Tiedättekö sen tunteen kun istut täydellä Hartwall-areenalla ja odotat jännittyneenä, että esiintyjä saapuu tyylikkäästi vartin myöhässä ja kumartelee yleisölle ennen kuin itse show voi alkaa? Näinpä ei tapahdu Hans Zimmerin keikalla. Mies saapui tasan kahdeksalta lavalle ja siirtyi oitis pianon ääreen. Driving Miss Daisyn tuttu tunnussävelmä kantautui vienona korviini ja ensimmäiset kyyneleet saatiin jo vuodatettua, tästä tulisi hieno ilta!
Kun kuulin, että Hans Zimmer tulee esiintymään Helsinkiin niin en kovin kauaa aikaillut lippujen oston kanssa. Maksoi mitä maksoi, tuonne oli päästävä! Onnistuin vieläpä nappaamaan ihan hyvät paikat katsomosta melkein lavan vierestä. Monet tutukin olivat itsensä sisään hankkineet, joskin täydeltä Hartwall-areenalta on hankala alkaa etsimään edes väliajoilla porukkaa, joten olimme kaikki vain hengessä toistemme kanssa.
Odotin, että keikka olisi sinfoniakonserttimainen tapahtuma, jossa Zimmer ohjaa kapulalla soittajia ja kumartelee puku päällä esitysten välissä. Olin väärässä. Keikka oli enemmänkin rock-konserttia muistuttava show, jossa esiintyjä laskeutui meidän tavallisten kuolevaisten tasolle, kertoi tarinoita sävellyksistään ja esiintyi jopa ihan t-paita päällä muiden muusikkojen seassa. Zimmer itse soitti pianon lisäksi sähkökitaraa, banjoa ja syntikkaaa keikan aikana. Etenkin herran piano osuudet sai kylmät väreet kulkemaan pitkin kehoani ja kyyneleet virtaaamaan kasvoillani. Olin aivan rikki jo Pirates of the Carribbeanin kohdalla, joka esitettiin ensimmäisellä puoliskolla. Kuulimme myös musiikkia muun muassa elokuvista Gladiaattori, Man of Steel, Dark Knight, Da Vinci -koodi ja Leijona Kuningas.
Yllätyin siitä, että maailman mahtipontisin säveltäjä pystyy vetämään musiikkinsa vielä mahtipontisemmin livenä. Itse en ole niin hirveän suuri sähkökitaran fani ja jotkin kappaleet tuntuivat hieman hukkuvan sähkökitaran ja humisevan basson taakse. Tällöin, kun ei oikein edes tunnistanut enää biisiä samaksi saatoin hieman kurtistella kulmiani pettyneenä. Etenkin Dark Knight Medley hukkui todella pahasti liian raskaaseen musiikkiin. Why So Serious, Molossus ja Gotham's Reckoning sekoittuivat vain hevipuuroksi, josta en valitettavasti niin hirveästi nauttinut.
Zimmer oli säästänyt parhaimmat viimeiseksi ja Interstellarin ensimmäisten sävelten saattelemana, saatoin jo unohtaa Dark Knightin jättäneen pettymyksen. Interstellarissa on yksi elokuvahistorian kauneimmista soundtrackeistä (voitte taistella vastaan, mutta näin se on) ja kun elokuvasta tuttu sekuntikellon tikitys alkoi niin en meinannut pysyä housuissani! Zimmer oli taas siirtynyt pianon ääreen ja tavaili tuttuja säveliä Christopher Nolanin upeasta scifi-elokuvasta. Interstellarin jälkeen Zimmer teki klassisen "poistumisen" eli kiitteli vain nopeasti konsertista ja juoksi lavalta pois muiden esiintyjien kanssa. Tässä kohtaa täytyy taputtaa esiintyjä takaisin lavalle ja kovaa. Hetken vislailujen, taputusten ja huutojen jälkeen salissa alkoikin tapahtua. Häikäisevät supereeppiset spottivalot, alkoivat seilata pitkin katsomoa ja valaisi yleisöä eeppisen ryminän saattelemana. Valot kiersivät salia muutaman kierroksen ja pian Zimmer itse ilmestyikin lavalle aplodien säestäessä. Oli loppuhuipennuksen, Inceptionin aika.
Kaikki suosikkibiisini Zimmeriltä tulivat keikan aikana ja yllätyin positiivisesti, että Driving Miss Daisy ja Batman V Supermanin Wonder Womanin tunnari olivat mukana. Keikka oli tunteiden vuoristorataa eeppisistä kohtauksista rauhallisten kipaleiden tunnelmallisiin sävelmiin. Kaiken kruunasi lopussa Zimmerin itsensä soittama Time, Inceptionista. Koko halli nousi ylös taputtamaan suurelle säveltäjälle, joka myös lopetti keikkansa minuutilleen silloin kun oli luvattu. Loistava, ikimuistoinen ja ennen kaikkea Eeppinen kokemus!
