Taidetilin kuulumiset

 

 

Vuosi 2020 on nyt kaiken maailman listojen osalta paketissa, joten on aika antaa sijaa muille kirjoitusaiheille. Ajattelin, että voisinkin tähän kohtaan hieman avata sitä, miten Instagram-haasteeni eteni vuoden mittaan. Tavoitteena oli saada kasaan tuhat seuraajaa vuoden 2020 aikana ja tutkia, millä keinoilla siihen päästäisiin. Haaste kuulosti alkuun itselle jopa mahdottomalta ja siltä se tuntuikin. Lukuisten epäonnistumisten ja unettomien öiden jälkeen, epätoivo alkoi kalvaa ja miltei heitinkin jo koko hemmetin haasteen roskiin. Ilokseni kuitenkin sain huomata, että kun noudattaa "Instagramin sääntöjä" ja hyödyntää algoritmiä mahdollisimman tehokkaasti - saapuvat seuraajat kuin itsestään. Tärkeintä on olla aktiivinen ja pitää huolta siitä, että olet ajan hermoilla kaikesta, mikä toimii instassa milloinkin. Jätän teknisen puolen ja vinkit vähän vähemmälle tässä tekstissä ja keskityn omiin virstanpylväisiin ja hienoihin saavutuksiin kuluneelta vuodelta. Vinkkejä Instagramiin löydät tästä.

Ensinnäkään en ole koskaan elämäni aikana piirtänyt näin paljon kuin nyt. Kun lasketaan yhteen kaikki piirrokset mitä tein vuoden aikana, on niitä yhteensä yli 200 kappaletta! Osa toki jäänyt vain luonnoksen tasolle, mutta ei välitetä nyt pienistä. Tein vuoden aikana monia erilaisia haasteita kuten kuukausihaaste March of Robots sekä oma pieni Halloween-haasteeni 7 Days of Horror. Myös muutamia fanien toiveita toteutin erilaisten kilpailujen muodossa tai tein erilaisia Drink&Draw nopeita suttuluonnoksia. Kaikkein siistein haaste oli kuitenkin meidän kaveriporukan oma "Vain Elämää" -haaste. Teimme kukin vuorollamme kuvan, jonka muut sitten piirsivät omalla tylillään. Kun kuva oli valmis, istuimme kaikki saman pöydän ääreen (etänä tietenkin) ja keskustelimme päivän sankarista, tämän taiteesta ja tulevaisuuden suunnitelmista sekä jaoimme vinkkejä toisillemme. Itkeä ei kyllä taidettu kertaakaan.

Tässä 100 valmista kuvaa, jotka tein viime vuoden aikana!

 

Haasteiden lisäksi sitten piirtelin milloin mistäkin aihesta mikä siinä hetkessä tuntui kiinnostavalta. Tein lähes koko vuoden pelkkää fanitaidetta ihan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Fanitaide on edelleen se minulle ominaisin taiteenmuoto ja saan purettua suurimman osan ylihypetyksestäni ja fanituksestani nimenomaan piirtämällä tunteeni auki. Hienoa oli huomata kuinka helposti siinä sivussa löytää samanhenkisiä ihmisiä somesta kun tägää kuviinsa virallisia instagram tilejä. Tästä samasta syystä myös monet näyttelijät tykkäilivät ja kommentoivat teoksiini vuoden mittaan ja kohokohtia olivatkin muun muassa kun Timothy Granaderos kommentoi teostani, Austin Crute ja Tyler Barnhardt jakoivat töitäni tarinoissaan ja kun Kate Walsh näytti piirrokseni IG-videollaan ja kehui sitä siinä. Nämä saattavat tuntua ihan tyhmiltä ylpeyden aiheilta, mutta ne olivat minun vuoden kohokohtiani ja isoja juttuja tapahtumahetkellään.

Haasteen lisäksi kokeilin myös ensimmäistä kertaa striimata piirtämistäni. Ensi alkuun se oli pelottavaa kun kaikki näkevät virheesi ja huonot työskentelytapasi. Pian kuitenkin huomasin, että striimatessa keskityin tekemiseen ihan eri tavalla ja piirtäminen sujuikin jotenkin paljon vaivattomammin. Pääsin paremmin flow-tilaan kun oli niin sanotusti pakko edistää piirrosta, ettei striimi jää turhan lyhyeksi. Eipä minulla montaa katselijaa liveissäni ollut, mutta silti ihan hyvä itseluottamusta kohottava askel. Hankin myös vihdoin iPadin, jota olin vuoden päivät kuolannut! Totuttelu uuteen laitteeseen vei hetken, mutta nyt en oikein malttaisi enää perinteisesti Wacomilla ja koneella piirtääkään. Niin paljon helpompaa on tarttua vain padiin ja alkaa luonnostelemaan. Procreate ohejlmana tuntuu myös oikein mukavalta vaihtelulta Photoshoppiin.

