Kyllästyminen

En tiedä mitä muut alkavat olla mieltä Marvelin elokuvauniversumista, mutta itseäni on alkanut kyllästyttämään melkoisen paljon. Kriitikot tykkäävät yhä enemmän ja enemmän näistä uusista leffoista eikä fanienkaan innostus tunnu laantuvan mihinkään. Viimeisimmät leffat ovat kuitenkin aivan täysin puolueettomasti katsottuna olleet melkoista kuraa ja vanhan materiaalin uudelleen kierrättämistä. Elokuvat eivät yksinkertaisesti sisällä mitään uutta, eikä samat vitsit jaksa enää naurattaa. Easter eggejäkin on joko vähemmän tai sitten ne eivät ole niin merkityksellisiä, että niistä saisi mitään sen suurempaa irti. Juonet jäävät ontoiksi kuoriksi, jotka yritetään paikata kuluneella huumorilla ja erityisen hienoilla erikoistehosteilla. Uusia hahmoja tulee tusinoittain lisää jo valmiiksi laajaan hahmokatraaseen vain siksi, että ne saadaan ajettua nopeasti sisään universumiin. Näin ollen leffat voivat helposti ja vaivattomasti jatkua vielä seuraavatkin kymmenen vuotta. 

MCU:n kymmenes vuosi huipentuu keväällä ensi-iltansa saavaan Infinity Wariin. Odotettu Thanos valtaa valkokankaan ja pistää koko MCU -maailman päälaelleen. Mikäli edes tämä ei tuo minkäänlaista piristystä Marvel -leffojen maailmaan, olen melko varma, että meidän talouden MCU –leffojen systemaattinen katsominen leffateattereissa asti loppuu tähän. Yksinkertaisesti kiinnostus ja aika ei riitä katsomaan esimerkiksi Ant Man & Wasp –elokuvaa teatterissa, sillä tuleehan tämä suoratoistopalveluihin kuitenkin ajan kanssa. Kokonaan en siis aio lopettaa Marvel -leffojen seuraamista, mutta jatkossa se tapahtuu paljon valikoidummin ja hitaammalla tahdilla. Harmillista sinänsä kun ajattelee kuinka paljon tämäkin blogi on pyörinyt juuri MCU –leffojen ympärillä, puhumattakaan siitä miten paljon aikaa elämästäni olen käyttänyt näistä pätemiseen.

Koskaan aiemmin ei MCU –leffojen ylikaupallisuus sekä kohderyhmä ole minulla tuntuneet ongelmallisilta, mutta nyt molemmat jotenkin tökkivät. Leffateatterit ovat täynnä yhä nuorempaa sukupolvea ja itsensä tuntee tietyllä tapaa jo vanhaksi kurpaksi nuorten joukossa. Toki olen itsekin lapsellinen monin tavoin, mutta kyllä sitä miettii, että pitäisikö jo tehdä tilaa sille nuoremmalle sukupolvelle. Suurempana ongelmana pidän henkilökohtaisesti kuitenkin sitä leffojen ja hahmojen ylikaupallistamista. Lelujen ja oheismateriaalin on myytävä niin meillä kuin Kiinassakin, eikä elokuvan juonella ja laadulla ole sen kannalta juurikaan merkitystä.

Pelkään jo etukäteen, että sama tulee aikanaan tapahtumaan myös Star Wars –leffoille. Tuntuu hipsteri-jeesustelulta, mutta kyllä se kaiken kaupallistaminen Disneyn toimesta vähän tökkii. Tarinoissa ei voi olla väkivaltaa tai oikeita rakastelukohtauksia (I know), ei edes seksuaali- tai sukupuolivähemmistöjä, että menee kaupaksi Kiinassakin. Minulta puuttuu tällä hetkellä hahmot joihin samaistua, mikä vaikeuttaa todella paljon kiinostuksen ylläpitämistä.

Vannon, että ulkopuoliset vaikuttajat kuten ryhmäpaine ei ole vaikuttanut päätökseen. En edelleenkään koe millään tavalla nolona puhua fanitukseni kohteista. MCU vain tuntuu olevan minun osaltani loppuun kaluttu. En saa enää sellaista nautintoa ja kiksejä kuin ennen. En edes voi päteä mistään kun ei ole mitään mistä päteä.Tästä lähtien ei siis kannata hirveästi odottaa blogitekstiä ensi-ilta viikolla. Kyselkää, jos jokin asia jäi epäselväksi. Tätä on jotenkin todella hankala pukea sanoiksi. Ei mulla nyt muuta.

