Vuosikymmenen parhaat: Roolisuoritukset

No tämähän ei ollutkaan mikään helppo tehtävä. Aivan mahdoton muistaa kaikkia loistavia rooleja ja hahmoja koko vuosikymmeneltä. Kaikkia leffoja en kuitenkaan ole voinut edes katsoa, joten tämä ei todellakaan kerro koko totuutta vuosikymmenen parhaimmista. Koitin kuitenkin sisällyttää tähän vaikuttavimmat ja mielenpainuvimmat roolit. Lista on siis täysin minun subjektiivinen näkemykseni ja teillä saattaakin olla parempaa tietoa siitä, ketkä oikeasti ovat ne parhaista parhaimmat vuosimallia 2010-2019. Tässä kuitenkin minun valintani pienillä perusteluilla! Eivät ole missään järjestyksessä ja saattavat sisältää pieniä spoilereita kyseisestä leffasta.

Toni Collette - Annie 
Hereditary (2018)

Oli mielestäni suuri vääryys, ettei Collette saanut tästä roolistaan oscar-ehdokkuutta. Toki leffassa myös Milly Shapiro ja Alex Wolff loistavat, mutta Collette on jotenkin niin vakuuttava, että edelleenkin nousee karvat pystyyn kun vain miettii hänen suoritustaan! Hieno kuvaus siitä, mitä menetys voi tehdä mielenterveydelle.

Natalie Portman - Nina Sayers 
Black Swan (2010

Black Swan on heittämällä Portmanin paras roolisuoritus. Hän onnistuu upeasti esittämään Ninan kasvun viattomasta ylisuorittajasta skitsofreeniseksi taitelijaksi. Hahmo kehittyy huikeasti elokuvan aikana ja muutos on niin henkinen kuin fyysinenkin. Ansaittu oscar tästä!

J.K Simmons - Fletcher
Whiplash (2014)

Tämä melkein jäi pois listalta! Katsoin siis vasta tällä viikolla kyseisen elokuvan ja huh! Simmonsin rooli sadistisena musiikinopettajana on aivan huikea. Ensimmäinen muutama sekunti ruudulla ja rakastin tätä näyttelijäsuoritusta saman tien. Myös Miles Teller tekee elokuvassa huikean suorituksen, mutta jää siltikin valitettavasti Simmonsin varjoon. Aivan loistava elokuva ja loistava hahmo tuo Fletcher!

Oscar Isaac - Llewyn Davis
Inside Llewyn Davis (2013)

Okei myönnetään, että tässä voi olla hieman mukana minun Oscar Isaac ihastumista, mutta kyllä miekkonen aika hienon roolin kyseisessä rainassa tekee. Llewyn Davisin epäonnisuus ja huonot päätökset ovat käsinkosketeltavia ja Isaac onnistuu tekemään hänestä niin upean arkisen ja traagisen hahmon. Helposti samaistuttava ja niin realistinen kuvaus oikeasta elämästä.

Rosamund Pike - Amy Dunne
Gone Girl (2014)

Gone Girl ei elokuvana ole mielestäni mikään aivan superhyvä. Sen kannatteleva tekijä on kuitenkin hyytävän hienon roolin tekevä Rosamund Pike, joka teki siis ihan oscar-ehdokkuuden arvoisen suorituksen esittäessään Nick Dunnen sekopäistä vaimoa. Hahmo on niin uskomattoman manipuloiva ja sekaisin, että pakkohan tuota on rakastaa.

Timothée Chalamet -Elio
Call Me By Your Name (2017)

Jälleen oscar-ehdokkuuden arvoinen suoritus. Timothée tekee aivan uskomattoman uskottavan roolin. En ole koskaan nähnyt mitään leffaa, joka osaa olla niin arkinen ja hienovarainen kuin Call Me By Your Name. Päähahmo Elio on hieno kuvaus siitä millaista on olla nuori ja etsiä vielä itseään ja paikkaansa yhteiskunnassa. Timothée on aivan älyttömän lahjakas ikäisekseen ja tämä elokuva näyttää sen todella.