Mitä alkuperäiseen tavoitteeseen tulee, sain haalittua kasaan 1000 seuraajaa jo kesäkuun aikana. Sen jälkeen soin itselleni paljon rauhallisemman tahdin tekemiseen ja loppuvuoden aikana seuraajia kertyi enää noin 500 lisää. Kovasti olen koittanut miettiä jonkinlaista haastetta itselleni myös tälle vuodelle. En haluaisi sen olevan seuraajiin liittyvää, sillä niiden haaliminen kasaan on kuitenkin todella raskasta pidemmän päälle. Jos vuoden päästä minulla on 3000 seuraajaa, olen todella tyytyväinen! Sen sijaan haaste voisi liittyä siihen, että tekisin jonkinlaisia sarjakuvia tai pyhittäisin jonkin verran aikaa myös taustojen tekemiseen? Molemmat kuitenkin ovat niitä asioita, joissa haluaisin kehittyä. Pitää vain löytää sellainen mukavan "helppo" haaste, etten ihan burnoutin partaalla ole taas jo helmikuussa. Joka tapauksessa taidevuoteni oli oikein onnistunut, vaikka muu tuntuikin olevan ihan kakkaa. Toki välillä se taiteilukin oli kakkaa, mutta kun tasapaino löytyi, oli se mitä mainioin rentoutumisen muoto! Ihan tyytyväinen siis olen siihen mitä sain aikaan viime vuonna.

Oma tyyli ja inspiraation lähteet

Yksi suurimmista kehuista, joita taitelija voi mielestäni saada on se, että hänellä on tunnistettava tyyli. Sellainen, että voi sanoa jo kaukaa ja nopealla vilkaisulla, että hei, tämänhän on tehnyt se tyyppi! Oman tyylin kehittäminen ei kuitenkaan ole mikään yksinkertainen homma. Se vaatii vuosien harjoittelua ja kokeilemista. Joskus se kehittyy nopeasti, toisinaan tuntuu, että se junnaa paikallaan kuukaudesta toiseen. Kaiken lisäksi, vaikka kuinka yrittää pitää sen tietynlaisena niin se perkele kehittyy välillä itsestäänkin ties minne suuntiin! En oikein tiedä miten kuvailisin omaa tyyliäni. Joskus olen käyttänyt termejä sarjakuvamainen, keskeneräinen ja kieliposkella tehty. Itselleni on ollut tärkeää kehityksen kannalta tutkia muita taitelijoita ja lainailla elementtejä heidän töistään. En tarkoita nyt suoraa kopioimista, (vaikka sitä se harjoitteluvaiheessa onkin), vaan sitä, että tutkii heidän teoksia, kokeilee viiva- ja varjostustekniikoitaan sekä väri- ja valomaailmoja.

Käyn tässä tekstissä läpi erilaisia taiteilijoita ja piirtäjiä, joilla on ollut tai on tälläkin hetkellä suuri merkitys oman tyylini kehityksessä piirtäjänä. Osan vaikutukset näkyvät edelleenkin teoksissani ja osasta haen tälläkin hetkellä vaikutteita. Varmaan taas vähän kuivempaa tekstiä, mutta jospa tästä jollekin jotain iloa olisi!

Ensimmäiset vaikuttajani tulevat jo ihan lapsuudesta.  Ken Sugimori ja hänen Pokémon piirroksensa ovat varmasti se yksi isoimpia syitä miksi aloitin piirtämään. Tykkäsin piirtää niin Pokémoneja kuin ihmishahmojakin sarjasta ja kopioinkin paljon suoraan niitä Sugimorin piirtämiä kuvia. Ihailin hänen tyyliään, vaikka monet olivatkin sitä mieltä, että hänen piirroksensa olivat kaikkein tylsimpiä. Nykyään ymmärrän paremmin tämän mielipiteen, mutta se ei silti ole muuttanut arvostustani kyseistä herraa kohtaan.  Hieman isompana mukaan kuvioihin tulivat Dragon Ball mangan luoja Akira Toriyama, jonka avulla aloin harjoittelemaan ihmisten piirtämistä. Kirsikkana kakun päällä oli tietenkin Don Rosa, jonka sarjakuvataidetta ihailen vielä tänäkin päivänä! Ne kaikki pienet yksityiskohdat, jatkumot ja viittaukset toisiin tarinoihin olivat jotain mikä inspiroi minua jo lapsena. Ehkä juuri tästä syystä tykkään piilotella kaikenlaisia piiloviestejä ja -merkityksiä töihini? Joita kukaan ei koskaan kyllä huomaa tai tajua...