Black Panther

Heti alkuun täytyy kertoa niin sanotusti ikäviä uutisia. Olen katsonut jokaisen Marvel Cinematic Universen leffan aina sieltä Iron Manista tähän päivään saakka. Muistaakseni Thor -elokuvasta lähtien ne on myös aina tullut katsottua ihan leffateatterissa asti ensi-ilta viikolla tai viimeistään sitä seuraavalla. Nyt päätimme kuitenkin paremman puoliskon kanssa, että meidän aika MCU:n parissa on tulossa päätökseen. Palaan tähän tarkemmin ihan omassa päivityksessä ja avaan hieman niitä syitä mitkä ovat johtaneet tähän päätökseen, mutta nyt Black Pantherin pariin.

Kriitikot ja fanit ylistivät tätä leffaa yhteen ääneen. Se myös rikkoi tuon tuosta ennätyksiä muun muassa ennakkovaratuin elokuva ja korkein arvosana ensi-iltaviikonloppuna ties millä sivustoilla. Mukaan mahtui myös draamaa muun muassa trolli-äänestäjien, rasismi syytteiden yms. täysin epäasiallisen käytöksen myötä. Jos et pidä Black Pantehrista olet automaattisesti rasisti, vai miten se meni? Olen niin kyllästynyt tähän maailman menoon ja kaiken politisoimiseen. Etukäteen siis pelkäsin, että tämä leffa kaatuu juuri tuohon mustat - valkoiset -politiikka ajatteluun ja rasismin hieromiseen naamalle. Pääsin kuitenkin yllättymään positiivisesti.

Black Pantehrin juoni on melkoisen perus supersankari -mätön juoni. Hyvä vastaan paha, paljon erikoistehosteiden täyteisiä taisteluja sekä päähenkilön kasvu- ja origin -tarinan kertominen. Black Panther ei sinällään tuo mitään täysin uutta Marvel -maailmaan, mutta on silti ihan sopivan maanläheinen piristys Guardians 2 ja Ragnarök -leffojen jälkeen. Leffassa oli myös vähemmän, mutta tasokkaampaa huumoria kuin monissa MCU:n aiemmissa leffoissa, mikä oli oikeasti todella virkistävää. Black Pantherin soundtrack on myös aika kovaa settiä ja sopii hyvin leffan tunnelmaan ja teemoihin. Plussaa oli tietyllä tapaa nähdä afikkalaisten kulttuurien kohtaaminen modernin scifi-genren kanssa. Usein leffan aikana tuntui myös siltä, kuin olisi katsonut Leijonakuninkaan modernia versiota.

Näyttelijävalintoihin olen erittäin tyytyväinen. Chadwick Boseman on todella sopiva kantamaan mustan pantterin haarniskaa, vaikkakin tässä leffassa herran rooli jäi melko vaisuksi verrattuna Civil Wariin. Sivuosissa Danai Gurira ja Black Mirrorista tuttu Letitia Wright tuntuivat varastavan shown monesti päänäyttelijöiltä, mikä oli oikeastaan ihan virkistävää. Vahvoja naishahmoja kaivataan MCU:n kaltaiseen maailmaan. Vihulaisen roolissa nähtyä Michael B. Jordania hehkutettiin myös etukäteen Marvelin parhaimmaksi pahikseksi. Itse en kuitenkaan tätä hehkutusta ymmärrä. Jordan aloittaa hyvin ja Killmonger onkin ensimmäisen puoliskon elokuvasta todella mielenkiintoinen ja virkistävä pahis. Sitten kaikki jotenkin vain lässähtää. Killmongerin motiivit eivät olekaan niin selkeät ja kaikki se hahmon rakentaminen menee täysin hukkaan. En väitä, että syy olisi Jordanin vaan ennemminkin käsikirjoituksen. Joka tapauksessa parempi pahis kuin Hela tai Ego viime vuodelta.

Easter eggejä ei oikeastaan ollut minulle juurikaan, mutta jos olet Black Panther -sarjakuvien ystävä tai afrikkalaisen kulttuurin tietäjä, voi pojat on tässä leffassa sinulle herkkuja! Black Panther ei välttämättä edistä MCU:n juonta selkeästi eteenpäin eikä se suoranaisesti toimi sen suurempana pohjustuksena Infinity War -elokuvallekaan. Sen sijaan se missä Black Panther on edistyksellinen on se fakta, että se on ensimmäinen samaistuttava tummaihoinen supersankari valkokankaalla. Afrikkalainen kulttuuri on hyvin läsnä koko elokuva ajan ja hahmot tuntuvat uskottavilta. Kaikin puolin leffa on vähän jotain uutta supersankari -leffojen pöhöttyneeseen ylitarjontaan. Se ei ole niin hyvä kuin sitä hehkutetaan, mutta se on erilainen. Ja ei, et ole rasisti jos et pidä tästä elokuvasta.