Eddie Redmayne - Stephen Hawkins
Theory of Everything (2014)

Ehkäpä yksi parhaimpia roolisuorituksia ikinä. Redmayne on taitava kuten on todettu muun muassa Danish Girl, Les Miserables ja Ihmeolennot -leffojen kanssa. Kaiken teoriassa Redmayne kuitenkin loistaa luomalla täysin uskottavan Stepehn Hawkinsin valkokankaalle. Rooli on hyvä myös fyysisenä suorituksena.

Muita loistavia rooleja ovat olleet muun muassa Colin Firth - Kuninkaan Puhe, Casey Affleck - Mancherster by the Sea, Michael Keaton - Birdman, Joaquin Phoenix - Joker, Emmanuelle Riva - Amour, Saoirse Ronan - Lady Bird, Jake Gyllenhaal - Prisoners. Huomasin, että listalleni pääsi tosi paljon vähemmän naisia, eikä oikeastaan yhtään värillistä näyttelijää. En oikein osaa sanoa asialle muuta selitystä kuin se, että minun on kuitenkin loppujen lopuksi helpompi samaistua mieshahmoihin. Onneksi tästä asiasta ei tälläinen amatööri bloggaaja saa päätään pölkylle, mutta olen valmis ottamaan kaiken kritiikin vastaan... :)

Star Wars: Episode IX Rise of Skywalker

Yli neljän vuosikymmenen ajan jatkunut eeppinen avaruusooppera on nyt saatu päätökseen. Rise of Skywalker on saagan yhdeksäs osa ja ainakin tällä hetkellä koko Star Wars -elokuvauniversumin viimeinen osa. Samalla se oli myös uuden Force Awakens elokuvan aloittaman sequel-trilogian päätös. Seuraavaksi seuraa spoilerien täyteinen arvostelu. Jos siis haluat välttyä juonipaljastuksilta, kannattaa suunnata katse jonnekin muualle ja palata tähän tekstiin, kun olet nähnyt uusimman Tähtien Sota -elokuvan.

On melkoisen valitettavaa, että Star Wars ei onnistunut pitämään itseään kasassa kokonaista uutta trilogiaa. Force Awakens on varmaan suosikkini kaikista Star Wars leffoista, mutta valitettavasti nämä trilogian seuraavat osat eivät yllä samalle tasolle ollenkaan. Siinä missä The Last Jedissa ei tuntunut olevan järjen häivääkään ja hahmot vain poukkoilivat ympäriinsä ilman minkäänlaista kehittymistä, oli Rise of the Skywalker jopa puuduttavan tylsä ja tasapaksu. Last Jedissa sentään oli niitä selkeästi huonoja ja hyviä kohtauksia, kun taas tämä jälkimmäinen jätti todella kylmäksi. Palpatinen mukaan tuominen tuntui aluksi todella hienolta jutulta ja cameo-roolissa hahmo olisikin ollut todella hieno juttu. Sen sijaan Palpatinesta piti vääntää se pääpahis tähän tarinaan ilman oikeastaan sen suurempaa pohjustusta. Toki ymmärtäähän sen, kun missään vaiheessa ei oikein esitelty mitään uutta pahista sarjaan ja Snokestakin hankkiuduttiin eroon jo the Last Jedissä. Enkä edes aio aloittaa Renin ritareista, jotka olivat kyllä niin hukkaan heitetty mahdollisuus. Monesti tuntuikin, että leffa pyrki vain korjaamaan edellisen tuotoksen aiheuttamia ongelmia.

