Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings

Siitä lähtien kun Marvel julkisti tekevänsä Shang-Chi elokuvan, olen ollut ihan älyttömissä hypeissä! Shang-Chi ei ole minulle tuttu sarjakuvista, mutta hahmo ja sen tarina kiinnosti silti paljon. Myös se, että Marvel Studios lähtisi tekemään kung fu -henkistä elokuvaa kuulosti aivan mahtavalta idealta. Oliko odotus sitten kaiken tämän hypen arvoista ja miten Shang-Chi sijoittuu muiden Marvel -leffojen maailmaan? Koitetaan pureutua näihin tässä arvostelussa! Luulen, että tämä sisältää pieniä spoilereita, joten pienellä varauksella.

Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings on Destin Daniel Crettonin ohjaama Marvel Studios elokuva. Pääosissa nähdään muun muassa Simu Liu, Awkwafina, Michelle Yeoh, Tony Chiu-Wai Leung sekä Meng'er Zhang. Ensi-iltansa elokuva sai tähän ajankohtaan nähden poikkeuksellisesti vain elokuvateattereissa ja saa Disney plus julkaisun vasta myöhemmin tämän syksyn aikana. Elokuva kuitenkin kaikista maskipakoista ja rajoituksista huolimatta onnistui tahkoamaan jo avaus viikonloppunaan ihan hillittömän määrän rahaa eikä ihme, Shang-Chi on juuri niin vahva tekele kuin sen povattiinkin olevan!

Simu Liu on aivan ihana ja toimii tosi hyvin Shang-Chin roolissa. Alkuun vähän pelästyin sitä kun hahmo tuntui hukkuvan vastanäyttelijä Awkwafinan hahmon Katyn varjoon. Awkwafina on muutenkin sellainen scene-stealer, että huhhuh! Vasta hetken aikaa leffaa katsottuani vihdoin tajusin sen, Shang-Chin on takoituskin olla vähän introvertti-hahmo. Tyyppi joka mieluummin on pois parrasvaloista, eikä halua olla osallisena isompaa toimintaa. Ei jokaisen sankarin tarvitsekaan olla ulospäin suuntautunut vitsiniekka. Tämä oli siis mukavaa vaihtelua kaikkien Chrisien joukkoon. Liu on myös todennut, että oli tärkeää rakentaa hahmo niin sanotusi alusta. Alkuperäisen Shang-Chin kun on kirjoittaneet valkoiset miehet, joilla ei ole ollut riittävää kokemusta siitä, millainen aasialaisen supersankarin kuuluisi ihan oikeasti olla. Shang-Chi ei puhu paljoa, mutta hahmossa on silti paljon sydäntä, pitää vain osata katsoa hieman pintaa syvemmälle. Esimerkiksi kovinkaan moni Marvel-päähenkilö ei ole itkenyt ensimmäisessä soolo-elokuvassaan.

 

Vaikka päähahmo onkin hieman vakavampi kuin Marvel-sankarit yleensä, oli leffassa kuitenkin sitä taattua MCU-huumoria. Palaavat hahmot kuten Wong, Abomination ja Trevor Slattery toivat kaikki hieman huumoria tähän seikkailuun hauskoilla pikku cameoillaan. Myös Awkwafina piti huolen, että välillä vähän nauretaan - joskus jopa vähän liiankin tiuhaan tahtin. Taistelukoreografiat olivat upeita ja Liu tekikin paljon stunteistaan ihan itse. Oli paljon viittauksia niin Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme ja Old Boy elokuviin kuin myös perinteisiin Jackie Chan kohellus-leffoihin. Tykkäsin siis ihan sikana noista action-kohtauksista!

Itsellä oli odotukset niin korkealla, että ihan sinne top viiteen ei kyllä Shang-Chi kuitenkaan päässyt. Se on kuitenkin varmasti yksi parhaimpia MCU-sooloelokuvia ja jokaisen Marvel-fanin must see listalla. Shang-Chi ei sinällään edistä MCU:n kokonaisjuonta kovinkaan paljon, mutta jo se että mukaan saatiin nyt lisää mystisiä voimia sekä aasialaiset kamppailulajit, on jo mielestäni ihan tarpeeksi paljon lisäsisältöä. Muutenkin on mahtavaa saada viimein isoon leffaan päärooliin aasialaistaustaisia näyttelijöitä. Toivottavasti ei ole kaukaa haettu, että tämän leffan myötä tulisi Hollywoodiinkin jonkinlainen tuulahdus idästä ja näkisimme niin sanotusti "valkoisen miehen" -roolissa enemmän myös aasialaistaustaista väkeä. Aina saa toivoa!

Black Widow

 

On varmasti hankalaa yrittää lämmitellä yleisö taas takaisin Marvel-leffojen pariin tälläisen tauon jälkeen. Endgame oli sen verran huikea elokuva, että varmasti kaikilla on korkeat odotukset jatkon kannalta. Se ei myöskään auta, että elokuvat ovat olleet ylipäätään vähän niin kuin jumissa tässä parin viimeisen vuoden aikana kun teattereihin ei pääse. Nyt Disney on kuitenkin rohkeasti päättänyt alkaa julkaisemaan uutuusleffansa myös suoraan jo striimauspalvelussaan, josta premium accessilla voi ostaa jo etukäteen itselleen katsottavaksi uutuudet. Näin ovat saaneet tänä vuonna ensi-iltansa jo Raya and the Last Dragon, Cruella sekä Marvel-leffojen uusin, Black Widow. Alkuun meinasin, että voin odottaa sinne lokakuuhun asti, että leffa on ilmaiseksi tarjolla Disney plus tilaajille, mutta perus fomo ja spoilerivaarat saivat minut sortumaan tähän. Tässä ensikäden mietteitä Black Widow-leffasta.

Black Widown piti saada ensi-iltansa jo viime vuonna, mutta sattuneesta syystä se siirtyi reilulla vuodella. Elokuva kertoo Natasha Romanoffin aka Black Widown tarinaa Civil Warin jälkeen. Se pureutuu myös Natashan lapsuuden traumoihin ja kertoo meille kuinka Red Room niminen organisaatio luo Black Widow-sotilaita. Elokuvassa esitellään muutama uusi hahmokin, mutta ei mitään maailmaamullistavaa. Mieleen jää edes jollain tasolla positiivisesti ainoastaan Natashan siskoa Yelenaa näyttelevä Florence Pugh.

Itse lähdin todella varovaisin odotuksin leffaa katsomaan, etten nyt ihan totaalisesti pettyisi. Silti elokuva tuntui tylsältä ja sisällöttömältä. Emme pääse yhtään sen enempää Natashan pään sisään. Hahmossa ei tapahtu juuri minkäänlaista kehitystä, eikä Scarlett Johansson todellakaan pääse potentiaaliinsa. Olisi ollut niin kiva nähdä edes jotain tunnettakin. Kai vahva naishahmokin saa välillä murtua, näyttää tunteita? Mielestäni saa ja näin pitääkin tehdä jos haluaa jonkinlaista tarttumapintaa ja samaistuttavuutta hahmoon. Nyt hahmo tuntuu ontommalta kuin koskaan aiemmin, eikä joku vartin kestävä alkukohtaus Natashan lapsuudesta kyllä paljoa anna lisäsisältöä.

On siis sanomattakin selvää, että olen pettynyt siihen, kuinka luokattoman huono tekele tämä oli. Se ei ollut sillä tasolla, mitä MCU-elokuvilta odottaa näin kymmenen vuoden jälkeen. Elokuvaa on odotettu vuosia ja tietäen kuinka loistava näyttelijä Johansson on, oli tämä elokuva lähes surullista katsottavaa. Se ei tunnu agenttileffalta, se ei tunnu hahmotutkielmalta ja mikä pahinta, se ei tunnu Marvel-leffalta. Onko kyseessä huonoin MCU-leffa? Tuskin kuitenkaan, mutta ei mulle ainakaan jäänyt mitään hinkua katsoa tätä uudelleen. Edes secret ending ei tuntunut nostavan hypeä mihinkään. Easter eggejä sentään oli paljon, mutta nekin aika varovaisia ja jo MCU:ssa oleviin juttuihin viittaavia. Voi siis odottaa ihan hyvin, että tämä tulee Disney Plus -kansalle ilmaiseksi katsottavaksi. Ei jatkoon.

Cyberpunk 2077

 

Yksi vuoden odotetuimmista peleistä Cyberpunk 2077 on vihdoin julkaistu. Lukuisat viivästymiset saivat niin fanit kuin jälleenmyyjätkin varpailleen. Eikä ihme, sillä ensimmäisen tiiseri trailerin Cyberpunk 2077 taisi saada jo noin seitsemän vuotta sitten. Itse päätin jo tuolloin, että odotan mieluummin kärsivällisesti julkaisua kuin lähden hypeen mukaan. Kun peli sitten vihdoin ja viimein saatiin ulos, oli yleisön vastaanotto enemmänkin kuin ristiriitainen. Huonosti toteutettu julkaisu ja keskeneräinen tekele ei ollut monekaan mieleen ja ihan syystäkin. Tässä minun mietteitäni Cyberpunk 2077 pelistä.

