Pakko heti jo alkuun paljastaa, että viimeisin puoli vuotta on ollut yksi elämäni rankimmista ajoista. Etenkin henkisesti kaikki tämä mitä maailmalla tapahtuu sekä eristäytyminen omaan kotiin on ottanut todella koville. En muista milloin olisin viimeksi itkenyt näin usein tai kokenut ihan oikeaa ahdistuneisuutta. Koitan tässä nyt parhaani mukaan avata niitä asioita, jotka ovat vaikuttaneet mielenterveyteeni tänä aikana. Minulla ei siis ole koskaan ollut oikeastaan minkäänlaista ongelmaa oman mielenterveyden kannalta, joten kaikki tämä on tuntunut välillä jopa pelottavan hankalalta.
Monen kanssa olenkin aiheesta jo jutellut ja toisaalta osittain kirjoitellut tännekin tuntemuksiani. Usein ensimmäinen kysymys kaikilla on se, että kuinka parisuhde sujuu kun ollaan näin lähekkäin koko ajan? No meillä menee ihan loistavasti tilanteeseen nähden. Ei mitään suurempia riitoja ja muutenkin osataan aika hyvin antaa toiselle omaa aikaa aina kun sitä tarvitsee. Yhdessä tehdään sitten niitä asioita, joista molemmat pitävät. Katsotaan tv-sarjoja, ulkoillaan tai pelaillaan pelejä. Koitan parhaani mukaan myös olla purkamatta pahaa oloani puolisoon, mutta joskus se on hankalaa.
Suurin syy miksi olen niin kovin ahdistunut on se vapaa- ja työajan sulautuminen tavallaan yhdeksi ja samaksi hetkeksi. Helposti harhailee ajatus työjuttuihin vapaa-ajallakin kun työskentelee kotona ja toisaalta päinvastoin. Välillä on hirveän hankala keskittyä työntekoon kun astianpesukone pitäisi laittaa päälle tai pyykit laittaa kuivumaan. Toki olen säästänyt huimasti aikaa kun ei tarvitse matkustaa työn ja kodin välillä, mutta kaipaan silti ihan tolkuttomasti sitä julkisissa istumista. Myös toimistolle on ikävä oman työpisteen ääreen ja työkavereiden seuraan. Minulle on aina ollut tärkeää se, että työ ja koti ovat mahdollisimman irrallaan toisistaan ja tällä hetkellä se ei oikein ole mahdollista.
Kesäloma meni todella nopeasti ohi kun pidin vain kahden viikon verran putkeen lomaa. Ei siinä oikein ehtinyt kunnolla rentoutua kun ei oikein voinut matkustellakaan minnekään. Käytiin kuitenkin kaverin luona Lahdessa viettämässä yksi viikonloppu, mikä teki oikein hyvää. Kaiken lopun vapaa-aikani käytinkin lomalla instagramissa ja piirtäen uusia kuvia taidetililleni. Ajatuksena kuulostaa jopa rentouttavalta, mutta olen onnistunut kehittämään koko instasta kunnollisen stressipesäkkeen. Pääsin seuraajatavoitteeseeni kesäkuussa, mutta eihän tätä nyt siihen voinut jättää. Olen oikein ahmimalla ahnehtinut seuraajia ja postaillut kuvia jotka eivät enää ole sitä laatua jota haluaisin niiden olevan. Pahinta on se, että olen tällä hetkellä tilanteessa, jossa seuraajamääräni ei kasva vaikka tekisin mitä. Ranne kipeänä, pää tyhjänä ja itkua tiristäen olen pakottanut itseni luomaan jatkuvasti uutta.
Työstressin lisäksi olen siis ollut ihan rikki myös vapaa-ajallani. Olen palanut totaalisen loppuun useammin kuin kerran tässä viimeisen kuukauden aikana, eikä sitä ole oikein auttanut se, ettei kukaan ota someahdistustani tosissaan. Pahimmillaan stressaan vuorokauden ympäri asiaa niin, ettei edes uni tule kunnolla. Puhelimeen on pakko tarttua aina kun sattuu yöllä heräämään, joskus siis muutamiakin kertoja. Väsymys sitten vain lisää stressiä ja ahdistusta joka puolestaan edesauttaa sitä, että olen ylitunteellinen koko ajan. Ihan pienikin surullinen tai kaunis asia saattaa saada minut liikuttumaan ja usein ihan itkemään. Itken enimmäkseen suihkussa niin ei puolison tarvitse jatkuvasti ihmetellä.