Teininä suurimpiin ihailun kohteisiin kuuluivat Hiromu Arakawa, joka tunnetaan Full Metal Alchemistin luojana. Häneltä olen lainannut paljon kasvojen ilmeitä ja huumoria omaan tekemiseeni. Hänen tarinankerronta tapansa sekä hahmojen luominen on aivan mahtavaa! Teinivuosina opin myös arvostamaan niitä kaikkein kovimpia suomalaisia tekijöitä eli Tove Janssonia sekä Tom of Finlandia. Kumpikaan heistä ei suoraan ole tuonut mitään sen ihmeellisempää tyyliini, enimmäkseen olen vain ihaillut heidän saavutuksiaan ja inspiroitunut siitä. On hienoa ja motivoivaa oikeasti huomata kuinka jotkut voivatkin menestyä noin hyvin tekemällä juuri sitä mitä haluavat! Voisin lisätä listaan myös Marvelin edesmenneen legendan Stan Leen, joka myös on motivoinut minua todella paljon kokeilemaan rajojani piirtäjänä. Tuntuu kuitenkin, että näistä kaikista on tullut puhuttua vuosien varella enemmän kuin liikaa. Tästä syystä onkin aika antaa estradi niille tämän hetken kovimmille inspiraation lähteille.

Joka kerta kun joku näistä tyypeistä postaa jotain sosiaaliseen mediaan, inspiroidun saman tien piirtämään itsekin! On hassua, kuinka nykypäivänä ne omat idolit saattavat olla vain nimimerkkejä somessa. Minulla ei ole oikeastaan hajuakaan näiden tyyppien oikeasta nimestä - naamasta puhumattakaan. Hyvä jos uskaltaa varmuudella edes olettaa heidän sukupuolensa! Valitsin tähän kolme kovinta tän hetken suosikkia, joiden töistä ammennan todella paljon asioita omaan tekemiseeni. Gabriel Picolo on aivan loistava luomaan tunnelmaa ja valaistusta. Rakastan myös hänen viivan käyttöään! Silverjow puolestaan on todella kova pinup-taitelija, joka on niin taitava tekemään ihmisiä tunnistettavalla tyylillä. Ihastuin myös siihen miten hyvin hän osaa värittää ihoa ja varjostaa todella hillitysti! Uusin tuttavuus on Wrecked Fuse, jota olen seurannut someissa vasta ehkä vuoden ajan. Hän piirtää enimmäkseen vain yhtä aihetta eli Stranger Thingsistä tuttuja Billyä ja Steveä. Rakastan hänen tapaansa tuoda hahmot todella eläväisinä jokaiseen kuvaan. Persoonallista otetta ja huumoria unohtamatta! Hänessä ihailen myös suuresti sitä, että hänellä on just se oma juttu jota tehdä.

Kaikilla kolmella on täysin erilainen tyyli, joista jokaisella on jotain sellaista mitä itse haluaisin oppia myös. Usein tällä hetkellä harjoittelenkin tutkimalla näiden tyyppien piirroksien valoja, varjoja, viivoja, värejä ja anatomiaa. Saan todella paljon irti joka kerta kun teen pienen art studyn näihin tyyleihin! Laitan tähän loppuun vielä pari omaa piirrosta niin voitte itse vertailla löytyykö niistä vaikutteita kenestäkään yllä mainituista taitelijoista. Kiva jos jaksoit lukea loppuun asti!

Kammottava keskinkertaisuus

Bathroom Dance (10/2019)

Suuri lapsuuden haaveeni on ollut tulla isona sarjakuvapiirtäjäksi tai kuvittajaksi. Ajatuksena tuo kuulostaa edelleenkin hienolta, mutten koe sitä millään tavalla mahdolliseksi saatika kannattavaksi enää. Piirtäminen on aina ollut suuri intohimoni, mutta tie tähän missä olen nyt "taitelijana" ei ole ollut helppo. En muista olenko joskus tästä jo avautunut täällä, mutta nyt tuntuu, että olisi taas aika kirjoitella asiasta. Ihan vain omaksi muistiinpanoksi, mutta koska teitä kuitenkin niin hirveästi kiinnostaa päästä minun pienen narsistisen pääni sisään niin tässä vähän natusteltavaa. Tästä tuli aika pitkä, joten peukut sulle jos jaksoit lukea!