Cyberpunk 2077 on CD Project Redin luoma action-adventure peli. Studio tunnetaan muun muassa Witcher -pelisarjastaan, mikä oli omiaan luomaan  korkeat ennakko-odotukset tälle cyberpunk-teemaiselle pelille. Peli jäljittelee hieman roolipelejä, mutta on vähän siinä rajoilla laskenko itsekään sitä suoraan roolipeliksi. Pelistä löytyy perinteiset roolipelielementit kuten skill tree, crafting ja valinnat, jotka vaikuttavat juonen kulkuun. Siihenpä ne roolipelielementit tuppaakin jäämään. Kokemusta vastaavanlaisista avoimen maailman peleistä minulla on lähinnä vain Skyrim sekä Fallout 4, minkä vuoksi saatoin antaa tälle pelille anteeksi enemmän kuin se ansaitsisi.

Vaikka yleinen toteutus on mielestäni ihan kelpo, oli pelissä paljon harmia aiheuttavia pettymyksiä. Ensimmäinen harmitus tuli jo hahmon eli V:n luomisessa. Olin päättänyt, että haluaisin tehdä hahmostani katanaa heiluttavan aasialaistaustaisen samurai-soturin. Pettymys oli suuri, kun pelistä puuttui mahdollisuus tehdä hahmosta aasialaisen näköistä. Muutenkin olin todella tottunut jo siihen versioon V:stä, joka on ollut kansikuvapoikana pelille jo vuosia joten tuntui tyhmältä edes tehdä omaa hahmoa. Päätin kuitenkin jatkaa alkuperäisellä suunnitelmalla ja tehdä hahmostani enemmän polynesialaisen, sillä tämä näytti onnistuvan pelin vaihtoehdoilla. Peliä markkinoitiin myös sillä, että voit muuttaa hahmosi sukupuolielimiä ja tehdä jopa trans hahmon. Tämä siis oli omiaan jo hämäämään ainakin minut uskomaan, että hahmon luonti mahdollisuudet ovat rajattomat. Sen sijaan sukupuolielimet ovatkin ainut asia mitä saat kaulasta alaspäin edes muokata. Ei ruumiinrakennetta, karvoitusta, tatuointeja tai muutakaan ihmeellistä. Myöskään hiustyyliä ei voi muuttaa enää hahmoluonnin jälkeen.

Sivuhahmot ja tarina ovat kuitenkin Cyberpunkin parasta antia. Dialogi on hyvää ja mielenkiintoista ja selkeästi keskeisimpien hahmojen taustatarina on mietitty kunnolla läpi. Jokainen hahmo on erilainen ja heidän tehtävänsä mielenkiintoisia. Romanssi vaihtoehdot pelissä ovat hirveän rajalliset sillä jokaiselle seksuaaliselle suuntautumiselle on olemassa vain yksi vaihtoehto eikä näitä voi pelata ristiin. V itsessään on biseksuuali, jolloin hän voi saavuttaa romanssin niin oman kuin eri sukupuolenkin kanssa. Miespuoliselle V:lle on siis tarjolla Kerry sekä Panam ja naispuoliselle Judy sekä River. Pelissä voi myös tehdä transhahmon, mutta sitä ei oteta pelin aikana huomioon mitenkään. Myös yksi sivuhahmoista, Claire on trans, mutta häntä ei voi romantisoida. Itseäni hieman harmitti, sillä peliä markkinoitiin todella LGBTQ -ystävällisenä. Periaatteessa se on sitä, mutta voisi olla kyllä parempikin. Nämä asiat eivät kuitenkaan kovinkaan paljoa haitannut kun uppoutuu tarinaan sisään.

 

Mikäli haluaa odottaa, että suurin osa bugeista on korjattu, kannattaa suosiolla odottaa vaikkapa puoli vuotta ja tarkastella tilannetta sitten. Sinällään jos rauta on kunnossa niin ei PC:llä ne pienet bugit ja vammailut vaikuta pelikokemukseen kovinkaan paljoa. Sen sijaan pleikkarin ja xboxin versiot kannattaa unohtaa saman tien. Yleinen cyberpunk tunnelma on kohdillaan ja tarina imaisee hyvin mukaansa. Musiikit ovat aivan loistavat ja muutenkin Night City tuntuu ihan eläväiseltä paikalta, vaikka onkin täynnä huonolla tekoälyllä varustettuja npc-hahmoja. Joka tapauksessa yksi tämän vuoden pelihelmistä, vaikkei nyt ihan Last of Usin tasolla olla. Tykkäsin, vaikka teksti vaikuttaakin kovin negatiiviselta! :)

The Last of Us Part II

Yksi vuoden odotetuimmista peleistä the Last of Us 2 on nyt pelattu läpi ja analysoitu puolison kanssa. Pelattiin sarjan ensimmäinen osa läpi reilu vuosi sitten ja jäätiinkin ihan innoissaan odottamaan tätä kakkososaa. Negatiiviset arviot, jotka ilmestyivät heti pelin julkaisun jälkeen saivat kuitenkin varpailleen. Entä jos peli olisikin niin huono kuin kansa väittää? Halusimme silti luoda oman mielipiteen pelistä ennen totaalista toivon heittämistä kaivoon. Seuraava arvostelu tulee sisältämään SPOILEREITA pelin tarinasta ja hahmoista. Jos siis haluat itse pelata pelin, kannattaa lukeminen suosiolla jättää tähän. Muille mukavia lukuhetkiä!

Last of Us kertoo post-apokalyptisesta maailmasta, jossa sieni-infektio on vallannut ihmiskunnan muuttaen yksi kerrallaan tartunnan saaneet zombiemaisiksi mutanteiksi. Jäljelle jääneet ihmiset kamppailevat saavuttaakseen edes jonkinlaisen onnellisuuden tässä väkivaltaisessa ja rappeutuvassa maailmassa. Ensimmäisessä pelissä seurasimme Joelin matkaa Ellien kanssa halki Yhdysvaltojen. Saimme kokea kuinka molemmat hahmot kasvoivat henkisesti ja tutustuivat toisiinsa hyvässä ja pahassa. Tässä toisessa osassa pääsemme tutustumaan heidän arkeensa matkan jälkeen neljä vuotta myöhemmin. Ellie ei enää ole lapsi, vaan nuori nainen joka yrittää parhaansa mukaan asettua aloilleen ja elää tavallista yhteisöelämää Jacksonin -kaupungissa. Menneisyys ja etenkin epäonnistunut kohtaaminen Firefly -järjestön kanssa edellisen pelin lopussa kuitenkin vaivaavat nuorta päähenkilöämme.

Jo ennen pelin julkaisua ilmassa tosiaan leijui paljon huhuja ja spoilereita. Peli myös tuntui saavan kiitosta kriitikoilta, mutta peruskäyttäjien arvostelut olivat enemmän sitä 3/10 luokkaa. Tottakai tämä huoletti ja mieleen hiipi ajatus, että näinkö helposti kriitikot on ostettu Sonyn puolelle? Ei kai nyt kukaan voisi pettyä Last of Us -jatko-osaan näin paljoa..? No näköjään voi, sillä ihmiset ovat olleet ihan hullun vihaisia pelin ratkaisuihin ja hahmoihin. Oli todella iljettävää luettavaa, kuinka Twitterissä monet pelin fanit uhkailevat ääninäyttelijöitä ja käsikirjoittajia sekä heiden perheitään. Todelliset mieslapset ja trollit taas asialla... Pois luettuna nämä selkeät psyykkistä hoitoa vaativat fanit,  mielestäni ihmiset, jotka antavat tälle pelille ylipäätään arvosanaksi alle neljä, eivät ole tarpeeksi kypsiä antamaan arvosteluja. Pelkästään pelin tarina, grafiikat ja tunnelma nostavat arvosanaa korkeammalle. Se onko pelissä sitten hirveästi mitään uutta, onkin eri kysymys, mutta mielestäni tämä oli oikein loistava jatko-osa ja jopa parempikin monilta osin kuin edeltäjänsä!

Kaikki markkinointimateriaali, jota pelistä tuli trailereiden ja tiiserien muodossa kertoivat vahvasti siitä, että peli kertoo oikeastaan pelkästään Elliestä. Joelin rooli noissa jätettiin tarkoituksella epäselväksi, mutta kyllä tarkkaavaisimmat osasivat lukea aika paljonkin rivien välistä. Ei siis tullut ainakaan itselle yllätyksänä, että Joel kuolee jo melko alkuvaiheessa, käynnistäen oikeastaan koko tämän pelin juonen. Suurimpana yllätyksenä tulee kuitenkin se, että pelistä puolet pelataan henkilöllä, joka tappoi Joelin. Abby onkin varmasti yksi ristiriitaisimmista pelihahmoista miesmuistiin. Monille on tuottanut hirveää tuskaa pelata Joelin murhaajalla, eikä minkäänlaista ymmärrystä hahmolle ole juurikaan sadellut. Itse pidin Abbystä todella paljon, ajoittain jopa enemmän kuin Elliestä. Yksi pelin vahvuuksista onkin se, ettei yksikään hahmo ole mikään mustavalkoinen hyvis tai pahis. Rakastan Ellietä, rakastin Joelia. Rakastan Abbyä, Dinaa ja Leviä. Jokaisen seikkailuja ja taustarinoita voisi tutkia ihan loputtomiin ja silti aina huomata jotain uutta. Niin hyvin hahmot on käsikirjoitettu!

