Kuvauksen voima elokuvissa

Jotenkin tosi harvassa on ne ihmiset, jotka osaavat arvostaa elokuvien kuvausta (cinematography). Visuaalisena ihmisenä tämä on kuitenkin aina ollut yksi tärkeimmistä elementeistä elokuvaa katsoessa. Hyvä kuvaus on sellainen, että sitä ei periaatteessa edes huomaa, mutta loistava kuvaus on sellainen, joka pistää silmään positiivisella tavalla. Joskus huonokin elokuva voi tuntua paremmalta ihan vain onnistuneen kuvauksen vuoksi ja toisinpäin. Kuvauksella on iso rooli siinä, miltä elokuva näyttää ja tuntuu. Sillä ei kuitenkaan tarkoiteta pelkästään kameran liikettä, vaan myös värejä, kuvakulmaa, sommittelua sekä valoja ja varjoja. Helpoin ehkä ymmärtää niin, että jo jostain kohtaa elokuvaa ottaisi still-kuvan niin se näyttäisi ihan valokuvalta, jossa kaikki elementit ovat harkitusti paikallaan. Inspiroiduin Waltsun merkinnästä aiheeseen liittyen ja päätin tehdä omaa tutkimusta samaan aiheeseen - omasta näkökulmastani tietenkin.

Blade Runner 2049 - Roger Deakins (Kuvaus)

Kun teen taidetta, on minulla tietenkin aina mielessä nuo samat asiat mitä ylhäällä jo luettelinkin. Asettelu, värit ja valot ovat todella tärkeässä osassa kuvan tekemistä. Erilaisten väriteorioiden tunteminen on eduksi, kun miettii oman teoksen näyttävyyttä. Käytänkö vastavärejä? Kuinka kirjavan väripaletin otan tähän teokseen? Entä jos se olisikin mustavalkoinen? Elokuvista on usein todella paljon hyötyä kun pohdin näitä kysymyksiä. Joskus jokin kohtaus saattaa inspiroida minua ihan vain väriensä puolesta. Hyviä esimerkkejä elokuvista, joissa on kauniisti käytetty värejä hyödyksi tunnelman luomiseksi ovat muun muassa Blade Runner 2049, Grand Budapest Hotel ja Inside Out. Etenkin Blade Runner on sellainen elokuva, joka minulla tulee aina ensimmäisenä mieleen kun puhutaan elokuvan kuvauksesta. Koko leffa on täynnä hyvännäköisiä kohtauksia ja lähivärien käyttöä. Kirkkaat neon sävyt, juuri sellaiset cyberpunk-henkiset, miellyttävät minua henkilökohtaisesti todella paljon!

Inside Llewyn Davis - Bruno Delbonnel (Kuvaus)

 

Toisaalta joskus sitä haluaa hillitympää värisävyä eli monokromaattista väriharmoniaa. Siinä aivan mestareita ovat Coenin veljekset. En oikein osannut edes valita, otanko esimerkkikuvaksi Fargon, Menetetyn maan vaiko Inside Llewyn Davisin, johon sitten lopulta päädyin. Jokin näissä upeissa harmaansävyissä puhuttelee niin paljon kouvolalaista sieluani. Samanlaista kauneutta on myös elokuvissa Children of Men ja Arrival. Jostain syystä täysin mustavalkoinen kuvaus ei oikein ole omaan mieleeni. Esimerkiksi the Artist ja Mank eivät ole mielestäni millään tavalla kauniita elokuvia ja Schindlerin listassakin arvostan vain sitä punaista väriläiskää kaiken sen kauheuden keskellä. Väreistä voisin varmaankin puhua ihan oman postauksenkin verran, mutta koitetaan nyt pysyä tässä kuvauksessa yhtenä kokonaisuutena...

Texas Chainsaw Massacre - Daniel Pearl (Kuvaus)

Valaistus on myös todella tärkeä osa-alue kun halutaan tehdä silmää miellyttävä kuva tai kohtaus. Todella usein omaan silmään kauniita otoksia ovat ne, missä kontrasti valon ja kuvattavan kohteen välillä on dramaattisen suuri, lähes siluettimainen. Rakastan luonnonvaloa, mutta joskus taitavasti tehdyt studiovalot saavat minut myös lumoutumaan, kuten esimekiksi elokuvassa La La Land. Kuitenkaan esimerkkikuvana en voinut sivuuttaa Texas Chainsaw Massacren viimeistä kohtausta, jossa Leatherface tanssii auringonlaskussa moottorisahansa kanssa. On jotenkin ihastuttavaa, että näinkin raakaan ja väkivaltaiseen elokuvaan on saatu mukaan jotain näin kaunista. Auringonlaskut ovat myös yksi heikkouteni ja kauniisti toteutettuna olen ihan sulaa vahaa. Valoon ja varjoon harvemmin kukaan kiinnittää elokuvissa huomiota, jos sitä ei niin sanotusti pakoteta katsojalle. Kannattaakin joskus pysähtyä ihan miettimään sitä, miten näitä käytetään elokuvissa hyödyksi.