Jóhann Jóhannsson

Nyt on ehkä hyvä hetki kirjoittaa tästä islantilaisesta elokuvasäveltäjästä. Jóhann Jóhannsson menehtyi viikko sitten kotiinsa Berliinissä ja ainakin minä järkytyin uutisesta. Vielä ei ole julkisuuteen annettu tietoa kuolinsyystä, mutta ilmeisesti kuolema oli todellakin yllättävä myös Jóhannssonin lähipiirille. Nyt ei kuitenkaan ole tarkoitus spekuloida kuolinsyytä vaan keskittyä siihen olennaiseen, eli herran loistavaan uraan elokuvamusiikin saralla, jonka olisi toivonut jatkuvan pidempäänkin. 

Jóhanssonin musiikkityylissä oli jotain joka kolahti minuun tietämättäni. Jóhann Jóhansson oli ainakin minulle vielä pari vuotta sitten täysin tuntematon nimi. Vasta kun lisäsin Arrivalin musiikkia soittolistalleni, satuin huomaamaan, että Jóhanssonin musiikkia löytyi listalta jo muutakin. Jóhanssonin voi melko helposti yhdistää suoraan Denis Villeneuven ohjaamiin elokuviin sillä heillä ehti olla lukuisia projekteja yhdessä. Jóhanssonin tyylille oli ominaista tietty mahtipontisuus, mutta synkemmin ja surullisemmin kuin esimerkiksi Zimmerin musiikki. Tämä teksti on jatkoa tuolle minun suosikki säveltäjät -sarjalle, jossa on aiemmin ilmestyneet jo Hans Zimmer sekä John Williams.

Pikafaktat Jóhanssonista:

Syntynyt: Reykjavikissä Islannissa 1969

Kuollut: Berliinissä 2018 (ikä 48)

Oscar ehdokkuuksia Jóhannssonilla on kaksi. Piti tehdä musiikin myös Blade Runner 2049 -elokuvaan, mutta korvattiin viime metreillä Hans Zimmerillä ja Benjamin Wallfischillä. Jos minulta kysytään niin Blade Runner 2049 musiikki kuulostaa enemmän Jóhannssonilta kuin Zimmeriltä - eli en ymmärrä mikä tässä oli ongelma.

#4 Prisoners

Elokuva: Prisoners (2013)

Suurena trillerien ystävänä Prisoners upposi minuun kuin häkä. Intensiivinen elokuva tempaisee mukaansa jo ensimmäisillä minuuteille. En ole myöskään koskaan kokenut uudelleen sitä tunnetta kun koko elokuvateatterin sali on täysin hiljaa ja pidättää henkeä. Jóhann Jóhannsson tekee loistavaa työtä elokuvan sävellyksen kanssa. Musiikki on tärkeä osa tämän elokuvan ahdistavaa tunnelmaa ja käsinkosketeltavaa jännitystä. 

#3 The Beast

Elokuva: Sicario (2015)

Sicario ei puolestaan ole mikään suosikkileffani. Tämäkin raina on kuitenkin super intensiivinen ja painostava tunnelma Meksikon rajan tuntumassa saa hikikarpalot otsalle kun jännittää päähenkilöiden puolesta. Tämänkin leffan soundtrack hallitsee todella hyvin kohtauksia ja kuljettaa väkivaltaista ja brutaalia tarinaa kohti sen väjäämätöntä loppua.

#2 Heptapod B

Elokuva: Arrival (2016)

Arrival jäi mieleeni yleisestikin positiivisenä yllätyksenä melkoisen kulutettuun alien-scifi-genreen. Jóhannsson onnistui musiikissaan tuomaan jälleen ahdistavan, mutta odottavan tunnelman, jonka seurauksena olin koko ajan varautunut, että milloin ulkoavaruuden oliot päättävätkin hyökätä ihmisiä vastaan. Suosikki kipaleeni tästä leffasta on Heptapod B, jossa hauskasti yhdistyy acapella-laulu perinteisiin sinfonia-soittimiin.