Minua kovasti itseäni myös harmitti se, että Carrie Fisherin Leia oli elokuvassa vielä mukana. Näyttelijä ei tietenkään ollut itse enää kuvauksissa vaan oli luotu mukaan käyttäen tietokonegrafiikkaa ja jo olemassa olevaa materiaalia. Leia tuntuikin jäävän tästä syystä kylmäksi, väkinäiseksi ja etäiseksi, eikä hahmon kuolema enää herättänyt minussa minkäänlaisia tunteita. Olin kuitenkin käsitellyt Fisherin sekä Leian kuoleman jo parisen vuotta sitten. Lukea ei puolestaan leffassa näkynyt juuri ollenkaan eikä Han Solon pienimuotoinen cameo pelastanut kyllä yhtään mitään. Tietenkin tässä sequel-trilogiassa piti jättää sijaa uusille hahmoille ja jättää konkarit taka-alalle mikä on sinällään ihan okei, harmi vain että Luke ja Leia eivät saaneet mielestäni ansaitsemaansa lopetusta tarinalleen. Hahmojen todella monet repliikit olivat myös uudelleen käytettyjä "viitauksia" edellisiin elokuviin, mutta suurimmalta osalta ne tuntuivat vain laiskoilta fanservice -hetkiltä. Toki elokuvassa oli paljon pientä kivaa faneille, mutta eeppisyys ja tunne olivat koko ajan tipotiessään. Iso plussa kuitenkin Obi-Wanin, Qui-Gonin, Anakinin, Yodan, Ashokan, Kannanin, Mace Windun sekä muutaman muun hahmon äänicameosta lopputaistelussa.

Jos jotain hyvää täytyy keksiä niin trilogian uudet hahmot loistivat kyllä elokuvassa. Kylo Ren ja Rey tuntuivat jälleen kehittyvän hahmoina ja molempien motivaatiot olivat jokseenkin selkeät. Pakotettu suudelma lopussa varmasti toimi reylo -shippaajille, mutta itse hykertelin pienille stormpilot -hetkille pitkin leffaa. Finn ja Poe olivat ehkä elokuvan mielenkiintoisimmat ja aidoimmat hahmot. Heidän kemiansa toimi keskenään sekä muiden hahmojen kanssa todella hyvin. Selkeästi huomasi myös, että Oscar Isaac otti kaiken ilon irti mahdollisesti viimeisestä Star Wars -elokuvastaan.Vähän samaan tapaan kuin Ewan McGregor aikanaan prequel-trilogiassa. Pakko myös mainita kuten Nuoskain totesi, mukana oli myös todella hyvin naishahmoja edustettuna ja mahtuipa mukaan yksi tyttöpusukin!

Se mikä Last Jedissa oli hyvää (uskokaa tai älkää, siinäkin oli jotain hyvää!) oli sen visuaalisuus. Suolaplaneetan taistelu sekä Holdon tekemä hyperajo-uhraus olivat visuaalisesti todella hienosti toteutettuja ja yhtiä parhaimpia kohtauksia koko saagassa. Rise of Skywalkerista ei näitä visuaalisesti hienoja hetkiä löytynyt oikein muualta kuin Reyn ja Kylon taistelusta Endorilla, jossa Kuolontähden rauniot tekivät kohtauksesta karun mutta kauniin. Muistikuvani elokuvasta on myös se, että se olisi ollut väritykseltään melko harmaasävytteinen, jopa mustavalkoinen osissa kohdista. Mikään kohtaus tai maisema ei tunnu pomppaamaan mieleeni ilman erityisen suurta pinnistelyä, vaikka elokuvan maailma tuntuikin pitkästä aikaa enemmän Star Warsilta niiden kömpelöiden animatronixien ja efektien myötä, mitkä toimivat tyylikeinona tässä leffassa erinomaisesti.

Rise of Skywalkerissa on paljon pientä kivaa Star Wars fanille. Elokuvallisesti se on kuitenkin melko keskinkertainen ja unohdettava. Tunteikkaimmatkin kohtaukset jättävät kylmiksi, joko sen takia että tunne pilataan pois seuraavassa kohtauksessa tai sitten katsoja ei vain ymmärrä miksi pitäisi olla surullinen. Kokonaisuutena tämä uusi trilogia pääsee vain parhaimmillankin samalle tasolle kuin prequel -trilogia ja jääkin todella kauas siitä mikä teki alkuperäisestä trilogiasta niin mahtavan. Usko Star Warsiin on horjunut melkoisesti, vaikka aika paljon sormien läpi katsonkin asioita. Ehkä Disneyn olisi hyvä jättää nyt Tähtien sota hetkeksi tauolle ja keskittyä johonkin aivan muuhun. Ilmeisesti Disney plussassa oleva the Mandalorian -sarja on enemmän sitä mitä Star Warsin kuuluisi olla. Kiitos Nuoskain ja Guy hyvistä pointeista mitä teitte tästä leffasta! Ei se ihan niin huono ole kuin ehkä ensivaikutelma antaa ymmärtää, mutta ilmeisesti Rise of the Skywalker ei vain ollut minulle.