Grafiikoissaan Last of Us 2 on aivan huippuluokkaa. Maisemat ovat henkeäsalpaavan kauniita, vaikka ympäristö onkin pelkkiä raunioita. Last of Usin hienous onkin löytää se kauneus ja herkkyys maailmanlopusta. Kauniiden sinemaattisten kohtausten, hahmokemioiden sekä käsikirjoituksen lisäksi yksi suosikki asioistani tässä kakkosessa oli  ne musisointihetket Ellien kanssa. Joel lupasi opettaa Ellien soittamaan kitaraa ja lupaus tuli pidettyä. Kuinka hyvin Ellie sitä soittakaan nyt! Ashley Johnson, joka on Ellien ääninäyttelijä laulaa myös itse biisit, mikä tekee musiikista Ellielle niin paljon henkilökohtaisemman kokemuksen. Muutenkin Last of Usin soundtrack on aivan loistava ja ihan törkeän koskettava. Sävellyksestä vastaa oscar-voittaja Gustavo Santaolalla (Brokeback Mountain, Babel).

Last of Us 2 saa varmasti myös DLC -lisäosan jossain vaiheessa kuten edeltäjänsäkin. Se mistä lisäosa kertoo, on toki vielä arvoitus, mutta itse veikkaan että se liittyy todennäköisesti Yaran ja Levin tarinaan. Ehkä sen mukana saamme myös keräilyversiona Ellien levyn, LP:n tai kasetin! Kuitenkin malttamattomana odotan, että Last of Us jatkuu ihan missä tahansa muodossa. Ensi vuodelle on ilmeisesti myös tulossa ihan Last of Us -sarja HBO:lle, mutta toki koronaviruksen vuoksi voi olla, että tämän tuotanto on viivästynyt jonkin verran. Loistava pelisarja, loistava jatko-osa!

Star Wars: Episode IX Rise of Skywalker

Yli neljän vuosikymmenen ajan jatkunut eeppinen avaruusooppera on nyt saatu päätökseen. Rise of Skywalker on saagan yhdeksäs osa ja ainakin tällä hetkellä koko Star Wars -elokuvauniversumin viimeinen osa. Samalla se oli myös uuden Force Awakens elokuvan aloittaman sequel-trilogian päätös. Seuraavaksi seuraa spoilerien täyteinen arvostelu. Jos siis haluat välttyä juonipaljastuksilta, kannattaa suunnata katse jonnekin muualle ja palata tähän tekstiin, kun olet nähnyt uusimman Tähtien Sota -elokuvan.

On melkoisen valitettavaa, että Star Wars ei onnistunut pitämään itseään kasassa kokonaista uutta trilogiaa. Force Awakens on varmaan suosikkini kaikista Star Wars leffoista, mutta valitettavasti nämä trilogian seuraavat osat eivät yllä samalle tasolle ollenkaan. Siinä missä The Last Jedissa ei tuntunut olevan järjen häivääkään ja hahmot vain poukkoilivat ympäriinsä ilman minkäänlaista kehittymistä, oli Rise of the Skywalker jopa puuduttavan tylsä ja tasapaksu. Last Jedissa sentään oli niitä selkeästi huonoja ja hyviä kohtauksia, kun taas tämä jälkimmäinen jätti todella kylmäksi. Palpatinen mukaan tuominen tuntui aluksi todella hienolta jutulta ja cameo-roolissa hahmo olisikin ollut todella hieno juttu. Sen sijaan Palpatinesta piti vääntää se pääpahis tähän tarinaan ilman oikeastaan sen suurempaa pohjustusta. Toki ymmärtäähän sen, kun missään vaiheessa ei oikein esitelty mitään uutta pahista sarjaan ja Snokestakin hankkiuduttiin eroon jo the Last Jedissä. Enkä edes aio aloittaa Renin ritareista, jotka olivat kyllä niin hukkaan heitetty mahdollisuus. Monesti tuntuikin, että leffa pyrki vain korjaamaan edellisen tuotoksen aiheuttamia ongelmia.

Minua kovasti itseäni myös harmitti se, että Carrie Fisherin Leia oli elokuvassa vielä mukana. Näyttelijä ei tietenkään ollut itse enää kuvauksissa vaan oli luotu mukaan käyttäen tietokonegrafiikkaa ja jo olemassa olevaa materiaalia. Leia tuntuikin jäävän tästä syystä kylmäksi, väkinäiseksi ja etäiseksi, eikä hahmon kuolema enää herättänyt minussa minkäänlaisia tunteita. Olin kuitenkin käsitellyt Fisherin sekä Leian kuoleman jo parisen vuotta sitten. Lukea ei puolestaan leffassa näkynyt juuri ollenkaan eikä Han Solon pienimuotoinen cameo pelastanut kyllä yhtään mitään. Tietenkin tässä sequel-trilogiassa piti jättää sijaa uusille hahmoille ja jättää konkarit taka-alalle mikä on sinällään ihan okei, harmi vain että Luke ja Leia eivät saaneet mielestäni ansaitsemaansa lopetusta tarinalleen. Hahmojen todella monet repliikit olivat myös uudelleen käytettyjä "viitauksia" edellisiin elokuviin, mutta suurimmalta osalta ne tuntuivat vain laiskoilta fanservice -hetkiltä. Toki elokuvassa oli paljon pientä kivaa faneille, mutta eeppisyys ja tunne olivat koko ajan tipotiessään. Iso plussa kuitenkin Obi-Wanin, Qui-Gonin, Anakinin, Yodan, Ashokan, Kannanin, Mace Windun sekä muutaman muun hahmon äänicameosta lopputaistelussa.

Jos jotain hyvää täytyy keksiä niin trilogian uudet hahmot loistivat kyllä elokuvassa. Kylo Ren ja Rey tuntuivat jälleen kehittyvän hahmoina ja molempien motivaatiot olivat jokseenkin selkeät. Pakotettu suudelma lopussa varmasti toimi reylo -shippaajille, mutta itse hykertelin pienille stormpilot -hetkille pitkin leffaa. Finn ja Poe olivat ehkä elokuvan mielenkiintoisimmat ja aidoimmat hahmot. Heidän kemiansa toimi keskenään sekä muiden hahmojen kanssa todella hyvin. Selkeästi huomasi myös, että Oscar Isaac otti kaiken ilon irti mahdollisesti viimeisestä Star Wars -elokuvastaan.Vähän samaan tapaan kuin Ewan McGregor aikanaan prequel-trilogiassa. Pakko myös mainita kuten Nuoskain totesi, mukana oli myös todella hyvin naishahmoja edustettuna ja mahtuipa mukaan yksi tyttöpusukin!

Se mikä Last Jedissa oli hyvää (uskokaa tai älkää, siinäkin oli jotain hyvää!) oli sen visuaalisuus. Suolaplaneetan taistelu sekä Holdon tekemä hyperajo-uhraus olivat visuaalisesti todella hienosti toteutettuja ja yhtiä parhaimpia kohtauksia koko saagassa. Rise of Skywalkerista ei näitä visuaalisesti hienoja hetkiä löytynyt oikein muualta kuin Reyn ja Kylon taistelusta Endorilla, jossa Kuolontähden rauniot tekivät kohtauksesta karun mutta kauniin. Muistikuvani elokuvasta on myös se, että se olisi ollut väritykseltään melko harmaasävytteinen, jopa mustavalkoinen osissa kohdista. Mikään kohtaus tai maisema ei tunnu pomppaamaan mieleeni ilman erityisen suurta pinnistelyä, vaikka elokuvan maailma tuntuikin pitkästä aikaa enemmän Star Warsilta niiden kömpelöiden animatronixien ja efektien myötä, mitkä toimivat tyylikeinona tässä leffassa erinomaisesti.

Rise of Skywalkerissa on paljon pientä kivaa Star Wars fanille. Elokuvallisesti se on kuitenkin melko keskinkertainen ja unohdettava. Tunteikkaimmatkin kohtaukset jättävät kylmiksi, joko sen takia että tunne pilataan pois seuraavassa kohtauksessa tai sitten katsoja ei vain ymmärrä miksi pitäisi olla surullinen. Kokonaisuutena tämä uusi trilogia pääsee vain parhaimmillankin samalle tasolle kuin prequel -trilogia ja jääkin todella kauas siitä mikä teki alkuperäisestä trilogiasta niin mahtavan. Usko Star Warsiin on horjunut melkoisesti, vaikka aika paljon sormien läpi katsonkin asioita. Ehkä Disneyn olisi hyvä jättää nyt Tähtien sota hetkeksi tauolle ja keskittyä johonkin aivan muuhun. Ilmeisesti Disney plussassa oleva the Mandalorian -sarja on enemmän sitä mitä Star Warsin kuuluisi olla. Kiitos Nuoskain ja Guy hyvistä pointeista mitä teitte tästä leffasta! Ei se ihan niin huono ole kuin ehkä ensivaikutelma antaa ymmärtää, mutta ilmeisesti Rise of the Skywalker ei vain ollut minulle.