Thor: Ragnarök - Javier Aguirresarobe (Kuvaus)

 

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä on asettelu eli sommitelma. Yleensä pidän siitä, että kuvassa on tilaa hengittää. Tyhjä tila on jotenkin todella miellyttävää ja kun se on toteuttu oikein, on lopputulos jotain todella kaunista. On myös hauskaa etsiä kuvista kultaisia leikkauksia ja muita muodon ja määrän lakeja. Asetelmalla saadaan niin paljon kerrottua muun muassa henkilöiden suhteesta toisiinsa ja vallitsevaan ympäristöön, luonteesta sekä voimasuhteista. Hirveän hankala oli keksiä mitään yksittäistä esimerkkiä tästä, joten päädyin valitsemaan blogin teemanmukaisesti sen ainoan MCU-leffan, jossa on mielestäni hyvä kuvaus: upea punk-henkinen renesassanssi cinematography eli Thor: Ragnarök. Tietynlainen maalauksellisuus ja symmetria ovat aina lähellä omaa sydäntäni. Oli se sitten toteutettu erikoistehosteiden avulla tai ihan vain perinteisin keinoin. 

Voisin varmasti puhua tästä ihan loputtomasti ja etsiä kymmeniä kuvia lisää, mutta eiköhän kaikilta lopu mielenkiinto tälläisiin selityksiin. Siksi lisäänkin tähän loppuun vielä pari loistavaa esimerkkiä elokuvista, joita mainitsin yllä tai sellaisia, jotka ovat muuten vain yllä esitettyjen omien mieltymysten mukaisia. Tämä on onneksi taas niitä kuuluisia makuasioita, joista saatte olla ihan rauhassa eri mieltä!

Grand Budapest Hotel - värit ja asetelma

Moonlight - intiimi lähikuva

Kill Bill - siluetti ja vahva kontrasti

Fargo - monokromaattinen sävy ja kultainen leikkaus

La La Land - kirkkaat sävyt, sommittelu ja valo

Joker- symmetria ja värit

Parhaat nörttileffat 2017!

On jälleen se ihana aika vuodesta, kun pääsen tekemään listoja! Käsittämätöntä, että jälleen yksi vuosi on taas kulunut. Mihin tämä aika katoaa? Vuosi sitten toivoin, että tästä vuodesta tulisi hitusen parempi kuin viime vuodesta ja tavallaan näin tapahtuikin. Etenkin nörttileffojen saralla taso nousi hieman ylemmäs, muttei jotenkaan aivan siihen potentiaalin millaisia odotuksia näille leffoille asetin. Nyt on kuitenkin aika erotella hyvät nörttileffat huonoista ja tehdä top 5 parhaimmat nörttileffat vuosimallia 2017! Huomiona vielä, että nörttileffaksi lasketaan kaikki sellaiset, joiden ympärillä on selkeä nörttifandom. Sellaiset jotka ovat olleet esillä pitkin vuotta erilaisissa con-tapahtumissa sekä trailerin saatuaan on aiheuttanut yhden tai useamman nörgasmin. (=vain Ruudukko voi keksiä näin hienoja uusia sanoja.)

Sivuhuomiona vielä, että listalta puuttuu yllättäen kaikki ne, joita en ole nähnyt kuten Alien: Covenant, Kingsman: the Golden Circle, Dark Tower ja Justice League.

#5 Blade Runner 2049
Ohjaaja: Denis Villeneuve
Erityistä: Ensimmäinen Blade Runner -leffa jonka olen nähnyt
Arvioni: Blade Runner 2049

Blade Runner on se leffa, johon menin ilman minkäänlaista ennakkokäsitystä. Trailerin olin nähnyt, mutta siihen sitten jäikin minun Blade Runner tietämys. Jälkiviisaana olisi ehkä voinut katsoa se alkuperäinen, että olisi ollut edes jonkinlaista vertailukohtaa, mutta ihan hyvin tämä leffa toimi yksinäänkin. Leffassa oli mielestäni todella kaunis kuvaus, sekä värimaailman käyttö. Monet kohtaukset olivat näistä syistä todella vaikuttavia, mutta kaiken kruunasi kyllä aivan upea soundtrack!

