Blade Runner 2049

Heti alkuun täytyy myöntää, etten ole alkuperäistä Blade Runneria ikinä nähnyt. Kaiken lisäksi yksikään suoratoistopalvelu ei ole halunnut tarjota sitä valikoimassaan, joten en päässyt sitä mistään fiksusti katsomaankaan. Blade Runner maailma ei siis ollut juuri ollenkaan tuttu, mikä voi sinällään jo vaikuttaa tähän arviointiin.

Kyberpunk on kuitenkin itselleni jokseenkin tuttu tyylilaji. Roolipeleissä usein käytetty scifi-muoto on kiehtova sen dystopisen maailmankuvan takia. Hahmot ovat usein elämää ja taisteluita nähneitä ihmishirviöitä, kyynisiä ja kylmiä koneita, jotka puurtavat päivästä toiseen vain selviytyäkseen. Kuten alkuperäinenkin Blade Runner, myös Blade Runner 2049 onnistuu tarjoilemaan niin kyberpunk maailman kuin mahdollista on. Päähenkilön virkaa toimittaa K (Ryan Gosling), joka siis elokuvan nimen mukaisesti on Blade Runner, virkavallan edustaja, joka metsästää replikantteja työkseen. Replikantit ovat eräänlaisia keinoihmisiä (vähän kuin synthit, androidit yms.) ja myös K itse on replikantti.

Juonta ei hirveän ihmeellisesti voi kuvailla, ettei se spoilaa mitään. Elokuva alkaa kuitenkin sillä, kun K saapuu rutiininomaiselle tehtävälle. Erinnäisten mutkien kautta selviää, että tehtävä ei ollutkaan ihan perinteinen "eliminoi replikantti" vaan se poikii paljon lisäkysymyksiä ja pahimmillaan saattaa muuttaa maailmaa. Gosling vetää hahmonsa todella konemaisesti ja tunteettomasti, kuten replikantille sopii. Vastanäyttelijänä Join roolissa toimiva Ana de Armas sen sijaan tuo sitä pientä elonpilkahdusta kylmään maailmaan.

Kukaan hahmoista ei ole mitenkään superhyvä tai mieleenpainuva, mikä on ainakin minulla tosi iso miinus elokuvalle. Harrison Ford vetää sen saman roolin kuin kaikessa muussakin, mutta tässä roolissa hän ei ole niin vitsikäs ja charmikas kuin yleensä. Pahiksen roolissa toimiva Jared Leto puolestaan on tuttu ja turvallinen mitään sanomaton pahis, joka ehkä tulevissa Blade Runner -elokuvissa nousee potentiaaliinsa.

Oscareissa elokuva tullaan näkemään varmasti. Etenkin teknisen puolen palkintojen ehdokkuudet ovat varmoja. Se tuleeko elokuva mitään voittamaan onkin sitten toinen juttu. Kuvaus, äänet ja musiikki varmasti nähdään ehdokkuuksina, vaikka itsekään en musiikille hirveästi lämmennyt. Hans Zimmer kuulosti enemmän elokuvasta potkut saaneelta Jóhan Jóhanssonilta mikä oli oikeastaan hieman huvittavaa. Miksei Jóhanssonin musiikki kelvannut, jos Zimmer kuitenkin tekee lähes samanlaista tällä kertaa? Kuvaus sen sijaan teki minuun vaikutuksen. Elokuvassa oli todella monia kauniita kohtauksia, joissa maailman tyhjyys ja kylmyys tuntuivat käsinkosketeltavilta. Värimaailma oli aivan järjettömän kaunis ja etenkin hetket, jolloin oltiin lähes täysin valkoisessa ympäristössä tuntuivat niin vastakohtaiselta tuohon rosoiseen maailmaan. 

En voi väittää, että olisin jotenkin hurahtanut Blade Runner maailmaan. Elokuva oli ihan katsottava ja miltei kolmetuntinen elokuva menikin yllättävän nopeasti. Ehkä alkuperäisen fanit saaavat tästä kunnollisen nostalgiapiikin, mutta itse en kokenut juuri mitään sen ihmeellisempiä tunteita koko leffan aikana. Enemmänkin mietin vain sitä, kuinka kivasti tästä voi ottaa vaikutteita tuleviin ropeihin!