Us

Kuten monet muutkin, tutustuin Jordan Peeleen ensimmäisen kerran Get Outin myötä. Miehen esikoisohjaus poiki paljon ehdokkuuksia ja palkintoja, mutta henkilökohtaisesti en saanut itse siitä otetta. Kyseinen raina on mielestäni edelleen todella yliarvostettu, enkä usko, että se olisi saanut niin paljoa huomiota ellei elokuvateollisuutta olisi juuri tuolloin riepotellut kaiken maailman rasismi ja #oscarssowhite -kohut. Ymmärrän elokuvan tarkoituksen ja agendan, mutta mielestäni aiheesta on tehty paljon parempia ja fiksumpiakin tuotoksia. Tai ainakaan minulle Get Outissa ei ollut mitään uutta, eikä lopun twistikään ollut mikään ihmeellinen. Tästä syystä lähdinkin vähän varovaisesti katsomaan Peelen uusinta ohjausta, Us. Huom! Teksti tulee sisältämään spoilereita, jotka aika helpostikin pilaavat koko katselukokemuksen.

Kahden kuukauden ilmainen Viaplay kokeilu alkaa tulla päätökseensä ja nyt onkin oiva aika katsoa kirjastosta kaikki kiinnostavat pois. Olinkin vähän innoissani siitä, että valikoimaan ehdittiin lisätä Us, sillä se on ollut katselulistalla jo tovin. Kyseistä leffaa on tituleerattu huonommaksi ja tylsemmäksi kuin Get Outia. Jopa verrattu siihen alamäkeen, jonka M. Night Shyamalan koki jo heti Kuudennen aistin jälkeen. Negatiivisten arvioiden myötä osasinkin vähän odottaa että saattaisin pitää Usista enemmän kuin Get Outista. (Jostain syystä minun makuni menee välillä todella ristiin oikeiden elokuvakriitikoiden ja -harrastajien kanssa). 

Nyt vähän harmittaa, että ehdin jo tehdä listauksen viime vuosikymmenen parhaista kauhuelokuvista. Us olisi ehdottomasti ansainnut paikkansa listalla ainakin mainintana, jollei ihan sijoituksena. Lupita Nyong'o tekee hyytävän hyvän näyttelijäsuorituksen tuplaroolissa! Muut näyttelijät leffassa ovat ihan okei kauhuleffa-standardeilla, mutteivat mitenkään erityisen mieleenjäävät. Sen sijaan elokuva loistaa käsikirjoituksellaan, visuaalisuudellaan sekä selkäpiitäkarmivalla musiikillaan. Tunnelma on todella ahdistava kun kopio-perhe saapuu päähenkilöperheen loma-asunnolle. Voisin verrata sitä fiilistä  vähän samaan kuin on Mörkö oven takana -jaksossa Muumeissa. Todella karmiva ja onnistunut kohtaus! Elokuvan helmeksi nousee kuitenkin lopun kohtaus, jossa Lupitan molemmat roolihahmot taistelevat keskenään kuin tanssien samalla kun Michael Abelisin kappale, Pas De Deux soi taustalla. Kauniissa kohtauksessa on upea koregrafia sekä kuvaus. Symboliikka on aivan mahtava ja joka katselukerralla siitäkin huomaa aina vain lisää mielenkiintoisia ykistyiskohtia!

Nykyään on onneksi positiivinen trendi tehdä kauhuelokuvista enemmän sellaisia ihonalle meneviä, yhteiskuntakriittisiä ja psykologisia trillereitä. Itselleni tämä sopii hyvin sillä vierastan todella paljon raakaa väkivaltaa sekä jumpscare-kohtauksia. Olen erittäin säikky koville äänille ja etenkin teatterissa elokuvakokemuksesta voi tulla aivan painajainen ja pahanmielen kokemus, mikäli elokuva säikyttelee aivan turhaan. Usiin mahtuu muutama tälläinen, mutta ne eivät ole liian hierottuja, eikä elokuva perusta kauhuaan niille.

Elokuva jättää paljon pohdittavaa ja se jäikin mieleen pyörimään pitkäksi aikaa. Aivan käsittämätöntä miten jokainen yksityiskohta tuntuu olevan viittaus johonkin! Kannattaa käydä lukemassa Imdb:stä tämän leffan Trivia-osuus niin yllätyt. Us on täynnä pieniä viittauksia ja foreshadow-kohtia. Yhtenä parhaimpana pidän sitä, kun Lupitan hahmo kertoo ensimmäisen kerran miehelleen mitä hänelle tapahtui lapsena, on hän koko ajan selkä miestään kohden. Emme näe hänen kasvojaan ollenkaan, mikä tekee kohtauksesta todella epämiellyttävän. Vasta lopun twistin jälkeen tajuaa, miksi näimme vain hänen selkänsä. Elokuva kestää varmasti ainakin toisen katselukerran, sillä jokaista viittausta ei voinut millään tajuta. Elokuvaan tulee myös uusi näkökulma kun tajuaa ajatella alusta asti, kuka oikeasti on kukin.

Voisin kuvitella, että iso osa kritiikistä tälle leffalle tulee siitä, että kukaan ei anna enää edes kauhuleffoille saumaa sisältää niin sanottua "mahdotonta maailmaa". Liisa Ihmemaassa kaltaiset asiat on pakko olla aina mielikuvituksen tuotetta, eikä niitä saisi sekoittaa realismiin. Itseäni tämä ei useinkaan haittaa, sillä voin ihan hyvin täydentää juoniaukot ja mahdottomuudet mielikuvituksellani. Kaikelle ei aina tarvitse olla selitystä, eikä kaikkea tarvitse syynätä liian tarkkaan. Ei minua liikuta tuon taivaallista, miten kopio-ihmiset saivat vaatteensa ja miten he lisääntyivät. Ei meidän tarvitsekaan ymmärtää heidän maailmaansa. Pahintahan olisi, jos tästä tulisi joku kakkososa, mikä yrittäisi nuo asiat selittää...