Annihilation

Kun on viimeisen puolen vuoden ajan puhunut leffasta sen englanninkielisellä nimellä, on todella hankala alkaa kutsumaan sitä sen suomennoksella. Annihilation eli Hävitys on suoratoistopalvelu Netflixin uusin polttava puheenaihe. Monikaan ei leffaan varmaan ole vielä törmännyt, mutta melkoisen suuri hype sen ympärillä on ensimmäisistä trailereista asti pyörinyt. Itse odotin ihan suht innoissani tätä leffaa, enkä olisi ikinä arvannut, että siitä tulee näin mielipiteitä jakava raina.

Annihilation on Alex Garlandin (Ex Machina) ohjaama ja käsikirjoitama elokuva, joka pohjautuu Jeff VanderMeerin South Reach -kirjatrilogiaan. Pääosissa leffassa nähdään muun muassa Natalie Portman, Oscar Isaac, Jennifer Jason Leigh ja Tessa Thompson. Genreltään elokuva on tieteisfantasiakauhu ja juonen alkuasetelmat menevät suunnilleen näin: Lenan (Portman) sotilastehtävässä kadonnut aviomies (Isaac) palaa yllätteän kotiinsa, muttei muista missä on ollut, mistä tullut tai miten on kotiinsa päässyt. Pian miehen perässä ilmestyvät hallituksen ihmiset, jotka kuljettavat sekä Lenan, että aviomiehen salaperäiseen laitokseen. Lenalle selviää, että hänen miehensä on ollut kateissa keskellä salaperäistä aluetta, jossa ei päde luonnonlait. En halua liian tarkasti kuvailla asetelmaa, sillä ehkä katsot elokuvan ennen kuin luet tämän. Spoilereilta ei voida välttyä!

Kuten aiemmin mainitsin, Annihilation jakaa rajusti mielipiteet. Enimmäkseen olen kuullut kuitenkin sitä negatiivistä valitusta, kuinka elokuva on liian outo ja tekotaiteellinen. Onpa sitä verrattu outoudellaan myös Avaruusseikkailu 2001 -elokuvaan. Minun täytyy myöntää, että tämä elokuva oli juuri sitä mitä tarvitsin tähän hätään. Pidin siitä siis melkoisen paljon. Viimeisen vuoden aikana olen nähnyt lukuisia leffoja niin leffateatterissa, telkussa kuin suoratoistopalveluissa ja voin vannoa, että yksikään niistä ei ole säväyttänyt millään lailla. En ymmärrä mikä vika oli viime vuoden leffoissa kun oikein mikään ei tuntunut miltään, mutta Annihilation on tässä suhteessa positiivinen yllätys. Leffan jälkeen jäät oikeasti miettimään, että mitä hittoa minä juuri katsoin? 

Annihilationin maailma oli todella outo juuri sen erilaisuuden takia. Se on visuaalisesti todella kaunista katsottavaa ja sen erikoistehosteet olivat hienosti totetutettuja ja asetelma uskottava. Oli todella mielenkiintoista nähdä millaisia olentoja elää ja millaisia asioita tapahtui tuolla salaperäisellä luonnolakeja kumoavalla alueella. Näitäkään ei turhaan yritetty selittää katsojalle millään typeryyksillä vaan monet asiat jätettiin ilman sen suurempaa selitystä. Maailma tuntui oikeasti hyvin unenomaiselta ja painostavalta, mikä selkeästi tuki elokuvassa käsiteltäviä teemoja. Ja jos se ihmisääntä matkiva karhu-olento ei anna sinulle painajaisia niin sitten ei mikään! 