Kun puhutaan luovuudesta, (minun kohdallani piirtämisestä tai kirjoittamisesta), koen olevani nykyään sitä sellaista varmaa keskitason osaajaa. Luomukseni eivät koskaan ole olleet mitään maata mullistavaa taidetta tai sellaista, mikä keräisi paljon tykkäyksiä somessa. Tyylini tuntuu keskeneräiseltä ja kaikki näyttää jotenkin hutaisten tehdyltä ja huonosti perustellulta. Opettajat kovasti yrittivät neuvoa minua kokeilemaan uutta ja viemään taidettani pidemmälle, mutta olin liian jääräpäinen, enkä halunnut poistua mukavuusalueeltani.  Koin tuolloin ohjeet kokeilla jotain uutta enemmänkin rasitteena ja pelkkänä ajanhukkana, minähän olin jo täydellinen. Lesoilinkin koko yläasteen kavereille sillä, kun sain kuviksesta kymppejä, vaikken edes yrittänyt! Kunnes en enää saanut...

Pilvilinnani romahti yläasteen jälkeen. Lukiossa kuviksen kympit tippuivat yseihin ja kaseihin. En tuolloin ymmärtänyt ollenkaan mistä on kyse, vaan protestoin ja väitin, ettei opettajilla ollut vaan tyylitajua. Todellisuudessa taitoni eivät olleet kehittyneet mihinkään, joten opettajat rankaisivat siitä, että tein aina saman asian uudelleen ja uudelleen. Keksin kavereille erilaisia syitä miksi opettajat antoivat minulle, entiselle kympin oppilaalle, huonompia numeroita. Milloin opettajalla oli tyhmä näkemys tehtävänantoon ja milloin opettaja vain vihasi minua. Peittelin siis omaa epävarmuutta osaamisestani valittamisella ja vitsailulla. Kun numerot eivät tekosyillä nousseet, päätin tyytyä siihen todellisuuteen, että olen vain keskinkertainen. Kun en yritä kunnolla, kukaan ei myöskään odota, että tekisin jotain täydellistä. Aloin vähätellä taitojani ja pian ei ollut mielekästä enää tehdä mitään kun aina vertasi omaa tekemistään muihin. Luovuuteni kärsi aivan totaalisesti tästä ajatustavasta. Yritän vieläkin päästä eroon itseni vähättelystä, mutta se on jotenkin niin syvälle juurtunut asia minussa, että se vaatii vielä paljon työstöä.

A lovely night like this (2017)

Kun piirtämisestä ei oikein tullut enää mitään, aloin kirjoittamaan tarinoita ja pitämään tätä blogia, (sillä se tuntui helpommalta kuin piirtäminen.) Kilpailu kavereiden kesken ei myöskään ollut niin suurta, sillä vain muutamalla oli blogi. Vaikka tykkäsinkin ja tykkään edelleen kirjoittaa, tahdoin silti tehdä juuri piirtämisestä sen ammatin itselleni. Totuus kuitenkin oli se, että taitoni olivat täysin riittämättömät ja suuri pelko valtasikin minut... Entä jos minusta ei tulekaan sarjakuvataitelijaa kuten lapsena haaveilin? Tiesin, ettei keskinkertaisilla piirustustaidoilla tulla miksikään sarjakuva-guruksi tai kuvittajaksi. Olin kuitenkin liian syvällä kuopassa oman osaamattomuuteni kanssa, etten oikein tiennyt miten sieltä edes voisi nousta. Päätin kuitenkin ottaa riskin ja hakea graafisesksi suunnittelijaksi. Siinähän pääsee piirtämään ja  alalla voi ehkä jopa työllistyä.

Ajalta juuri ennen kun aloitin graafikon opinnot

Voiko olla graafikko, jos ei osaa piirtää?