Pokémon Sword & Shield

Perskele. Kirjoitin tämän arvion jo aikaa sitten, mutta blogger onnistui feilaamaan ja kadotti kaiken mitä olin kirjoittanut. Joka tapauksessa sitäkin tekstiä hinkkasin ihan tuhottoman kauan aikaa, mutta se ei silti oikein koskaan tuntunut hyvältä tekstiltä saatika arviolta. Ehkä siis onni onnettomuudessa ja pääsin aloittamaan kirjoittamisen täysin puhtaalta pöydältä. Kuitenkin olen tähän mennessä pelannut jo tuplaten enemmän peliä kuin edellisen kirjoitushetkellä.

Pokémon Sword & Shield on Pokémon-maailman kahdeksannen generaation ensimmäinen pääpeli. Mukana on 81 uutta Pokémonia sekä muutama Galar-muoto vanhoille pokeille. Juoneltaan se toistaa pitkälti samaa kaavaa kuin edellisetkin pelit. Itse pelasin Sword -version läpi, joten voin puhua vain sen puolesta, vaikka pelit lähes identtiset ovatkin.

Omat ennakkoluulot

Jo ennen kuin peli oli ilmestynyt, olin yksi niistä jotka huusivat kovaan ääneen kuinka laiskaksi Game Freak ja Nintendo ovat tulleet. Sword & Shield ei näyttänyt kelvolliselta kun katsoi grafiikoita vaan lähinnä keskeneräiseltä. Lisää vettä myllyyn lisäsi se, että pelistä oli poistettu puolet olemassa olevista pokeista, jotta peliin saadaan laadukkaat animaatiot. Vaan animaatiotpa eivät todellakaan näyttäneet laadukkailta, kun katseli etukäteen julkaistuja trailereita ja tiisereitä. Minulta ja monelta muulta unohtui kuitenkin Pokémon pelien perusasiat. Kun pelaat peliä läpi, ei silloin ajattele että voi hitsi kun se Nidoran ei nyt ole tässä pelissä. Animaatioihin ja grafiikoihin ei kiinnitä huomiota, kun keskittyy oman tiimiin kehittämiseen. Kaiken tuon turhan marmatuksen unohtaa kun alkaa oikeasti pelaamaan ja antaa itselleen luvan nauttia pelistä. Sword & Shield onkin mielestäni ihan onnistunut siirtyminen käsikonsolilta kotikonsolille.

Juoni

Swordin juoni ei ole mikään kovin kummoinen. Se on ehkä jopa yksi tylsimmistä mitä Pokémon peleissä on koettu. Perusidea on sama, olet matkaasi aloitteleva nuorukainen joka haluaa tulla parhaaksi Pokémon mestariksi. Yhdessä aloituspokemonisi kanssa lähdette suorittamaan salihaasteita ja nappaamaan kaikki pokemonit. Lopuksi kohtaat pahikset ja legendaarin ja juoni on taputeltu. Uutena juttuna juonessa on jokin asia, mikä pakottaa Pokémoneja dynamaxaamaan ja tehtäväsi on selvittää mistä tämä johtuu. Valitettavan usein pelin juonessa tapahtui sitä, että jossain kaukana kuuluu jotain järinää tai mähinää. Kiirehdit paikalla ja missään ei ole mitään, pelin sivuhahmo Leon on hoitanut jo ongelman ja kehottaa jatkamaan seikkailuani. Mitään ei myöskään oikeasti selitetty mistä dynamax-muodot johtuvat.

Hahmot

Ääh.. Pokémon peleissä on hahmot oikeasti aina olleet todella mitäänsanomattomia. Tässäkään pelissä hahmot eivät ole hirveän uskottavia tai mieleenpainuvia, mutta ainakin jokaiselle oltiin yritetty rakentaa jonkinlaista persoonaa ja taustatarinaa. Omaa hahmoa saa jälleen kustomoida oikein kiitettävästi, mutta kovasti toivoisin, että tulevaisuudessa saisi muuttaa hahmon ruumiinrakennetta ja ikää. Etenkin nyt nettipelaamisen kulta-aikana jokainen pelaaja näyttää toistensa kopioilta avoimessa maailmassa. Uusien Pokémonien designit eivät olleet mitään lemppareitani. Vasta nyt vähän enemmällä pelaamisella olen oppinut pitämään muun muassa Sinistea, Corviknight, Appletun ja Dragapult -pokeista.

Wild Area

Pelin yksi isoin uudistus on sen avoimen maailman kokemus. Let's Go peleistä tutulla tavalla, Pokémon hahmot ilmestyvät nyt suoraan kartalle ja voit itse päättää haluatko otella niitä vastaan. Toki myös pusikoista voi edelleen tulla pokeja, mutta nekin voi halutessaan välttää kun seurailee missä rapisee. Pelissä on myös huikean iso alua nimeltä 'Wild Area' jossa voit kohdata voimakkaita Pokémonja ja vuorovaikuttaa muiden pelaajien kanssa, mikäli omistat Switch Online -jäsenyyden. Myös Dynamax ja Gigantamax -raidit tapahtuvat täällä. Ihan kiva lisä, joskin helpottaa vähän liikaakin dexin täyttämistä. En toisaalta valita, mutta kyllä se vähän haastetta pelistä vei.

Uudet ominaisuudet

Isoin uutuus pelissä varmasti on juuri nuo Dynamax-taistelut. Mega-evoluutiot ja Z-iskut ovat tiessään ja tilalla on jättimäisiä Pokémoneja joiden alas kaataminen ei olekaan ihan yksinkertainen juttu. Jokaisella salikouluttajalla on yksi tälläinen tiimissään ja myös pelaaja itse voi kasvattaa oman monninsa Dynamax muotoon. Joillakin harvoilla monneilla on myös Gigantamax -muoto, jossa Pokémonin ulkoasu muuttuu myös muutoksen yhteydessä.Olen vasta nyt pelin läpi pelaamisen jälkeen alkanut oikeasti keskittymään uusiin ominaisuuksiin joita peli tarjoaa. Dynamax raidit ovat ihan hauskoja, joskin niihin on välillä hankala saada muita pelaajia mukaan.

Muut

Musiikki ei pelissä pahemmin säväyttänyt, mutta Galar -maailma on muuten ihan mielenkiintoinen. Paljon viittauksia Britannian kulttuuriin ja nähtävyyksiin.

Yhteenveto

Haastetta pelissä ei juurikaan ollut. Lähes kaikki ratkaisut annettiin pelaajalle tarjottimella eikä esimerkiksi rahasta ja expasta ollut pulaa koko matkan aikana. Peli oli siis suhteellisen helppo ja soveltuukin enemmän täysin uusille Pokémon pelaajille. Olisi sinänsä kiva, jos peleissä olisi myös jotain haastetta meille konkaripelaajille. No ainakin tällä kertaa voit skippailla tutoriaaleja. Sword & Shield ei ehkä ole ne parhaimmat Pokémon pelit, mutta ne ovat ihan viihdyttävät. Siirtyminen Switchille tekee varmasti hyvää Pokémon tavaramerkille ja vaikka tämä kokemus olikin melko riskitön, on minulla vahva usko pelisarjan tulevaisuuteen. Kuka tietää, vaikka seuraavaksi tulisikin kaikkien odottama Diamond ja Pearl remake tai jopa Black ja White 3? Varmasti kuitenkin tutun kaavan mukaan, jatkoa seuraa piakkoin.

El Camino: A Breaking Bad Movie

Breaking Bad on yksi aikamme parhaimpia draamasarjoja, ellei jopa paras. Omalla listallani se menee heittämällä ykköseksi. Myös sarjan spin-off, Better Call Saul löytyy listaltani ainakin kymmenen parhaan joukosta. Mielenkiintoisen tarinan ja uskottavien hahmojen lisäksi Breaking Badin hienous on siinä, että se osattiin lopettaa silloin kun oltiin huipulla. Hahmot tuntuivat kiinnostavilta ja kehittyivät ihan sinne viimeiseen jaksoon asti. Sarjan juoni myös jaksoi kantaa koko viiden kauden ajan. Turhan usein hyvät sarjat muuttuvat keskinkertaisiksi kun sarja jatkuu ja jatkuu vaan. Hyvänä esimerkkinä The Walking Dead, joka on myös samalta studiolta kuin Breaking Bad.

Siksi on sinällään harmillista, että tämä elokuva päätettiin tehdä. Minulla ei suoraan ole mitään El Caminoa vastaan. Se ei vain tuo mitään lisää Breaking Badiin, eikä se tuntunut muutenkaan palvelevan oikein ketään. Toivoin, että elokuvassa olisi ollut enemmän nannaa sarjan faneille, mutta sen sijaan El Camino tuntui lähinnä pitkältä ja tylsältä filleri jaksolta.