Olen niin kyllästynyt kaikkiin elokuviin, joihin tungetaan selkeää agendaa pakolaisuudesta, homoudesta, huumeista tai muusta poliittisesta puheenaiheesta. Annihilationista ei löydy sitä sellaista selkeää poliittista näkökulmaa, jos unohdetaan se, että päähenkilöinä on vain akateemisesti koulutettuja naisia. Oli siis todellakin virkistävää kun elokuvan jälkeen ei tarvinnut pohtia, miten tämä elokuva heijastaa tämän hetkistä valtataistelua vaan saattoi ihan vain keskittyä sen visuaalisuuteen ja tarinaan. Toivon todella, että kriitikot ja fanit eivät täysin lyttää tätä elokuvaa vaan antavat sille oikeasti mahdollisuuden. Olisi todella siistiä nähdä koko trilogia ja katsoa sitten miten ne tukevat toinen toisiaan.

Pienet suuret näyttelijät

Vuosi 2015 oli aikamoinen leffa vuosi! Tuli käytyä leffateatterissa katsomassa se melkein tositakymmentä leffaa, Netflixistä ties kuinka monta... Televisiosta tai dvd-julkaisusta puhumattakaan. Kaikkia leffoja mitä on nähnyt ei voi mitenkään muistaa, eikä tarvitsekkaan. Hauksempaa on se kun vuosien päästä innoissasi haluat katsoa jonkun leffan ja tajuat, että olet sen sittenkin nähnyt.

No vaikka leffa ei niinkään jäisi mieleen niin useammin jää loistava näyttelytyö. Siksi halusinkin esitellä teille neljä näyttelijää, jotka saivat yllättävän suuren huomion minulta. Lähes kaikki olivat jo vuosia olleet ainakin nimeltä minun tiedossani, mutta vasta nyt opin oikeasti tietämään heidän nimensä! Tässä tulee siis neljä ihastuttavaa näyttelijää, jotka ovat ansainneet paikkansa minun suosikkinäyttelijöiden joukossa!

Jessica Chastain

Tämän naisen olemassa olosta olen tiennyt todella pitkään. Vasta Interstellarissa opin tunnistamaan hänen naamansa ja kun naama oli tuttu, aloin huomata, että Chastain esiintyy joka toisessa leffassa mitä katson.  Tänä vuonna tuli katsottua Chastain-leffoja muun muassa Piiat, jossa hän oli jotenkin todella ihastuttava ja saikin roolistaan Oscar-ehdokkuudeen. Myös Yksin Marssissa sekä Interstellarin ja Zero Dark Thirtyn uudelleen katsominen muistuttivat siitä, kuinka loistava näyttelijätär hän on. Hauskana yllätyksenä tajusin myös, että hän esiintyy Hercule Poirot: Idän pikajunan arvoitus -tv-elokuvassa, mikä on siis minun yksi suosikki Poirot tarinoista!

Daisy Ridley

Okei, kukaan noin tuntematon näyttelijä ei ole tehnyt minuun koskaan noin suurta viakutusta. Ridley ei ole minulle tuttu mistään muusta kuin uudesta Star Wars: the Force Awakens -elokuvasta. Jotenkin jo ensimmäinen kohtaus missä nuori, lahjakas brittinäyttelijä esiintyy, saa kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin. Loistava karisma naisella, ja se brittiaksentti! Toivon todellakin hänelle pitkää ja menestyksekästä uraa Star Warsien jälkeen. Tahdon niin nähdä mihin kaikkeen hän pystyykään! Vähän samanlaisia tunteita kun Emma Watsonin kanssa aikanaan Harry Potter -saagassa.

Oscar Isaac

Tiesin herran aika hyvin nimeltä jo ties kuinka kauan aikaa. Se, että hän näyttelee Star Warsissa, sekä se että hän on tuleva X-men leffojen Apocalypse, herätti tottakai tälläisen supernörtin mielenkiinnon. Muistan hänet etäisesti Sucker Punch -leffasta, sekä elokuvasta Drive, mutta jotenkin silloin hän meni minulta täysin ohi. Ajattelin kyseessä olevan taas vain yksi random näyttelijä maailmassa. Se leffa, mikä nosti hänet oikeasti minun suosikikseni on mikäpä muukaan kuin Inside Llewyn Davis. Isaacin esittämä huono-onninen resupekka folk-laulaja iski minuun kuin veitsi kuumaan voihin. Jotain niin samaistuttavaa herrassa oli! Olen vähän sitä mieltä, että hän olisi jopa voinut olla tuolloin ehdolla Oscareissa roolistaan, mutta mukana oli niin monta kovaa kilpailijaa, että ehdokkuus jäi saamatta. Onneksi nyt sentään on Golden Globe taskussa roolistaan sarjassa Show Me a Hero.

