Kauhuleffa kulutukseni menee tietyllä tapaa vähän kausissa. Välillä on hetkiä, jolloin ahmin suunnilleen kaikki mitä suoratoistopalveluissa on saatavilla ja toisinaan en halua koskea niihin pitkällä tikullakaan. Mikään muu genre ei mielestäni ole niin hajanainen kuin kauhuleffat. Erilaisia sub-genrejä sikiää kuin sieniä sateella ja jokainen uusi ohjaaja haluaa tehdä sen oman twistin tähän puhkikulutettuun päägenreen. Kauhuleffoja tehdään usein nopealla tahdilla, pienellä budjetilla ja korkeilla odotuksilla. Genreä on kuitenkin hauska seurata ja huomata miten se vuosien aikana on kehittynyt aina sieltä kultaiselta 80-luvulta tähän päivään. Koitan tässä tekstissä vähän pureutua näihin omiin havaintoihin ja siihen, miten kauhu on mielestäni muuttunut vuosikymmenten saatossa.
Kasarilla koettu, ysärillä jatkettu
Ei ole mitenkään liioiteltua väittää, että kauhulla oli sellainen ihan omanlainen kulta-aikansa silloin kasarilla. 70-luvun lopussa alkanut Slasher-genre toi kauhun mainstreamiksi. Yhtäkkiä kauhulla voitiinkin saada aika koviakin tuottoja leffateattereissa, kun naamiomiehet lahtasivat teinejä pitkin kyliä, katuja ja leirialueita. Friday the 13th, Nightmare on Elm Street ja Halloween olivat slasher-genren pioneereja, joiden taikaa yritetään vielä tänäkin päivänä saada uudelleen aikaiseksi. Elokuvat esittelivät kaikki ne kliseet mitä tänä päivänä löytyy lähes kaikista kauhuleffoista. On naamioita, viimeisiä tyttöjä sekä jumpscare-kohtia. Toimivaa konseptia on tietenkin kiva jatkaa kakkos-osilla ja jokainen noistakin onnistuttiin niin sanotusti "pilaamaan" seuraavan vuosikymmenen aikana.
Ysäri periaatteessa siis kirjaimellisesti jatkaa siitä mihin kasari jäi. Nyt vuoroon astuivat vahvasti erilaiset jatko-osat, joissa nyhdettiin se viimeinenkin kiinnostavuus pois niin Alien kuin Halloweenkin -sarjoista. Toisaalta genrelle tapahtui myös paljon hyvää kun jopa Hollywood alkoi huomata sen voiman. Sixth Sense, Uhrilampaat ja Misery kaikki saivat huomiota ihan Oscareissakin asti! Etenkin protagonistit paranivat huomattavasti. Enää ei riittänyt, että päähenkilö oli vain kaunis naaras, joka henkensä kaupalla tarttuu jokaiseen mahdolliseen oljenkorteen päästäkseen pakoon. Nyt pakeneminen ja pelastuminen ei välttämättä enää ollut se juttu, pääasia, että päähenkilö oli uskottava ja samaistuttava sekä pystyi taistella vastaan. Clarice Starling, Sidney Prescott ja Heather(Blair Wich Project) jatkoivat kaikki sitä perintöä minkä kasarin "Scream queenit" kuten Jaime Lee Curtis jättivät jälkeensä.
Väkivallalla jatkoon ja psykologisella kauhulla painajaisiin
2000 luku sen sijaan toi mukanaan paljon gorea ja remake-elokuvia. Myös tietynlainen itsetietoisuus nosti vahvasti päätään Scream-elokuvien saattelemana. Slasherit muuttuivat entistä väkivaltaisemmaksi ja synkemmäksi. Nyt ei ollut enää niin väliä ketä kannusti elokuvan aikana, pääasia että ruumisluku lopussa oli huikean iso. Mitä erikoisempi kuolintapa, sitä enemmän pisteitä leffa sai. Saw, Hostel ja Final Destination sarjat ovat hyviä esimerkkejä näistä. Tämä on se kauhun ajanjakso, jota en voi sietää. Useat leffat olivat niin hirveän synkkiä ja väkivaltaisia ilman sen suurempaa perustetta kuin "gore nyt vain on se mitä ihmiset haluaa." En itse pidä siitä, että huono käsikirjoitus ja tylsät hahmot piilotetaan vain väkivallan taakse ja että jokaisen hiljaisen hetken täyttää jonkinlainen jumpscare. Myös erilaiset kasari-leffojen remaket täyttivät teatterit. Toinen toistaan huonommat tekeleet löytyvät nykyään sieltä Imdb:n listojen pohjilta, mutta saatiin 2000-luvullakin jotain hyvää: Cloverfield, American Psycho, The Ring sekä Paranormal Activity. Unohtamatta Guillermo del Toron teoksia.
Tämä seuraava mielipide voi tuntua monesta oudolta ja ehkäpä kohta oven takana kolkuttaa vihainen väkijoukko, mutta mielestäni kauhun paras aikakausi on ollut 2010-luku. Jotenkin se psykologinen kauhu onnistuttiin vihdoin käsyttämään sellaiseksi, että kauhu onnistuu pääsemään ihon alle ilman sen suurempaa väkivaltaa tai pelottelua. Katsoja kokee asiat kuin elokuvan päähenkilö. Enää ongelmana ei olekaan vain se varjoissa hiipivä mörkö vaan itse yhteiskunta. Totta kai yhteiskuntakritiikkiä on ollut kauhuleffoissa jo aikojen alusta saakka, mutta entä jos se ei olekaan niin päälle liimattua? It Follows, Midsommar, Get Out, Hereditary, It Comes at Night sekä the Babadook kaikki jäävät mieleen pyörimään, joskaan ei sen ruudulla näkyneen kauhun vuoksi vaan sen oudon tunteen mikä jäi kylmäämään selkäpiitä.
Saa nähdä mitä tämä vuosikymmen tuo tullessaan! Kauhulle kaikki ovet ovat avoinna ja voisin kuvitella, että uudet tulokkaat kuten Ari Aster, Jordan Peele ja Robert Eggers tulee tekemään vielä ties millaisia mestariteoksia. Varmasti myös uusia ohjaajia saadaan tälläkin vuosikymmenellä enkä malta odottaa seuravaa kertaa kun jonkun täysin randomin kauhuleffa räjäyttää tajuntani. Hyvää Halloweenia kaikille tasapuolisesti, muistakaa syödä hyvin ja katsoa kauhuleffoja niin ettei taas uskalla yksin nukkua!