Elokuva seuraa Jesse Pinkmanin elämää aivan Breaking Badin viimeisen jakson jälkeen. Etsintäkuulutetulla Jessellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin joko antautua tai kokeilla onneaan pakenemalla Alaskaan. Sankarimme valitsee jälkimmäisen. Matkallaan Jesse kohtaa muutamia hahmoja Breaking Badistä ja aina välissä saamme pieniä flashbäkkejä Jessen kohtaamisista muun muassa Miken, Walterin ja Toddin kanssa. 

Tuotanto jäljittelee Breaking Badin tyyliä hyvin paljon, mutta silti joku tuntuu olevan pielessä. Nopeutetut montaasit miljöistä ja hahmojen tekemisistä ovat kuin ennenkin. Myös musiikki ja värimaailma ovat kutakuinkin kohdallaan, mutta jotenkin El Camino silti jää tunnelmassa todella etäiseksi päätarinastaan. Pakko mainita myös se, ettei elokuvassa ole juurikaan naishahmoja mikä ehkä sekin poistaa vähän uskottavuutta.

Suosittelen jokaista Breaking Bad fania katsomaan tämän kuitenkin läpi. Ei kannata kuitenkaaan odottaa liikoja. Elokuva ei tuo mitään uutta ja ihmeellistä, tai ainakaan mitään mitä fanit eivät itse olisi osanneet ajatella Jessen kohtalosta. Onneksi tämä ei kuitenkaan jää Breaking Bad sagan viimeiseksi tuotokseksi vaan saamme vielä viimeisen kauden Better Call Saulia ensi vuoden puolella. Ei jatkoon.

Jokeri

En oikein tiedä mistä edes aloittaa tämän kanssa! Kun silloin joskus kuulin, että Jokeri saa oman elokuvan, olin vähän sekavin fiiliksin ottamassa sitä vastaan. Luvattiin, että leffa olisi enemmän aikuiseen makuun eikä siinä olisi niin paljoa sarjakuvaelementtejä. Kuulosti siis ideana jo tosi mielenkiintoiselta ja tuoreelta. Vähän jänskätti se fakta, että Jokerin syntytarina tai sen puute on monille niin pyhä asia, että mitenköhän tässä käy. Pystytäänkö olla uskollisia sarjakuville, mutta silti tuoda uutta näkemystä asiaan? Suuri pelko oli siinä, että leffan pääosaan laitettaisiin Jared Leto, joka nähtiin Jokerina jo Suicide Squad leffassa. Aika nopeasti kuitenkin vahvistui, että pääroolin oli saamassa Joaquin Phoenix mikä jo itsessään nosti minun mielenkiintoani huimasti! Jo ennen leffan ilmestymistä, Jokerin ympärillä pyöri melkoinen Oscar-hype. Joaquin Phoenixia ylistettiin maasta taivaisiin ja IMDB arvosana pomppi pilvissä. Pakkohan tämä oli siis käydä vilkaisemassa jo ensi-ilta viikonloppuna.

Elokuvan on ohjannut enemmänkin komedioistaan tunnettu Todd Phillips. Näyttelijöinä on Phoenixin lisäksi myös legendat Robert De Niro sekä Frances Conroy. Elokuva kertoo ajasta ennen kuin Jokeri on Jokeri. Phoenix näyttelee Arthur Fleck nimistä miestä, josta elokuvan aikana kasvaa meidän kaikkien tuntema ja rakastama klovniprinssi. Fleck on outo, väärinymmärretty ja yksinäinen figuuri, joka heijastelee kaikkia nykyajan onnettomia nuoria miehiä, ainakin jos on uskominen kaikkia virallisia tahoja. Monet leffateatterit Yhdysvalloissa kieltäytyivät näyttämästä leffaa joko sen takia, että Dark Knight Rises elokuvan ensi-ilta on vielä tuoreena mielessä tai ihan vain siksi, että joidenkin tahojen mukaan tämä elokuva lietsoo anarkiaa. Myös Finnkinolla oli reppujen ja laukkujen tarkastukset ennen saliin menoa - ihan siis ison maailman meininkiä.

Tämä kohtaus oli ihan äärettömän kaunis. Rakastan tätä väripalettia!

Joaquin Phoenix on minulle näyttelijänä ollut aina vähän outolintu. Hänen roolinsa Gladiaattori sekä Her -elokuvissa ovat jääneet mieleen. Näyttelijä tuntuu osaavan tuoda esiin juuri tälläisiä kylmiä "misfit" hahmoja, mikä siis sopii myös Jokeriin oikein hyvin. Phoenixin Jokeri on hahmona mielestäni lähes täydellinen. Kerrankin on tajuttu kunnolla tuoda esiin se fakta, että Jokeri ei oikeasti ole hauska. Usein me katsojat vain nauretaan sille kuinka cringe hänen vitsinsä oli ja millaisessa tilanteessa Jokeri sen sanoi. Nyt kun hahmo tuodaan niin sanotusti oikeaan maailmaan, tuntuvat vitsit todellakin mauttomilta sekä väärässä paikassa lauotuilta. Rakastin myös sitä, että mukaan oli tuotu fyysisen komedian elementtejä. Jokeri oli kömpelö ja käytti paljon käsiään ja koko vartaloaan tehdessään temppuja ja koittaessaan naurattaa ihmisiä. Leffan jälkeen uskalsin jopa väittää, että tässä on paras koskaan tehty live-action jokeri, mutta pari klippiä Heath Ledgeriä palautti minut taas maan pinnalle. Pirun lähelle kyllä päästään ja pakko antaa tunnustusta siitä, että Phoenix kannattelee tulkinnallaan koko leffan.

Elokuva itsessään ei ole mikään mielettömän ihmeellinen. Se on hankala laittaa sinällään mihinkään vertailukategoraiaan kun kyseessä kuitenkin on draama, joka hakee elementtejä supersankarileffoista, Scorsesen-maailmasta sekä vanhemmista trillereistä. Jokerin syntytarina on hankala sillä sille ei ole koskaan oikein annettu mitään yksiselitteistä vastausta. Usein syntytarina on Jokerin itsensä kertoma, jolloin siinä on varmasti aukkoja, valheita tai ihan vain väritettyjä juttuja. Sama fiilis annetaan myös tähän elokuvaan sen aivan viimeisessä kohtauksessa. Mikä kaikki oli totta, oliko mikään vai oliko kaikki? Rakastin elokuvan värimaailmaa sekä Jokerin vaatetusta. 70-luku toimi hyvänä vaihteluna sille ainaisella kasari-ihannoinnille. Ainut mikä vähän itseä jäi harmittamaan oli se liiallinen Waynen perheen tuominen mukaan jokaisessa käänteessä. Bruce Wayneä hierottiin myös aavistus liikaa naamalle. Ainut hieno asia tässä oli se symboliikka siinä kohtauksessa kun Bruce seisoo vanhempiensa ruumiiden vierellä. Samana yönä syntyi toisistaan suoraan riippumattomina sekä Jokeri että Batman. Brucen takana myös juoksee muutama rotta, joka nivoo hyvin ympyräksi koko leffan. Elokuvahan alkoi sillä, että puhuttiin suuresta rotta-ongelmasta Gothamissa.

Pakko myös nostaa ihan erikseen leffasta sen musiikki. Biisit, mitkä oli leffaan valittu toimivat todella hyvin. Myös Hildur Guðnadóttir, Johann Johannssonin manttelinperijä tekee uskomattoman hyvää työtä soundtrackin kanssa! Mukana on sitä tuttua painostavuutta, mihin olen tuon kaksikon musiikissa rakastunut. Rakastan myös elokuvan julisteita ja niiden upeita värejä! Pienet yksityiskohdat tekivät tästä mielenkiintoisen tapauksen, enkä ihmettele yhtään jos tämä nähdään Oscareissa muutamassakin kategoriassa. Jollei mitään ihmeellistä tapahdu niin Joaquin Phoenix on myös vahvoilla pääosa-oscariin. Elokuvan merkitystä yhteiskunnalle ei välttämättä ymmärrä ihan vielä, mutta uskon että tulevaisuudessa tämä nähdään jonkinlaisena käännekohtana tähän genreen. Se on kuin elokuvamaailman the Killing Joke. Monet vihaavat, mutta ne jotka rakastavat, rakastavat kunnolla. Jonkinlainen moderni kulttileffahan meillä on tässä käsissä..

Elokuva esittää rohkean ja raa'an tulkinnan Jokerista. Hahmo tuntuu aluksi todella vieraalta ja itsekin mietin alkuun, että tämä ei nyt tunnu oikealta. Kuitenkin leffan loppua kohden hahmosta kasvaa se pirullisen upea hahmo, jota Batman-fanit ovat vuosikymmenien ajan rakastaneet. Jokerin arvaamattomuus ja friikkiys on ihanaa katsottavaa ja Joaquin Phoenixin jokeri-nauru jää kummittelemaan kaikessa karmeudessaan takaraivoon. Hieno tulkinta ja yksi parhaimpia ja aidoimpia sarjakuva-leffoja mitä on koskaan tehty. Tykkään!