Niinpä parin yrityksen jälkeen pääsin sisään Kymenlaakson ammattikorkeakouluun opiskelemaan graafikoksi. Tuolla itseluottamukseni piirtäjänä polki maahan luokka, jonka osaamisen taso oli aivan älyttömän korkea. Piirtäjänä en ollut enää keskinkertainen, olin oikeastaan jopa huono verrattuna muihin. Samalla kun minä olin taistellut tuulimyllyjä vastaan lukioikäisenä, olivat muut kehittäneet omaa tyyliään piirtäjänä. Omat piirrokseni näyttivät ihan samalta kuin yläasteella tekemäni, eikä minkäänlaista kehittymistä ollut nähtävissä. Katselin kateellisena muiden taitoja ja kauniita kuvituksia kunnes päätin, että Fuck it. En osaa piirtää, en siis piirrä enää ollenkaan! Keskityin enemmän muihin graafikoille oleellisiin taitoihin, kuten logo- ja julistesuunnitteluun, taittamiseen ja kuvankäsittelyyn. Minusta ei tule kuvittajaa, joten en keskitä energiaani siihen, että teen "taidetta". Luovuin siis lähes kokonaan siitä itselle niin rakkaasta asiasta ja vain siksi, ettei minua verrattaisi itseäni parempiin. Siksi en siis hoitanut oikein mitään koulutyötä koskaan piirtämällä.

Keskittyminen muuhun kuin piirtämiseen toisaalta antoi vähän etumatkaa niihin, jotka hoitivat sillä kaiken. Sisimmässäni minua kuitenkin harmitti suunnattomasti se, etten ollut niin hyvä kuin muut. Ehkä se oli se kannustava ilmapiiri mikä luokassamme vallitsi, mutta jotenkin tajusin etten pääse ikinä tästä kuopasta, jos en ala oikeasti harjoitella. Ensimmäistä kertaa elämässäni halusin oikeasti kehittyä piirtäjänä ja aloinkin keskittyä taitojeni parantamiseen. Osallistuin koulussa elävän mallin piirustuskurssille ja yllätyin, että jopa ne loistavat piirtäjät halusivat sinne. Oli todella vaikeaa olla näiden osaajien joukossa ja koittaa keskittyä vain omaan tekemiseen. Alkuun siis suorastaan pelotti sielläkään tehdä mitään kunnolla, etteivät muut huomaa kuinka huono oikeasti olen. Osaava opettaja ja kannustavat luokkakaverit kuitenkin saivat minut rentoutumaan. Erilaiset piirtämisharjoitukset innostivat rennompaan ja kokeilullisempaan piirtämiseen. Ensin ei opeteltukaan suoraan mallintamaan sitä mitä näkee, vaan keskityttiin tekemään vain viivaa tai valoa ja varjoa. Tämä toimi minulle.

Vaikka kurssilla olikin kiva piirtää pitkästä aikaa hiilellä, tusseilla ja graffittikynillä, ei perinteinen piirtäminen jotenkaan enää ollut pitkään aikaan tuntunut siltä omalta jutulta. Hankinkin sitten ensimmäisen piirtopöydän käytettynä luokkakaveriltani ja pikkuhiljaa siirryin lähes kokonaan digitaalisen taiteen pariin. 

V from Cyberpunk 2077 (06/2019)

Kurssista innostuneena, aloin taas piirrellä kotona, tällä kertaa kurssin mukaisesti ihmisiä. Opettaja silloin sanoi, että jos tahtoo kuvittajaksi, täytyy osata piirtää ihmisiä. Joten siihen päätin keskittyä ensisijaisesti, jopa sen kustannuksella etten enää osaisi tehdä minkäänlaisia taustoja. Jotta piirtäminen olisi mielekästä, piti aiheen myös olla sellainen, että jaksan pysyä siitä kiinnostuneena. Aiheeksi valikoituivat yllättäen komeat puolialastomat miehet, joten niitä piirroksia ei kehdannut edes missään näyttää. Tässä kohtaa siis iski taas se minun iänikuinen narsismini: Mitä järkeä on koittaa kehittyä, jos kehitystä ei voi edes näyttää muille? Sosiaalinen media suorastaan pakottaa näyttämään kaikki aikaansaanokset julkisesti. Aloin siis tutkailla, missä muut postaavat tälläistä NSFW "taidetta" ja löysinkin pari hyvää paikkaa aloittaa postailu. Piilouduin nimimerkin taakse ja latasin piirrokset nettiin. Laitoin kuviin toiveeksi, että minulle annettaisiin rehellistä palautetta ja ehdotuksia miten voisin parantaa osaamistani. Näin tapahtuikin. Minut yllätti suuresti se palautteen määrä ja se, että palaute oli enimmäkseen positiivista. Koska olin nimimerkin takana, eikä minua suoraan verrattu keneenkään toiseen taitelijaan, osasinkin yhtäkkiä ottaa palautteen vastaan kehitysmielessä.