#4 Spider-Man: Homecoming
Ohjaaja: Jon Watts
Erityistä: Tom Holland kannattelee koko elokuvan, tehden siitä yhden parhaimmista MCU-leffoista
Arvioni: Spider-Man: Homecoming

Ensimmäinen ajatus Spider-Man rebootista sai kylmät väreet kulkemaan pitkin kehoani. Miksi taas tämä sama tarina? Kuitenkin Civil Warin jälkeen olin täysin rakastunut Tom Hollandin Hämähäkkimieheen ja jäin innolla odottamaan tätä stand-alone leffaa. Vaikka leffassa hieman häiritsikin Iron Manin turha läsnäolo, on elokuva selkeästi yksi MCU:n kirkkaimmista tähdistä. Iso plussa on se, että kerrankin onnistuttiin tekemään Marvel-pahis, joka on maanläheinen, mutta uhkaava. Loistavaa Michael Keaton ja käsikirjoittajat! 

#3 Star Wars: the Last Jedi

Ohjaaja: Rian Johnson

Erityistä: Vuoden odotetuin leffa, mutta myös suurin pettymys

Arvioni: Star Wars: the Last Jedi

Odottukset olivat korkealla seuraavaa Star Wars leffaa ajatellen. Force Awakens nousi samantien suosikki Tähtien sota -leffaksi pari vuotta sitten, joten toivo siitä, että sama meininki jatkuu oli suuri. Valitettavasti elokuva ei pysynyt samalla tasolla, sen sijaan saimme oudon sillisalaatin, josta selkeästi oli leikattu kohtauksia ja jossa tapahtumat etenivät joko liian nopeasti tai liian hitaasti. Hahmot eivät kehittyneet ja juonessa oli aukkoja enemmän kuin avaruudessa on tähtiä. Silti, olen sen verran fanboy, että tämä on kolmantena tällä listalla. Last Jedin parissa viihtyy, mutta se ei ole saagan parhaimmistoa. 

#2 Wonder Woman
Ohjaaja: Patty Jenkins

Erityistä: Naisohjaaja onnistui tekemään sen, missä kukaan ei ollut aiemmin onnistunut
Arvioni: Wonder Woman

Gal Gadot, Wonder Woman. Yksi parhamipia roolituksia, mitä supersankarimaailmassa on nähty. Wonder Woman on pitkästä aikaa supersankari-leffa, jossa päähenkilönä on nainen. Kaiken lisäksi, tämä on ensimmäinen oikeasti hyvä sankaritar-leffa, aikaisemmat kun ovat olleet Elektra ja Catwoman. Olin jo luovuttanut DCEU-leffojen kohdalla, mutta Wonder Woman palautti osan uskostaini takaisin sarjaa kohtaan. Toki tässäkin leffassa oli muutama todella heikko kohta, mutta kaiken kaikkiaan Wonder Woman ansaitsee kaiken arvostuksen. 

#1 Logan

Ohjaaja: James Mangold

Erityistä: Hugh Jackmanin viimeinen Wolverine rooli (for now)

Arvioni: Logan

Jos Wolverinen viimeisistä hetkistä kertovan elokuvan traileriin on laitettu Johnny Cashin Hurt, voin kertoa ettei ykköspaikasta ole kilpailua. Kaiken lisäksi Logan onnistui vieläpä elämään odotuksilleen. Tunteikas seikkailu mutantittomassa maailmassa Patrick Stewartin Professori X:n kanssa on juuri niin karua ja raakaa kuin voisi kuvitellakin. Wolverine on yksi suosikkihahmoistani, mutta vain ja ainoastaan Hugh Jackmanin sielukkaan 15 vuotta kestäneen roolin vuoksi. Jackman onnistui tuomaan Wolverineen sitä inhimillisyyttä, jota hahmo kaipasi. Logan on ehdottomasti kaunis joutsenlaulu mutanttimaailmalle, jonka pian Disney reboottaa omilla ehdoillaan. Kiitos Jackman, minulle sinä olet ainoa ja oikea Wolverine, aina.