Micahel Keaton

Keaton on minusta yksi elokuvahistorian surullisimmista tapauksista. No okei tuo oli aika rajusti sanottu, mutta antakaas kun selitän. Keaton on minulle tuttu Tim Burtonin Batman leffoista (ylläri?). Sen jälkeen en ole häntä nähnyt yhtään missään jos Riemukuplaa ei lasketa. Koko näyttelijä tavallaan unohtui, eikä ketään kiinnostanut mitä Michael Keaton tekee. Kunnes vuonna 2014 ilmestyi aivan ihana elokuva, Birdman or (The Unexpeted Virtue of Ignorance), mikä räjäytti taas Keatonin uran käyntiin. Keaton tuntui näyttelevän leffassa niin itselleen tarkoitettua roolia ja hän vetikin sen aivan loistavasti! Sai jopa Oscar ehodokkuuden kyseisestä roolista, minkä vuoksi minua niin harmittaa, että lähes varma voittaja hävisi sen Eddie Redmaynelle, jolla hänelläkin oli loistava suoritus. Harmittaa vaan sen takia, että en usko että Keaton voi enää ikinä voittaa parhaan näyttelijän pystiä... No sivuosaan on mahdollisuus, mikäli ehdokkuus elokuvasta Spotlight tulee! Pidetään peukkuja!

Tässä siis minun uudet vanhat löydökseni näyttlijöiden joukosta! Toivon jokaiselle vielä pitkää ja menestyksekästä uraa, haluan nähdä kaikkia valkokankaalla vielä lukuisia kertoja! Onneksi huomenna päästään jo jännittämään Oscar-ehdokkaiden paljatumista ja voidaan vihdoin katsoa, ketkä ovat tänä vuonna ansainneet huomiota työstään elokuvien parissa!

Kauan sitten kaukaisessa galaksissa...

 Viime tekstissäni ja sitä edellisessäkin lupasin, että aion kirjoittaa teille viime vuoden kovimmasta uutuusleffasta. Kävin juuri eilen sen katsomassa toiseen kertaan ja voin kertoa, että kolmas kertakin menisi ihan kevyesti vielä leffateatteri katsomuksena. Uusin Tähtien sota elokuva, the Force Awakens on ehdottomasti viime vuoden paras elokuva. Enkä hehkuta tätä nyt vain sen takia, että olen aivan älytön Star Wars -fani, vaan siksi koska se on totta. En lupaa etteikö tässä tekstissä tulisi spoilereita, joten jos et ole vielä leffaa nähnyt, niin pysy kaukana tästä tekstistä! Ainakin olen varoittanut!

Star Wars: the Force Awakens sijoittuu noin kolmekymmentä vuotta Endorin taistelun jälkeen, eli siis Episodi VI:n tapahtumien. Uutta tasavaltaa uhkaa uusi paha järjestö nimeltään Ensimmäinen ritarikunta ja vastarinnan tehtävänä on kukistaa tuo pahuuden ilmentymä. Leia Organa lähettää parhaimman (ja komeimman) pilottinsa Poe Dameronin hakemaan arvokasta tietoa Leian veljen, Luke Skywalkerin olinpaikasta. Dameron saa tarvittavan kartan Jakku nimiseltä planeetalta, mutta joutuu yllätyshyökkäyksen kohteeksi ja antaa kartan rakkaan droidinsa BB-8 haltuun, joka lähtee kuljettamaan karttaa kohti parempia käsiä.

Okei, tuo on se alkutilanne, mutta kaikki sen tietää jotka on leffan nähneet. Juonta ei tarvitse sen tarkemmin tässä esitellä, joten mennään asiaan.