	Näyttelijävalinta	Vaatetus	Nauru	Persoona	Merkitys*
Cesar Romero	★★★	★★★	★★	★	★★★★
Jack Nicholson	★★★	★★★	★★	★	★★★
Mark Hamill	★★★★★	★★	★★★★★	★★★★★	★★★★★
Heath Ledger	★★★★★	★★★★	★★★★	★★★★★	★★★★★
Jared Leto	★	★	★	★	★
Joaquin Phoenix	★★★★★	★★★★★	★★★★	★★★★★	★★★★★

*merkitys medialla, jossa hahmo esiintyi (leffa, sarja, peli)

Detective Pikachu

Peleihin pohjautuvat elokuvat ovat aina olleet sitä leffamaailman alintapohjaa. Ehkä vain animen -pohjalta tehdyt live-action rainat ovat vielä alempana, mutta pohjalla ollaan joka tapauksessa. Juurikaan mikään pelileffa ei ole ollut kriitikoiden taikka fanien mieleen, vaikka leffat ihan kivasti olisivat tuottaneetkin. En tiedä kuka sai missä kohtaa sen aivopierun, että lähdetään kokeilemaan samaa myös yhdelle maailman suosituimmista peli-sarjoista, Pokémonille. Jännityksellä odotin lopputulosta ja täytyy myöntää, että päälisin puolin olen ihan tyytyväinen.

Detective Pikachu perustuu löyhästi saman nimiseen 3DS peliin vuodelta 2016. Sekä pelissä, että elokuvassa Tim Goodman niminen poika lyö hynttyyt yhteen Pikachun kanssa, jonka puhetta hän voi ymmärtää. Elokuvassa Pikachun äänenä toimii iki-ihana Ryan Reynolds. Parhaimmat kohtaukset leffassa ovatkin juuri ne missä rääväsuinen Reynolds on samaan aikaan söpö Pikachu ja oma itsensä. 

Elokuva on parhaimmillaan sen alkupuoliskolla. Noire -henkinen tunnelma on juuri oikeanlaista tälläiseen salapoliisi -leffaan, jonka maailmassa on photorealistisia Pokémoneja. Vaikka näytteleminen onkin paikoin vähän kornia, ei se toisaalta haittaa menoa ja etenkin Justice Smith tekee ihan ookoo suorituksen kun miettii sitä, että on joutunut näyttelemään ison osan kohtauksista CGI -hahmon kanssa. Sen sijaan konkarinäyttelijät Ken Watanabe ja Bill Nighy tuntuivat olevan lähes pakotettuja elokuvaan. Vasta elokuvan lähentyessä loppuaan alkaa juoni tökkiä jo todella pahasti ja tulee sellaisia hetkiä, jossa ihan miettii, että mitä tämän kirjoittajat ovat poltelleet?

Suurimpina heikkouksina leffassa näinkin sen selkeät juoniaukot. Monet juonenkäänteet olisi saanut paremmiksi ihan pienellä selittämisellä tai pois jättämisellä. Myös Pokémon hahmojen vähyys ei saanut maailmaa tuntumaan elävältä. On jotenkin todella epäuskottavaa, että Ryme Cityn kokoisessa kaupungissa kaikilla kouluttajilla on joko Greninja, Growlithe tai Sneasel. Parhaimmat vitsit ja eeppisimmät kohtaukset myös näkyivät jo trailereissa, jolloin elokuvaan ei jäänyt enää juurikaan mitään uutta odotettavaa. Juoni oli melko tylsä ja lopun twisti todella huono. Harmitti myös se, etten tajunnut mistä niitä Promo -kortteja tähän leffaan olisi saanut, joten jäin ilman.

Parhainta oli kuitenkin se, miten taidokkaasti Pokémon hahmot oli tuotu tähän maailmaan. Vierastin aluksi kovasti näitä uusia realistia grafiikoita, mutta kun niihin trailerien myötä tottui, olivat ne elokuvassa jo ihan siistiä nähtävää. Detective Pikachu on oikein viihdyttävää katsottavaa ja kyllä sen parissa nauttii niin vanhempi kuin nuorempikin katsoja. Mikään mestariteos ei kuitenkaan ole kyseessä, mutta omassa genressään ihan onnistunut tuotos.

Vielä ehdit osallistua Marvel kyselyyn! #Endgame #InfinityWar #IronMan

Avengers: Endgame (Spoilers)

Nyt se on sitten ohi! Yli kymmenen vuotta ja 22 elokuvaa myöhemmin MCU on tullut vihdoinkin siihen suureen kliimaksiin. Tietenkään tämä ei ole leffasarjan lopullinen loppu, mutta ainakin tietyiltä osin tämä tuntuu yhden merkittävän ajanjakson päätökseltä elokuvahistoriassa. Tämä teksti tulee sisältämään spoilereita, sillä en usko että kukaan joka ei olisi elokuvaa jo nähnyt, muutenkaan päätyy tänne tätä lukemaan. Pitemmittä introitta, lähdetään avaamaan ja arvostelemaan elokuvaa!

Täytyy myöntää, että Endgame on varmasti synkin Marvel -leffa ikinä. Alun epätoivo on oikeasti todella musertavaa, eikä oikein minkäänlaista pakotietä karmealta todellisuudelta ole. Elokuvan juoni lähteekin lähes suoraan siitä mihin Infinity War jää. Thanos onnistui tehtävässään ja pyyhki pois puolet  kaikista elävistä olennoista koko universumissa. Sankarimme, tai ne ketkä jäivät jäljelle, eivät voi muuta kuin nuolla haavojaan ja koittaa jatkaa eteenpäin. Epätoivon vallitessa, kuitenkin pieni toivonkipinä saadaan aikaan ja sankarimme lähtevät Thanoksen perään, todetakseen vain, ettei mitään ole oikeasti tehtävissä kuolleiden takaisin tuomisessa. Tämän jälkeen hypätään ajallisesti viisi vuotta eteen päin, jolloin Ant-man pääsee vapaaksi kvanttitodellisuudesta ja tulee esittelemään villin ajatuksensa aikamatkustamisesta.

Ainakin minulla oli hankalaa niellä idea aikamatkustuksesta, vaikka sitä osasin etukäteen jo odottaakin. MCU -leffoissa on aina ollut kaikenmaailman yliluonnollisia ja tieteisfantasia elementtejä, mutta silti tämä tuntui todella epäuskottavalta asialta. Hetken kuluttua siihen ajatukseen kuitenkin tottui ja antoi mennä läpi siinä missä muutkin ei niin fysiikan lakien mukaiset jutut. Bonuksena pääsimme siis seikkailemaan aiempiin Marvel -leffoihin kuten the Avengers, Guardians of the Galaxy sekä Thor: the Dark World. Mukana oli myös oikeasti lähes kaikki hahmot koko MCU:n ajalta lukuun ottamatta pahiksia. Jopa Natalie Portman oli saatu hivutettua jälleen Marvel -leffaan, vaikkei tainutkaan oikeasti olla kuvannut yhtään uutta kohtausta. Valitettavasti tällä kertaa ei jäänyt ruutuaikaa lähes kenellekään ylimääräiselle hahmolle ja jopa Thanos valui sinne tylsien pahisten joukkoon. Tästä vitsailinkin, että sen MCU:n parhaimman pahiksen tappoi Thor elokuvan alkupuoliskolla ja sitten saimmekin enää ruudulle sen "tiiseri-thanoksen" aiemmista leffoista.

Jo ensimmäisen trailerin myötä, olin aivan varma, että tässä leffassa tulisin itkemään. Näin tosiaan kävi ja ensimmäiset liikuttumiset tulivatkin jo  ekan vartin aikana.  Kyyneleet puolestaan ensimmäisen kerran vuodatin siinä kohtaa kun Clint ja Natasha taistelevat siitä, kumpi uhrautuu saadakseen Sielukiven. Sitten se olikin yhtä tunteiden vuoristorataa aina sinne lopputaisteluun saakka, jossa jo ihan se hahmojen määrä ja taistelun massiivisuus sai minut liikuttumaan. Myös jostain syystä joka kerta kun Spider-Man oli ruudulla niin vollotin onnenkyyneleitä. Tony Stark sai myös arvoisensa tavan lähteä, mutta Steve Rogersin viimeinen esiintyminen MCU:ssa oli ehkä vähän turhankin kliseinen ilman sen ihmeellisempää tunnelatausta. Ehkä näemme hänen hautajaisensa jossain tulevassa Marvel -elokuvassa tai sitten Falcon & Winter Sodier -sarjassa?

Vaikka elokuvassa ei olekaan yhtään secret endingiä, on se silti täynnä viittauksia ja cameoita, jotka saivat minut hykertelemään itsekseni ja välillä puolisolle hihkuen. Esimerkiksi Steve Rogersin Hail Hydra -kohtaus nauratti huimasti! Elokuvassa oli myös selkeästi viittauksia jo Young Avengers -porukkaan niin Hawkeyen ja Ant-manin tyttärien kuin Iron Man 3 elokuvasta tutun Harley Keenerin muodossa. Mukana oli myös pakollinen Stan Lee -cameo, joka ei kyllä enää lämmittänyt mieltä. Itse annoin Leelle hyvästit jo viimeistään Captain Marvel -leffassa.