Lukekaa toki nuo arviot linkeistä, mikäli haluatte tarkempia arvioita. Älkää ihmetelkö, jos joidenkin asioiden mielipiteet ovat muuttuneet ajan kuluessa. Listalta puuttui muun muassa Guardians 2 sekä Ragnarök sattuneesta syystä. Saa nähdä miltä lista vuoden 2018 leffoista näyttää. Luvassa on ainakin Black Panther, Han Solo, Deadpool 2 sekä Antman & Wasp. Eniten kuitenkin odotan Infinity Waria, Jurassic Worldia sekä Ready Player Onea. Odotan innolla mitkä näistä pääsevät seuraavalle listalle! :)

Blade Runner 2049

Heti alkuun täytyy myöntää, etten ole alkuperäistä Blade Runneria ikinä nähnyt. Kaiken lisäksi yksikään suoratoistopalvelu ei ole halunnut tarjota sitä valikoimassaan, joten en päässyt sitä mistään fiksusti katsomaankaan. Blade Runner maailma ei siis ollut juuri ollenkaan tuttu, mikä voi sinällään jo vaikuttaa tähän arviointiin.

Kyberpunk on kuitenkin itselleni jokseenkin tuttu tyylilaji. Roolipeleissä usein käytetty scifi-muoto on kiehtova sen dystopisen maailmankuvan takia. Hahmot ovat usein elämää ja taisteluita nähneitä ihmishirviöitä, kyynisiä ja kylmiä koneita, jotka puurtavat päivästä toiseen vain selviytyäkseen. Kuten alkuperäinenkin Blade Runner, myös Blade Runner 2049 onnistuu tarjoilemaan niin kyberpunk maailman kuin mahdollista on. Päähenkilön virkaa toimittaa K (Ryan Gosling), joka siis elokuvan nimen mukaisesti on Blade Runner, virkavallan edustaja, joka metsästää replikantteja työkseen. Replikantit ovat eräänlaisia keinoihmisiä (vähän kuin synthit, androidit yms.) ja myös K itse on replikantti.

Juonta ei hirveän ihmeellisesti voi kuvailla, ettei se spoilaa mitään. Elokuva alkaa kuitenkin sillä, kun K saapuu rutiininomaiselle tehtävälle. Erinnäisten mutkien kautta selviää, että tehtävä ei ollutkaan ihan perinteinen "eliminoi replikantti" vaan se poikii paljon lisäkysymyksiä ja pahimmillaan saattaa muuttaa maailmaa. Gosling vetää hahmonsa todella konemaisesti ja tunteettomasti, kuten replikantille sopii. Vastanäyttelijänä Join roolissa toimiva Ana de Armas sen sijaan tuo sitä pientä elonpilkahdusta kylmään maailmaan.

Kukaan hahmoista ei ole mitenkään superhyvä tai mieleenpainuva, mikä on ainakin minulla tosi iso miinus elokuvalle. Harrison Ford vetää sen saman roolin kuin kaikessa muussakin, mutta tässä roolissa hän ei ole niin vitsikäs ja charmikas kuin yleensä. Pahiksen roolissa toimiva Jared Leto puolestaan on tuttu ja turvallinen mitään sanomaton pahis, joka ehkä tulevissa Blade Runner -elokuvissa nousee potentiaaliinsa.

Oscareissa elokuva tullaan näkemään varmasti. Etenkin teknisen puolen palkintojen ehdokkuudet ovat varmoja. Se tuleeko elokuva mitään voittamaan onkin sitten toinen juttu. Kuvaus, äänet ja musiikki varmasti nähdään ehdokkuuksina, vaikka itsekään en musiikille hirveästi lämmennyt. Hans Zimmer kuulosti enemmän elokuvasta potkut saaneelta Jóhan Jóhanssonilta mikä oli oikeastaan hieman huvittavaa. Miksei Jóhanssonin musiikki kelvannut, jos Zimmer kuitenkin tekee lähes samanlaista tällä kertaa? Kuvaus sen sijaan teki minuun vaikutuksen. Elokuvassa oli todella monia kauniita kohtauksia, joissa maailman tyhjyys ja kylmyys tuntuivat käsinkosketeltavilta. Värimaailma oli aivan järjettömän kaunis ja etenkin hetket, jolloin oltiin lähes täysin valkoisessa ympäristössä tuntuivat niin vastakohtaiselta tuohon rosoiseen maailmaan. 

En voi väittää, että olisin jotenkin hurahtanut Blade Runner maailmaan. Elokuva oli ihan katsottava ja miltei kolmetuntinen elokuva menikin yllättävän nopeasti. Ehkä alkuperäisen fanit saaavat tästä kunnollisen nostalgiapiikin, mutta itse en kokenut juuri mitään sen ihmeellisempiä tunteita koko leffan aikana. Enemmänkin mietin vain sitä, kuinka kivasti tästä voi ottaa vaikutteita tuleviin ropeihin!