiin. Sitten aloin purkaa elokuuvaa paremman puoliskon kanssa ja annoin itkun tulla. En voinut ymmärtää miksi elokuva aiheuttaa minussa tälläisen reaktion, joka kesti päviiä. Ensi hätään soundtrackin kuuntelu auttoi purkamaan tunnemyrskyä ja pääsin ajan kanssa tästä sekavuudesta yli. Kiinnyin todella hyvin hahmoihin ja heidän kohtalonsa olivat jotenkin todella rankkoja. Interstellar kosketti sisälläni jotain sellaista mitä en tiennyt olevan olemassa. Ehkä Interstellarin kuuluu olla ensimmäisenä tällä listalla...

Mitä mieltä sinä olet, mikä on Nolanin paras elokuva vai onko herra todellakin yliarvostettu? :)

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Miksi maailma vihaa Peter Capaldia?

Minun oli määrä viimeistellä tämä teksti ennen uuden Tohtorin paljastumista, mutta koska olin laiska enkä muistanut oikoluettaa tätä niin vähän myöhässä ollaan! Tänään tosiaan paljastui, että Tohtorin rooliin Capaldin jatkajaksi on valittu nainen (!) Jodie Whittaker! Olen aika innoissani siitä, että saamme viimeinkin naispuolisen Tohtorin, mutta mennään tämän illan aiheeseen!

Peter Capaldi on ollut varmaan ristiriitaisin Tohtori -näyttelijä sitten Christoper Eccelstonin. Jo ensimmäisistä episodeista lähtien monet fanit valittivat, ettei Capaldi tunnu oikealta Tohtorilta. Liian kylmä, ei karismaa, tummanpuhuva ja huumorintajuton olivat ehkäpä yleisimpiä argumentteja Capaldia vastaan. Capaldille oli kuitenkin suuret odotukset, sillä hän jatkoi Matt Smithin loistavan suorituksen jälkeen. Capaldin Tohtori oli hyvin vastakohtainen Smithin charmikkaalle, poikamaiselle Tohtorille ja luulenpa, että juuri tämä kontrasti on se, mikä teki hallaa Capaldin suoritukselle.

Itselläni ei ole ollut mitään ongelmaa Peter Capaldin kanssa. Ehkä joskus se sähkökitara ja aurinkolasit tuntuivat vähän korneilta, mutta tavallaan ihan hauskalta. Hahmo on selkeästi erilainen verrattuna muihin moderneihin Tohtoreihin, mikä on oikeastaan ihan hyvä juttu. Minun on hankala asettaa järjestykseen Smithiä, Eccelstonia ja Capaldia, sillä kaikissa on ollut jotain mikä on iskenyt minuun lujaa. Ainoastaan siitä voin olla varma, että David Tennant on ehdottomasti paras Tohtori. Silti minulla ei ole käsitystä siitä millainen Tohtorin kuuluisi olla, vaikka olen kaikki modernin Tohtorin jaksot nähnyt, osan kahteen kertaan. Joten miksi monilla muilla on niin selkeä käsitys siitä millainen Tohtorin on oltava ja millainen hän ei todellakaan saa olla?  Osittain syytän hänen huonoa mainettaan siitä, että Capaldille sattui monta hyvin heikosti käsikirjoitettua jaksoa.

Mielestäni jokainen näyttelijä tuo jotain uutta rooliin, eikä todellinen Whovian voi oikeasti vihata yhtäkään Tohtoria. Kyllä, Capaldi on erilainen, mutta hän ei ole huono. Rehellisesti sanottuna Capaldi on ehkä paras näyttelijä, joka Tohtoria on tässä rebootissa näytellyt.  Capaldin karu olemus, rehellisyys ja ennen kaikkea synkkyys, muistuttivat siitä, että Tohtori todellakin on ulkoavaruudesta ja valmis uhraamaan mitä vain pelastaakseen rakkaimpansa. Tohtori on kuitenkin syntytarinaltaan traaginen tapaus ja mielestäni Capaldi onnistui tuomaan tätä esiin hahmossa. Capaldilla oli myös loistavat kemiat Jenna Colemanin (Clara) ja Michelle Gomezin (Missy) kanssa, joista molemmat ovat suosikkihahmojani koko sarjassa.

Ainakin minä jään kaipaan Capaldin Tohtoria, vaikka odotankin jo innoissani seuraavaa Tohtorin saappaiden täyttäjää. Rooli on kuitenkin sellainen, jonka perii aina joku toinen näyttelijä, vähän kuin James Bond, mutta enemmän timey wimey wibbly wobbly -juttuja. Hate the game, not the player!


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...