Vaikka Endgame onkin tunnelataukseltaan varmaankin yksi parhaimpia MCU -leffoja, ei se silti ole niin viihdyttävä ja toimiva paketti kuin esimerkiksi Infinity War tai Guardians of Galaxy. Se on kuitenkin selkeästi tehty juuri niitä faneja varten, jotka ovat nähneet koko MCU:n leffarepertuaarin. Juuri sellainen elokuva, joka palkitsee vuosien odotuksen ja antaa oikeastaan juuri sitä mitä yleisö haluaakin - päätöksen. Se mihin Endgame sijoittuu "Parhaat Marvel -leffat" -listallani, jää odottamaan toista katselukertaa. Sen tämä elokuva nimittäin vaatii!

Love, Death & Robots

Netflixiin lisättiin äskettäin jotain tosi jännää, jota minä ainakin odotin jo ensimmäisestä trailerista lähtien! Love, Death & Robots on lyhytanimaatio antologiasarja, jossa jokainen jakso käsittelee jotain noista nimessä mainituista asioista. Taitavasti animoidut pätkät ovat todellista silmänruokaa ja parasta on, kun sattuu tunnistamaan mikä studio animaation takana on. Lyhäreiden tekijöinä kun on porukkaa niin videopeleistä, animaatioelokuvista kuin erikoistehosteista eri blockbuster-leffoissa. Tässä sarjassa tekijät pääsevät todellakin kokeilemaan rajojaan, eikä isojen studioiden asettamat rajoitukset koske näitä lyhäreitä.

Sarjan taustalla häärii David Fincher sekä Tim Miller, joka on tuttu muun muassa Deadpool -elokuvasta. Kaksikko on siis päätuottajina tällä kaudella ja onpa osan tarinoiden ohjauskin Millerin käsialaa. Sarjan ensimmäinen kausi julkaistiin kokonaisuudessaan kerralla Netflixin valikoimaan ja ainakin minä olin ihan innoissani. Harvemmin oikeasti näkee ihan pelkästään aikuisille suunnattua animaatiota, joka ei olisi animea. Tämä sarja on oikeasti ikärajansa veroinen sillä veri ja suolenpätkät lentää ja tissit ja penikset vilahtelevat useammin kuin Trump sanoo jotain hölmöä. Mietin, että miten tätä voisi parhaiten arvostella kun kysessä on kuitenkin vain kollaasi lyhytanimaatioita, joten ehkä paras että esittelen vain omat suosikkini näistä! Voin nyt jo kertoa, että näitä ei kannata ihmeellisemmin juonen takia katsoa vaan enemmänkin kiinnittää huomiota juuri noihin animaationtyyleihin ja yksityiskohtiin.

The Witness
Pinkman. TV
by Alberto Mielgo

Hahaa! Tunnistin heti, että tämän takana on samoja tyyppejä kuin Into the Spider-Verse -leffassa. Rakastuin jo siinä tähän erikoiseen tyyliin ja rakastin sitä tässäkin. Animaation hienous on siinä, että mitä kauempana objekti on tai mitä enemmän se on liikkeessä, on sen liikkeen suuntaan sellainen kirkkaan värinen vinjetti, joka luo illuusion liikkeestä. Animaatiossa myös objektit ja taustat liikkuvat eri frame ratella, jolloin animaatioon saadaan mielenkiintoinen efekti. Tätä on oikeasti hankala selittää kun itsekin hädin tuskin tunnen termistön, mutta tämä kaikki siis näkyy todella selkeästi tässä tyylissä, jonka suuri fani minusta on tullut. Tarina on melkoisen simppeli takaa-ajo pätkä pienellä twistillä lopussa. Jaksossa ei ole juurikaan dialogia, mutta kuva kertookin enemmän kuin tuhat sanaa.

Good Hunting

Red Dog Culture House

by Oliver Thomas, Philip Gelatt & Ken Liu

Tämä on eniten anime, joka sarjasta löytyy. Sen takana on tiimi, joka vastuussa muun muassa Voltron animaatiosarjasta, sekä Overwatchissa hahmo Doomfistin esittely pätkästä. Tarinaltaan tämä on ehkä selkein kaikista pätkistä. Maailma on hyvin ghiblimäinen teemoiltaan ja tunnelmaltaan. Vanhaa kunnon steampunkkia modernilla twistillä ja upealla animaatiolla. Mielenkiintoisena yksitysikohtana pidin tuota tapaa piirtää hahmojen nenät. Niissä oli tuollainen jännä kaari luomassa kolmiuloitteisuutta. Tarinaltaan tämä on ehkä selkein kaikista ja eteneekin selkeän lineearisesti.

Shape-Shifters

Blur Studio

by Gabriele Pennacchioli, Philip Gelatt & Marko Kloos

Love, Death & Robots -sarjassa oli usempi kuin yksi animaatio tältä samalta studiolta ja voi pojat kuinka realistista voi animaatio olla! On käsittämätöntä kun ei enää osaa edes sanoa mikä on animaatiota ja mikä oikeaa kuvaa. Blur Studio vastaakin monien pelien, toimintaleffojen  ja supersankari-leffojen erikoistehosteista. Oma suosikkini studiolta oli tämä Shape-Shifters, vaikkei muut olleetkaan kaukana tästä.Pidin erityisesti siitä miten kankaiden, aseiden ja luonnon tekstuurit oli tehty sekä siitä itse muuntautumisesta ihmisestä sudeksi. Se, että tarinan pääosissa oli komea mies armeijanharmaissa ei vaikuttanut valintaani, tai ainakaan en myönnä sitä.

Zima Blue
Passion Animation Studios
by Robert Valley, Philip Gelatt & Alastair Reynolds

Tässä oli jotain outoa minuun vetoavaa. Kai se vaan oli se, että se oli niin taiteellinen ja kertoi taiteesta. Pääosissa oli myös yksi minun suosikki värisävyistäni, jolle kivasti sain nyt nimen "Zima blue". Pätkässä oli myös aivan uniikki animointityyli, josta vastasi Passion Animation Studios. Studio tunnetaan muun muassa Gorillazin musiikkivideoista, uudesta 101 dalmatialaista animaatiosarjasta sekä League of Legends -trailereista.

Kuten ehkä huomasit niin linkkasin tuohon kunkin animaatiostudion virallisen nettisivun. Koitin myös vältellä sitä, että valitsisin liian samanlaiset animaatiot tähän esittelyyn, mutta siihen ei onneksi tullut tarvetta. Sen verran erilaisia ovat kaikki sarjan jaksot, ainoastaan nuo Blur Studion pätkät ovat samankaltaisia tyyliltään, vaikka tarinat eroavatkin huimasti. Sarjan parissa viihtyy, mutta sitä ei ehkä kannata katsoa kerralla kokonaan. Parasta on jos pääsee vähän keskustelemaan jokaisen animaation jälkeen sen teemoista, piiloviestistä sekä taiteellisesta toteutuksesta. Insinööriaivoille tämä taidepäläjäys ei toimi, näin totesin siis paremman puoliskoni kanssa jo kolmannen jakson kohdalla. Tykkäsin ja suosittelen kaikille täysi-ikäisille animaation ystäville!

Captain Marvel

No niin, siinä se nyt on! Marvelin ensimmäinen naissankarilla varustettu elokuva. Toki oli se Elektra -leffa 2000 luvun alussa, mutta ehkä on parempi, ettemme puhu siitä. DC:n ja Warner Brosin onnistuneen Wonder Woman filmatisoinnin jälkeen, päätti myös Disney lähteä kokeilemaan onneaan naissankarin kanssa. Lipputuloissa Captain Marvel varmasti pärjää muillekin Marvel leffoille, mutta tuoko leffa oikesti meille mitään uutta?

Minulla ei sinällään ollut hirveästi etukäteen tietoa Captain Marvelista hahmona tai siitä mitä tämän leffan juoni tulisi pitämään sisällään. En myöskään tarkoituksella halunnut lueskella etukäteen mitään vaan halusin, että elokuva saa mennä ihan omalla painollaan. Siitä kuitenkin olin varma, että tämä on pakko nähdä ennen Endgame -leffaa, että saisi siitä paremman kokonaiskuvan. Tästä lisää lopun spoilerilisemmassa osuudessa.

Fakta on se, ettei Captain Marvel varsinaisesti tuo mitään ihmeellistä uutta tähän puhkikulutettuun genreen. Se on kuitenkin ihan kiva raina ja kyllähän sen parissa viihtyi ihan koko kaksi tuntisen. Brie Larson on oikein hyvä päähahmon rooliin, mutta hahmo on kirjoitettu hieman ärsyttäväksi. Carol Danvers on vähän liian nenäkäs, mikä saa hahmon vaikuttamaan kylmältä jopa silloin kun hän näyttää lämpimiä tunteitaan. Carol myös herää voimiinsa ehkä aavistuksen liian kliseisesti omaan makuun ja niin nopeasti, että se ei tunnu kovin uskottavalta. Ei tosin niin pahasti kuin Doctor Strangen omassa nimikkoelokuvassaan, jossa yhdessä silmänräpäyksessä kirurgi muuttuu planeetan suojelijaksi.