Kokeilinkin saatuja ohjeita heti seuraavissa teoksissani. Tuntui kuin aivan uusi maailma olisi avautunut ja yhtäkkiä huomasinkin kehittyväni ihan silmissä! Jokainen teos oli toinen toistaan parempi ja sai paljon aina vain enemmän ja enemmän tykkäyksiä. Opin myös ottamaan paremmin palautetta vastaan kasvokkain luokkatovereilta, mutta en edelleenkään uskaltanut oikein piirtää kunnolla heidän läsnäolleessa. Olikin hauska kuunnella kuinka ihmeissään kaikki olivat kehityksestäni... No nyt tiedätte, että kehitys tapahtui ihan eri foorumeilla kuin koulussa! En siis ole juuri kenellekään puhunut, että piirrän nsfw-taidetta. Aina kun olen sanonut, etten ole piirtänyt pitkään aikaan... se on ollut pieni valkoinen vale. Piirrän nimittäin viikottain nimimerkin takaa seuraajieni toivomia kuvia ja hahmoja. Tavallaan haluaisin tuoda vähän tätäkin puolta itsestäni esiin, mutta vielä ei ole sen aika. En ole vielä valmis yhdistämään kahta eri taidepersoonaani yhdeksi, joten pyydänkin, että jos tunnistatte niin jätätte omaan tietoonne!

Mitä haluan siis yhteenvetona sanoa ja toivon, että ymmärrätte jollain tasolla. En ehkä koskaan ole ollut niin sanotusti huono piirtäjä, enemmänkin ongelma on ollut vain haluttomuus kehittyä ja kokeilla. Olen edelleen kovin jumissa siinä ajatusmallissa, että taitoni eivät riitä mihinkään, mutta olen onnistunut vähentämään turhaa kateutta ja vertailua toisten töihin. Jokainen on itsensä pahin kriitikko ja ehkäpä haluan sanoa, ettei kannata antaa oman rajoittuneen ajatusmaailman estää luovuttaa. "Kukaan ei ole seppä syntyessään, aina on varaa parantaa & kymmenen muuta kliseetä." Ei myöskään kannata turhaan verrata itseään muihin. Kaikilla on se oma tyyli tehdä ja jokaisella on se oma fanikunta, jotka tykkäävät ihan sikana just siitä sun jutusta. Piirtämisen kuuluu olla rentoa ja vapauttavaa, se on kuitenkin yksi parhaimpia tapoja ilmaista itseään ja ajatuksiaan. Ei mulla nyt oikein muuta tähän aiheeseen ole, mutta toivoisin, että tämä ehkä herättää jonkinlaista keskustelua muiden luovien ihmisten kanssa. Teksti oli minulle erittäin henkilökohtainen kirjoittaa. Tuntuu jotenkin tyhmän suurelta näin typerä asia, mutta hei, tämä olikin vain tavallaan pieni pala omaa henkilökohtaista päiväkirjaa. Kiitos!

Tekemättömyyden Sietämätön Ahdistus

Outoa kun ei ole koulua juurikaan kuin muutama hassu tunti viikossa. Toisaalta koska joudun matkustamaan kahden kaupungin väliä päästäkseni edes kouluun, tuntuu se jopa raskaammalta kuin yleensä. Samaisesta syystä en ole edes halunnut vaivata päätäni vielä työnhakujutuilla. Tahdon ensin suorittaa koulun kunnialla loppuun ja sitten hankkia niitä töitä, olkoon sitten oman alan tai ei. Pahinta on kuitenkin se kun päivät tuntuvat vaan valuvan hukkaan. Mitään fiksua ei saa aikaan ja ruotsin läksytkin tekee puoli tuntia kotiutumisen jälkeen jotta saa tekemistä. Overwatchiakaan ei jaksa pelata montaa tuntia päivässä eikä Netflixissä ole enää mitään mielenkiintoista sarjaakaan katsottavaksi. Mikään ei tunnu mielekkäältä tekemiseltä kovin pitkään ja tulee sellainen kyllästymisen tunne. Ulkonakaan ei viihdy kun asuu keskellä kaupunkia.

Ei sinänsä että tuossa olisi mitään hälyyttävää josta kenenkään tarvitsee huolestua! En ole masentunut tai mitään, tekemättömyys ei vain sovi minulle. Tahtoisin niin kovasti jo töihin, mutta en uskalla mihinkään hakea vielä ettei se häiritse opinnäytetyön tekemistä ja koulun suorittamista. En myöskään ole saanut aikaiseksi oikeastaan kehittää piirrustustaitojani tai muita graafikolle tärkeitä taitoja. Se että taidot eivät kehity on melkein stressaavinta tässä tekemättömyydessä. Tekisi mieli piirtää, mutta en osaa keksiä mitään hienoa ideaa piirrokseen. Tyydyn myös liian vähään ja työ valmistuu ennen kuin siihen annan edes luvan. Tästä siis johtuu että tuntuu että kaikki tekeleeni jäävät keskeneräisiksi.