#1 Cambridge, 1963

Elokuva: the Theory of Everything

Theory of Everything oli kaikinpuolin koskettava elokuva. Ison osan elokuvan tunnekuohuista kuitenkin aiheutti Jóhannssonin loistava sävellys, jonka parissa edelleenkin pääsee elokuvan tunnelmaan. Valitsin Theory of Everything -elokuvan tunnusbiisin ensimmäiseksi, sillä se on hieman erilainen verrattuna muihin Jóhanssonin tuotannon kipaleisiin.

Kuten jo yläpuolella mainitsin niin todellakin on harmillista, että näin lahjakas kaveri lähti tästä maailmasta. Varmasti olisi ollut vielä paljon hyviä ja mielenkiintoisia elokuvaprojekteja edessä, mutta minkäs teet. Elämä on yllätyksiä täynnä.

Shape of Water

Kun kuulin ensimmäisen kerran, että Guillermo del Toro käsikirjoittaa ja ohjaa elokuvan, jonka pääosissa on mystinen amphibiaaninen mies, voitte kuvitella innostukseni. Olisiko tämä vihdoin jatkoa Guillermo del Torron Hellboy -sarjalle? Antisankareiden uutena kulta-aikana voisi olla melkoisen tuottoisaa tuoda valkokankaalle Hellboyn maailma ja vieläpä aloittaa uusi uljas universumi sen mielenkiintoisimmalla hahmolla.Valitettavasti huhuilta katkaistiin siivet melko pian ensimmäisen trailerin jälkeen. Studio ja del Toro itse sanoivat, että leffa ei olisi Hellboy -sarjakuvista tutun Abe Sapienin origin tarina. Höh.

Täytyy sanoa, että lähdin oikeastaan sen suuremmitta odotuksitta katsomaan Shape of Wateria. Trailerin olin katsonut viimeksi joskus joulukuussa, enkä ollut muutenkaan lukenut etukäteeen leffan tuotannosta tai yksityiskohdista. Jonkinlaista Oscar-ehdokkuutta tälle osasin povata, mutta että oikein 13? Olihan tämä sitten nähtävä! Juoni menee lyhyesti ja spoilerivapaasti näin: Elisa (Sally Hawkins) niminen mykkä nainen työskentelee siivoojana laitoksessa, jossa Yhdysvallat tekevät avaruuskokeita. Eräänä päivänä laitokseen tuodaan olento, jota pidetään vaarallisena luonnonoikkuna. Elisa kuitekin näkee olennossa muutakin ja naisen ja olennon välille syntyy erityinen suhde.

Hollywoodia syytetään usein siitä, että se kierättää vanhoja ideoita eikä uskalla kokeilla mitään uutta. Shape of Water on genressään hyvin erikoinen tapaus. Itselläni ei ole oikein hirveästi vertailukohtia scifi-fantasia -leffoille, jotka sijoittuvat 60-luvulle ja joissa on hyvinkin erikoinen rakkaustarina. Shape of Water yllättää myös sen taiteellisuudella, hauska lisä oli myös yllätysmusikaali kohtaus. 

Shape of Water on kulttielokuva syntyessään ja tulee varmasti saavuttamaan oman fandominsa huipun vasta tulevien vuosien kuluttua. Del Toron Pan's Labyrinthiin verrattuna, tämä leffa ei aiheuta aivan sellaista tunnekuohua kuin ehkä voisi olettaa. Elokuva oli joka tapauksessa mukava tuore tuulahdus Hollywoodin pölyttyneiden filmikelojen joukkoon, vaikka perusjuoni onkin melkoisen puhtaaksi kaluttua tusinakamaa.

Suurin harmi itselleni on tosiaan se, että kyseessä ei ole Abe Sapienin origin tarina. Hahmo on kuin identtinen Hellboy -leffoissa esiintyneen hahmon kanssa eikä yhdennäköisyyttä ainakaan haittaa se, että sama mies, Doug Jones, esitti molemmat roolit. Supersanakri/sarjakuvapohjaiset -elokuvat kaipaisivat jotain piristettä ja tämä olisi voinut se olla. Toisaalta, jos leffa olisi markkinoitu sarjakuvahahmon origin tarinana, olisiko se saanut kriitikoilta näin positiivisen vastaanoton? Todennäköisesti ei. Ehkä tämän leffan kohdalla, jokainen saa itse päättää liittyykö elokuva salaa Hellboy -maailmaan vai ei. Ilmeisesti del Toro oli kuitenkin aikanaan suunnitellut Abe Sapienin omaa elokuvaa, joten ken tietää?