Ensimmäinen asia, mikä minua jännitti elokuvassa oli se miten uudet näyttelijät suoriutuvat haastavasta Staw Wars -roolista. Monet olivat haukkuneet jo etukäteen, että uudet näyttelijät ovat liian "disney-lapsia" tai muuten vaan pielessä. Tämä ennakkoasenne tarttui vähän minuunkin, mutta kuinkas kävikään. Ikinä Star Wars -leffoissa ei ole ollut näin ihastuttavia ja taitavia nuoria näyttelijöitä. Daisy Ridleyn Rey sekä John Boyegan Finn ovat maailman ihanimmat Tähtien sota näyttelijät! Puhumattakaan Oscar Isaacin Poe Dameroinista, joka on siis aika komea. Mainitsinko  tämän jo?

  Hahmojen kemia pelaa todella hyvin ja näyttelijät tekevät heistä todella uskottavat. Kaikilla on humoristisella tavalla ihana oma persoona, joka sopii täydellisesti Tähtien sota -maailmaan.Voisin mennä naimisiin kaikkien kolmen kanssa hetipaikalla. Koko porukan kruunaa vielä uusi droidi BB-8, joka on maailman suloisin asia!

Uusien näytteljöiden lisäksi, leffassa on liuta vanhoja tuttuja. Harrison Ford ja Carrie Fisher tekevät jälleen kunniaa upealle leffa saagalle, tuoden henkiin ikimuistoiset Han Solo ja Leia Organa -hahmot. Molemmat ovat jo vanhentuneet, mutta säilyttäneet hahmolleen ominaiset piirteet. Carrie Fisherin rooli jää harmittavan pieneksi muutamalla repliikillään, mutta sitäkin tärkeämmäksi. Ford puolestaan tekee sen, mitä Ford parhaiten osaa! Peter Mayhew jakaa tällä kertaa roolinsa Chewbaccana suomalaisen Joonas Suotamon kanssa, mikä on mielestäni mainitsemisen arvoinen asia. Myös kielinaisena tunnettu Sara Forsberg sai olla mukana leffan tuotannossa ja keksi aivan oman kielen tähän uuteen leffaan.

Nyt voin oikeasti nauraa niille ihmisille, jotka valittivat siitä, että George Lucas myi oikeudet Star Warsiin Disneylle. Sanoin jo tuolloin, että se mitä Disney teki Marvelille, on jotain aivan mahtavaa. Miksi siis epäilette, etteikö se onnistuisi tekemään jotain mahtavaa myös Tähtien sodalle?

Erikoistehosteisiin on todellakin panostettu ja jäytety rahaa. Lavastus on uskottava ja mukana on niin paljon hienoja animatronix-hahmoja, että en kestä! Tämä leffa on juuri sen näköinen, että se tulee kestämään aikaa ja tulevat sukupolvet voivat nauttia siitä vielä vuosikymmenien päästä!

Joka tapauksessa, jos olet Satr Wars -fani, tämä on leffa joka sinun tulee nähdä. Itselleni tämä oli sellainen nostalgia-pläjäys, että itken tätä kirjoittaessakin. Jo alkutreksteistä lähtien oli hyvin herkässä tilassa ja muutama kyynelkin vierähti pitkin leffaa. Kaiken kruunaa John Williamsin uskomaton musiikki, joka herättää tunteet pintaan juuri oikeissa tilanteissa! En keksi mitään pahaa sanottaavaa tästä leffasta, vaikka kuinka yritän. Kaikki palaset vaan kuuluvat Star Warsiin. Koko leffa on niin uskollinen tuolle alkuperäiselle trilogialle. että uskon vanhempien fanienkin saavan nostalgia-kokemuksia. Ainut harmi oli se, ettei leffassa ollut juurikaan mitään viitteitä Episodi I -III, jotka ovat siis minun lapsuuteni Star Warsit, mutta annan tämänkin anteeksi. Huikeaa.

Käykää katsomassa, minä taidan mennä sen kolmannenkin kerran. Ei mulla nyt muuta! Olkoon voima kanssanne!