Viime kuussa kun oli tuo Inktober niin sain sentään aikaseksi tehdä jotain muutakin kuin aina koneella piirtämistä. Otin pitkästä aikaa ihan tussit ja paperin eteeni ja aloin näpertämään pikkutarkkaa piirrosta, aiheena tietenkin Pokémon. Se oli ihan hauskaa kun aina tylsän hetken saapuessa saattoi ottaa tussin käteen ja alkaa piirrustelemaan. Ehkä minä sisimmilläni kaipaan sitä pientä näpertämistä, vaikka sitä kuinka julkisesti vihaankin. 

Ei ole helppoa olla taiteellinen tai luova ihminen. Usein piirtämistäni haittaa ajatus siitä, etten ole tarpeeksi hyvä. Määrittelen nykyään piirtotaitoni niinkin sairaalla tavalla kuin sillä miten saan piirrokseen tykkäyksiä somessa. Mikäli saan uusia seuraajia jonkun piirroksen takia, hehkun asialla parikin päivää. Jos taas kuva saa vain pari tykkäystä, alan pohtia missä meni pieleen ja miksen kelpaa. Ahdistavaa. Ainainen riittämättömyyden tunne ja taidon puute varjostavat useinkin minun tekemisiäni juuri graafisissa hommissa. Muilla on niin paljon parempia ideoita ja selkeämpi tyyli. Toiset osaa tehdä kaikesta niin hienoa ja helppoa samalla kun minä tuskailen jonkin aivan yksinkertaisen asian kanssa. Tällöin luovuuteni kärsii ja tyydyn menemään sieltä mistä aita on matalin, ainankin silloin voin puolustautua sillä, että en edes yrittänyt. (Tämä on siis ollut minun defenssi jo ihan koulusta saakka, jos en lue niin ei haittaa vaikka tulee huonompi numero.)

Vaikka kaikki tuntuu aina hetkittäin kaikelta tuolta niin silti valoa tulevaisuuteen antaa vanhemmat teokset jotka on tehty vuosia sitten. Koska vähättelen tekemisiäni luonnostani, näyttävät ne kaikki todella keskeneräisiltä päässäni. Silti jostain syystä vuosia vanhat piirrokset näyttävätkin tosi hyviltä kun niiden on antanut unohtua rauhassa. Ehkä minäkin olen ihan ookoo piirtäjä vaikkei siltä aina tunnu. Ehkä tarvitsisin vain sitä itseluottamusta enemmän. Joskus tämä kaikki pitää vain saada sanottua ääneen, tavallaan kuullostaa säälittävältä, mutta uskon että aika monet voivat tähän samaistua... Ei mulla nyt taas muuta!

Koskaan liian myöhäistä !

Tämä tulee nyt hieman myöhässä, mutta tuskin se ketään haittaa. Löysin tämän siis aivan vahingossa kun selailin internetin syövereitä ja se vaikutti minusta sen verran hienolta jutulta, että oli pakko myös linkittää tänne.
Eli siis 9/11 terrori-iskuihin liittyen.. miltei sata sarjakuvapiirtäjää osallistui tähän kunnianosoitukseen iskun uhreille. Mukana mm. Spiderman, Jere ja Harald Hirmuinen.. käykää ihmeessä katsomassa !

http://cartoonistsremember911.com/

Taiteilija nurkka: Hugleikur Dagsson

Otan kirjakaupan hyllystä kirjan.. Hmm.. kannessa on piirros naisesta, joka oksentaa lastenrattaisiin "YRJÖÖÖGH!" Mieleeni tulee kysymys: Saako tälle edes nauraa? Ja kas kummaa ! Se onkin myös kirjan nimi ! Suomessakin vieraillut islantilainen sarjakuvapiirtäjä ja näytelmäkirjailija Hugleikur Dagsson (5.10.1977) on tunnettu mustasta huumoristaan, jota hän tuo esiin sarjakuvissaan. Hän on myös toiminut elokuvakriitikkona islantilaisessa radio-ohjelmassa sekä juontanut omaa radio-ohjelmaansa. Dagsson on taitava luomaan huumoria, kipeistä ja vaietuista asioista. Joten ei ihmekään, että hän on suosittu täällä kylmässä pohjalassa. Insesmistä, pedofiliasta ja muista sairaista asioista saa tehtyä kelpo sarjakuvaa, Dagsson sen todistaa.