Kaikkea tätä pahentaa se, että olen koko päivän kiinni ainakin yhdessä ruudussa. Joko koneella, puhelimella, televisiolla tai nintendolla. Ihan aamusta iltaan joku ruutu pitää huolen siitä, että et missään tapauksessa voi nauttia muusta. Meinasin pakottaa itseni keksimään tänne loppuun jotain positiivistakin tästä ajasta, mutta tällä kirjoitushetkellä en oikein keksinyt mitään. Kyllä niitäkin varmasti on ollut, muttei niitä kai osaa arvostaa kaiken tämän paineen alla. Kaipaan niin kovasti sitä normaalia elämää. Kun aika oli rajallista ja osasi nauttia vapaa-ajasta. Osasi motivoitua töihin tai liikkumiseen. Kaipaan ystäviä, sukulaisia ja ihan sitä tavallista sosiaalista kontaktia muiden kanssa. Tämä oli lähinnä tällaista tajunnan virtaa, jota en nyt oikein jaksaisi oikoluetuttaa puolisolla. Kirjoitusvirheiltä ei siis voida välttyä, mutta menköön nyt tällä kertaa näin.
Hui, huiman riipaisevan ja läpikuultavan kauniin tekstin osasit kyllä tuntemuksistasi suodattaa.
VastaaPoistaJa toivottavasti tekstin kirjoittaminenkin oli katarttista, ja ehkä siihenkin sai purettua jotain ahdistuksesta?
Mutta tosiaan, eipä täältä voi oikein muuta toivotella kuin virtuaalisesti tsemppiä.
Ja ehkä jos jotain sanoisin, että itselle vaan armoa. Ja että on ok tuntea tunteita.
Kaikki nämä teksisi aiheet oli tunnistettavia ja niitä voisi analysoida esseekaupalla.
Tämä eristysaika on kyllä ollut mielenkiintoista. Tunnistan noita ajatuksiasi etenkin niiltä ensimmäisiltä viikoilta. Kesän tullessa, itse onnistuin jollain ilveellä löytämään jonkun rauhan tähän olemiseen. Itselle auttoi todella ankara rutiini, josta en anna itseni lipsua minuuttiakaan. Se on tuonut tarvittavaa koheesiota arkeen. Mutta hyvin varmasti sama kikka ei toimi kaikille.
Tuo someahdistus on myös todella tunnistettavaa. Yksi syy (monista) miksi lähdin edellisestä työpaikasta oli, että en halunnut olla enää missään tekemisissä sometyöskentelyn kanssa. Vaikka ei se edellisessä työpaikassa isossa roolissa ollut, mutta se vähäkin oli aivan liikaa. Kuinka se jatkuvasti muuttuu ja aina pitää olla seuraamassa miljoonaa asiaa ja osata tehdä sitä sun tätä sun tota ja kilpailla 12-vuotiaiden huomiosta ja kestää kaikkea sitä törkyä ja tuijottaa niitä seuraajanumeroita ja pahimmassa tapauksessa vielä pahempaa että yrittää muuttaa niitä seuraajanumeroita oikeaksi rahaksi ja nähdä miten toiset menestyvät somessa toinen toistaan typerimmillä asioilla ja yrittää tehdä somesta jotenkin mielekästä, mutta eihän siitä oikein pysty, kun se niin pinnallista ja teennäistä kuitenkin on. Pelkään todella, miltä tulevaisuus näyttää, kun nämä somealustat ovat pyyhkäisseet mukanaan niin monet asiat ja ihmiset.
Kiitos! Onneksi ympärillä oli ihmisiä, jotka osasivat tulkita tämän hätähuutona ja antoivat hyviä vinkkejä jatkoon. Jouduin taas tekemään itselleni ihan oikeita sääntöjä somen käyttämiseen ja muistuttamaan, että seuraajamäärä ei määrittele sitä oletko hyvä taitelija tai ihminen ylipäätään.
PoistaJoskus kuitenkin salaa toivoo, että jossain vain pamahtaisi joku serveri ja maailma olisi hetken aikaa kokonaan ilman internettiä... ellei jopa lopullisesti. heh :D