Näyttelijäkaarti on melkoisen nimekäs ja lahjakas. Etenkin Samuel L. Jackson loistaa roolissaan Nick Furynä ja ainakin minulle oli uutta nähdä herrasta (niin hahmosta kuin näyttelijästäkin) tälläinen "pehmeämpi" puoli. Iso plussa myös siitä miten onnistuneesti hänet oli saatu nuorennettua kaksikymmentä vuotta! Myös pahiksen roolissa toimiva Ben Mandelsohn oli oikein mukavaa vaihtelua, Marvelin tusinapahisten surullisen kuuluisaan joukkoon. Jude Law, joka myöskin pahiksen roolissa, jäi ehkä hieman etäiseksi ja ennalta-arvattavaksi, mutta ainakin hahmo jätettiin vielä henkiin, että sille jää tilaa kehittyä ja kasvaa. Sen sijaan Anette Beningin rooli oli aivan typerä ja todella tynkä.

Mitä taas easter eggeihin ja secret endingeihin tulee niin leffan alussa oleva Stan Lee montaasi tuntui juuri oikealta ja olipa leffaan vielä saatu ihan oikea cameokin herralta. Saa nähdä mikä tulee olemaan se viimeinen Lee -leffa kun noita cameoita ilmeisesti on kuvattu valmiiksi vielä muutamaan elokuvaan. Leffasta löytyi myös paljon viittauksia muihin MCU -leffoihin ja olihan mukana myös Ronan (Lee Pace) sekä Korath jotka nähtiin jo aiemmin Guardians -leffasta. Myös ysäri oli todella läsnä tässä leffassa, joten siitä vain bongailemaan pelejä, leluja, musiikkia ja ilmiöitä kultaiselta 90-luvulta.

Valitettavasti Captain Marvel jää vähän tylsäksi kokonaisuudeksi supersankarileffojen ylitarjonnan vuoksi. Se, että minä olen nähnyt niin monta Marvel -leffaa jo, ei ole tämän elokuvan vika, joten sinällään ihan kelpo paketti toimintaa ja sankareita. Valitettavaa on se, ettei tämä juurikaan edes tuonut mitään ihmeellistä Endgame -leffaa ajatellen. Ei siis täysin pakollinen katsottava, mutta jos haluaa saada koko MCU -kokemuksen niin siitä vain teattereihin mars!

Bohemian Rhapsody

Enpä ennättänyt ennen Oscareita käydä tätä katsomassa. Kyseessä oli ehkä enemmän oma laiskuus sekä helmikuussa jyllännyt flunssa-aalto, joka sai minut otteeseensa, kahdesti. Gaalan jälkeen ja etenkin Rami Malekin ansaitun voiton jälkeen tuli minulle aivan pakottava tarve päästä katsomaan leffa.

Queen fanina olen todella uusi. Olen löytänyt bändin musiikin hienouden vasta tässä viimeisen muutaman vuoden aikana. Voisin jopa väittää, että Suicide Squadin trailerilla oli jotain osaa ja arpaa tähän minun Queen-heräämiseeni. En siis voi väittää olevani mikään superfani, mutta kyllä minulla on viikoittain ollut Queenin musiikkia omilla Spotify soittolistoilla.

Bohemian Rhapsody elokuvana on ihan okei raina. Se kulkee eteenpäin hyvin nopeatempoisesti, välillä jopa niin nopeasti, että katsoja unohtaa täysin sen kuinka monta vuotta minkäkin aikahypyn välillä on. Elokuvaa varjostaa myös ohjaaja Bryan Singerin ahdistelusyytökset sekä selkeä faktojen vääristely. Leffassa oli nimittäin lukuisia tarkoituksellisesti tehtyä asiavirheitä Queenistä ja sen keulahahmosta Freddie Mercurista. Iso osa näistä on tehty vain sen takia, että elokuva saadaan kulkemaan helpommin ja dramaattisemmin eteenpäin. Muutama mainitakseni, leffassa monien biisien julkaisuvuosi oli aivan väärä. Mercury ei myöskään missään vaiheessa jättänyt bändiä siten, että se olisi hajonnut. Mercury sai myös tietää hiv-positiivisuudestaan reilusti Live Aid -konsertin jälkeen, eikä hän puhunut juurikaan sairaudestaan edes bändikavereilleen ennen Mercurin aivan viimeisiä hetkiä. Ainakin minua sapettaa tälläiset tahalliset virheet, vaikka niiden avulla leffasta tulikin selkeämpi kokonaisuus selkeällä juonenkaarella.

Pääpiirteittäin elokuva kertoo kuitenkin hyvin tarinan yhdestä aikamme suurimmista ja mielenkiintoisimmista bändeistä. Vaikka elokuvassa Mercury onkin isossa osassa, annetaan siinä kuitenkin tilaa kertoa myös Queenin tarina. Tutut klassikkobiisit ja niiden tekeminen ovat keskeisessä osassa juonen kuljettamista ja etenkin Bohemian Rhapsody biisin valmistumista olisi voinut katsella vähän pidempäänkin. Leffa huipentuu huikeaan Live Aid -konsertin uudelleen filmatisointiin. Kohtaus on niin intensiivinen ja Rami Malek niin uskottava Mercury, että katsoja ihan unohtaa ettei ole oikeasti paikan päällä. Ainakin minulle kävi näin.

Viimeinen kohtaus sai minut myös pitkästä aikaa itkemään. Nielin kyyneleitä jo siinä vaiheessa kun Malek Mercury saapuu lavalle bändinsä kanssa suurien suosionosoitusten kera. Siitä se alamäki sitten alkoikin. Purskahdin ihan lohduttomaan itkuun ja kuivailin kyyneleitä koko "konsertin" ajan. Leffateatterista poistuin juosten, jotta pääsin puhaltelemaan suurimmat tunteet ulos muiden katseiden alta piilossa. Leffan jälkeen onkin tullut päivittäin kuunneltua Queen biisejä, jopa niin pitkälle, että ne pyörivät mielessä vielä nukkuessakin. Bohemian Rhapsody on ehdoton katsottava kaikille Queen faneille sekä teille, jotka rakastatte elämänkertaleffoja ja hei, aika harva niin sanottu tavallinen leffa saa hehkutusta tässä nörttiblogissa!

Black Mirror: Bandersnatch

Vuoden viimeisellä viikolla saapui tuttuun tapaan Netflixiin taas uutta Black Mirroria. Sen sijaan, että olisimme saaneet uuden kokonaisen kauden, julkaistiin Black Mirror interaktiivinen tv-elokuva. Kautta viisi saamme ilmeisesti odottaa vielä hetken ja hyvä niin. Mieluummin annetaan kaikki aika tuotantotiimille, että saamme laadukasta scifi -viihdettä kuin se, että Black Mirror muuttuu samanlaiseksi juosten kustuksi sarjaksi kuin niin monet muut entiset huippusarjat. Tämä uusin teos ei mielestäni yllä Black Mirrorin edellisen tuotannon tasolle ja tässä syyt miksei.

Black Mirror: Bandersnatch kertoo tarinaa nuoresta videopelikehittäjästä, joka haluaa luoda valintapohjaisen pelin lempikirjansa pohjalta. Pian kuitenkin videopelin ja todellisuuden rajamaailma muuttuu häilyväksi, eikä päähenkilömme enää ole varma siitä mikä tai kuka vaikuttaa hänen omiin henkilökohtaisiin valintoihinsa. Juoni on tavallaan aika perinteistä scifiä, mutta siinä on pieni twisti.

Bandersnatch on erikoinen tapaus siinä, että se antaa katsojalleen vapauden valita tarinan kulun. Pitkin elokuvaa katsoja saa tehdä pieniä ja suuria valintoja, jotka vaikuttavat enmmän tai vähemmän siihen miten tarina etenee. Luvassa on paljon neljännen seinän rikkomista, Netflix ja Black Mirror inside vitsejä sekä hyvin hämmentynyt päähenkilö. Ideana tämä kaikki on oikein hauskaa ja kokeilullista, mutta mieluummin pitäisin pelit ja elokuvat erillään toisistaan. Tarinaan ei pysty keskittymään niin paljoa eikä se tunnu kovin syvälliseltä kun vähän väliä täytyy valita asioita kaukosäätimellä.  Tarina etenee siis todella nopeasti ja ilman sen suurempaa sisältöä. Elokuvan jälkeen ei myöskään jäänyt sellainen olo, että siitä pitäisi keskustella ja pohtia mitä se tarkoittaa, toisin kuin jokaisen Black Mirror jakson jälkeen.

Itse en siis saanut hirveästi irti tästä, mutta hienoahan se on, että uskalletaan kokeilla tälläistä erilaista lähestymistapaa. Toivon vain, ettei tämä tule tavaksi sarjoihin ja elokuviin. Black Mirror: Bandersnatch on jotenkin hirveän ylihehkutettu, vaikka se jää tarinaltaan ja hahmoiltaan niin tyngäksi. Toisaalta suosittelen kaikille Black Mirror faneille, mutta jos sarja ei ole tuttu niin suosittelen aloittamaan jostain muusta jaksosta, huomaat pian kuinka koukussa olet!