Dagssonin teoksissa on useimmiten vain yksi ruutu per tarina. Myöskään tämä yksi ruutu ei varsinaisesti ole edes ruudutettu vaan rajoittuu oikeastaan sivun reunoihin. Yksinkertaiset tikku-ukko piirrokset luovat sarjakuviin tunnelmaa ja uskon, että sarjakuvan menestys perustuu juuri sen yksinkertaisuuteen. Jos hahmot olisivat tarkemmin piirrettyjä ja näyttäisivät luonnollisilta, katoaisi siitä silloin huumori. Tuskin Dagsson olisi edes saanut julkaistua teostaan ja saavuttanut suurta suosiotaan. Se olisi ollut yksinkertaisesti liian riskialtis kustannusyhtiöille. Suomessa kustantajana toimii Atena Kustannus Oy.
 

Kustannusyhtiöt ovat varmasti joutuneet miettimään pariin kertaan uskaltavatko ottaa Dagssonin kirjan julkaistavaksi. Vaikka sarjakuvat ovatkin saavuttaneet suuren suosion kotimaassa Islannissa, ei se välttämättä tarkoita että menestys olisi taattu esimerkiksi Etelä-Euroopassa. Huumori on hyvin pitkälti kulttuurisidonnainen. Kuten Dagsson itse kertoi Yle X:n tekemässä haastattelussa: "Ihmisten huumori paranee, mitä kauemmas mennään päiväntasaajalta." Kuulemma tästä oli tehty oikein tutkimuskin. Silti varmasti jopa täällä pohjolassa on ihmisiä, jotka kokevat sarjakuvat loukkaavina ja/tai rasistisina, kyseessä kun on näin rohkea teos. Itse ainakin pidän Dagssonin teokset kovin viihdyttävinä.

                           Dagsson opettaa meille Isalannin luonnosta

Suomessa Dagssonin sarjakuvakirjoja on julkaistu viisi kappaletta tähän samaan mustanhuumorin sarjaan. Niistä ensimmäinen Saako tälle edes nauraa?(2005) ilmestyi vuonna 2007 Suomen kielellä (suom. Ville Lähteenmäki). Uusimman Naura pervo, naura-teoksen saimme käsiimme viime vuonna. Dagssonin teoksia onkin suomessa myyty yli 10 000 kappaletta. Viides teos, mikä Dagssonilta on suomessa julkaistu on hyvin saman kaltainen kuin edeltäjänsä, mutta keskittyy ennemminkin parodioimaan. Popular hits – Populaarimusiikin helmiä Dagssonin tapaan(2010) antaa kyytiä hittibiiseille. Osansa saavat niin Michael Jackson kuin Madonnakin.

Itsesensuuria Dagsson ei paljoakaan harrasta. Hän sensuroi töitään vain, jos ne eivät ole tarpeeksi hauskoja, ei silloin jos niissä on liian sairas, härski tai hirvittävä juoni. Tabuja rikkova mies ei yksinkertaisesti tarvitse sensuuria aiheisiinsa. Oikeastaan Dagson ei vain esittele meille sitä kuinka hän osaa tehdä mustaa huumoria, vaan tietenkin kaiken takana on keskustelun herättäminen. Aiheet hänen töissään ovat niitä arkipäivän asioita, joista usein vaietaan. Hän siis tuo meille näkyviin ihmisen raadollisuutta ja karua luontoa. Sitä mitä neljän seinän sisällä tapahtuu, kun kukaan ei ole näkemässä. Siitä Dagssonin sarjakuvat kertovat, mutta jos jokin sarjakuva tarvitsisi ikärajan niin se olisi juuri Dagssonin työt.

Sarjakuva teokset:

Saako tälle edes nauraa? (2005) 
Onko tämä muka hauskaa? (2005) 
Tässä ei ole mitään vitsiä! (2007)
Naura, pervo, naura! (2010)
Pop hits - populäärimusiikin helmiä Dagssonin tapaan (2010)

YLE X:n haastattelussa:
"En ole sen pervompi kuin keskiverto suomalainenkaan"
-Hugleikur Dagsson  

                                           Dagssonin omakuva

Lisätietoa kotisuvuilta: http://hugleikurdagsson.tumblr.com/