Guardians of the Galaxy Vol. 2

Joku varmaan on jossain vaiheessa saanut sellaisen käsityksen, että Guardians of the Galaxy on ehdoton suosikki Marvel-leffani. Olettamus on oikein, eikä edes elokuvan kakkososa saanut syrjäytettyä tuota leffaa kärkipaikaltaan. Mihin Guardians of the Galaxy Vol. 2 sitten sijoittuu listallani, sitä selvitellään nyt. Spoilers...

Tiedättekö sen meemin, jossa joku pyytää lainaamaan toisen kotitehtäviä ja tämä toinen tokaisee siihen "Okei, mutta muuta pari juttua ettei se näytä ihan kopioidulta". Meemissä hauskaa on se, että tämä joka kopioi läksyt, todellakin muuttaa vain jonkin pikkujutun. Guardians of the Galaxy Vol. 2 tekee aivan saman jutun. Se kierrättää kaikki samat vitsit kuin edellinen osa, tällä kertaa biisit vain ovat tuntemattomampia. Myös 80-luku, joka oli raikas tuulahdus menneestä edellisessä leffassa on nyt ylikäytettyä ja kornia. 80-luku on viime vuodet ollut todella ylikäytetty tyylisuunta ja valitettavasti Vol. 2 vain hieroo sitä lisää naamallemme vähintään viiden minuutin välein.

Peter Quill hahmona ja Chris Prattin esittämänä on elämäni rakkaus. Valitettavasti tässä elokuvassa hän tuntui enenmmän ällöttävän takertuvalta exältä, joka yhtäkkiä on kehittänyt huumeongelman ja daddyissuen. Peter Quill esiintyy elokuvassa lähinnä sivuhahmon-oloisena, tylsänä olentona jonka ympärille on rakennettu keskinkertainen juoni. Saman juonen löydät tusinasta scifileffoja kymmenen. Myös muiden sankareiden päänsisäistä maailmaa laajennetaan tässä, mutta valitettavasti kaikki tämä saa leffan tuntumaan vain turhalta taustatarina rainalta. Rocket, Groot, Drax ja Gamora jäävät vain turhiksi juonta jarruttaviksi hahmoiksi, joiden mukamas traagisen elämän pitäisi saada meidät tuntemaan jotain. Sen sijaan Yondun, Nebulan ja Mantisin hahmot pääsevät oikeuksiinsa ja heitä olisi voinut katsoa enemmänkin.

Kurt Russell tulee jäämään Marvel historiaan yhtenä unohdettuna pahiksena Ronan the Accuserin, Ivan Vankon sekä Yellowjacketin rinnalle. Ego - the Living Planet  oli tylsä, ennalta-arvattava ja kaikinpuolin niin kulutettu pahis. Kaiken lisäksi hahmo tapettiin pois leffassa, ettei sitä vain päästä mitenkään jatkokehittämään. Sarjakuvissa Ego ei ole Peterin isä, vaan Peterin isän virkaa hoitaa J'son of Spartax. En sitten tiedä miksi tähän haluttiin tälläinen juonenkäänne, mutta hauska fakta: Egon omistukset olivat Foxin omistuksessa, mutta Marvel Studios onnistui vaihtaa Ego Deadpoolissa nähdyn Negasonic Teenage Warheadin oikeuksiin.

Guardians of the Galaxy Vol. 2 tarjosi liudan pieniä galaktisia easter eggejä. Osa näistä sai kyllä hieman pelästymään taas sitä, että kuinka saakelin paljon tätä universumia tullaan vielä laajentamaan. Howard the Duck teki paluun cameo roolissa, joten mahdollista on, että tämäkin kummajainen nähdään vielä joskus jossain elokuvassa. Stan Leen cameot alkavat valitettavasti olla herran vimeisiä ja koko ajan pienempiä ja vähemmän fyysisiä suorituksia. Ennen leffaa väitettiin, että Leen rooli elokuvassa olisi olla Uatu the Watcher, mutta nähntyäni itse kohtauksen, en olisi siitä niin varma. Leen hahmo on astronauttipuvussa kertomassa tarinaansa muille Seuraajille, kunnes Seuraajat päättävät lähteäkin pois ja Lee jää huutelemaan, että hänelle luvattiin kyyti takaisin kotiin. Miksi Uatu haluaisi kotiin silloin kun hän siellä jo istuu? Secret ending saattaa aiheuttaa päänvaivaa monille, jotka eivät asiaan ole perehtyneet, mutta se kotelo joka nähtiin lopussa, missä se kultainen nainen sitä tuijottelee on Adam Warlockin kotelo, joka siis Thanosin arkkivihollinen. David Hasselhoff tekee myös ihan ookoo hauskan cameon leffassa ja Stallonen etukäteen hehkutettu rooli jää valitettavaksi vain cameoksi. Mahdollisesti Guardians 3 elokuvassa nähdään Stallonen hahmoa Stakaria ja Adam Warlockia enemmänkin. 

Guardians of the Galaxy Vol. 2 on periaatteessa ihan hauska ja siinä on monia hienoja kohtauksia, jopa ihan koskettavia. Valitettavasti koko paketti vain tuntuu olevan kliseinen scifi-leffa ilman minkäänlaista fiilistä supersankarileffasta. Se kaatuu samoihin ongelmiin kuin moni 2000-lvuun supersankarileffa, eikä tuo oikeastaan mitään uutta MCU-maailmaan. Olisin niin toivonut jo selkeämpää kytköstä Avengers-maailmaan tai vaikka jotain pätkää siitä saatanan Thanosista, jota on odotettu jo yli puoli vuosikymmentä. Sen sijaan Thanosiin vain viitataan joka toisessa keskutelussa. Tämä elokuva ei tule pääsemään top 10 Parhaat Marvel elokuvat, olen nyt jo unohtanut puolet asioista, mitä leffassa tapahtui joten voin vain kuvitella mitä muistan vuoden päästä. Ei jatkoon.

13 Reasons Why

Viime aikoina on ollut tapana kirjoitella myös näistä tv-sarjoista, ja koska monet teistäkin omistaa Netflixin niin voisin taas suositella yhtä sarjaa. 13 Reasons Why, kertoo nimensä mukaisesti kolmetoista syytä, miksi Hannah Baker päätti tappaa itsensä. Ennen kuolemaansa hän nauhoitti kolmetoista kasettia, joissa yksityikohtaisesti kertoo ne syyt, mitkä ajoivat hänet riistämään oman henkensä. Tarina perustuu Jay Asherin samannimiseen romaanin ja kertoo kuvitteellista hahmoista, jotka kuitenkin voisivat olla osa meidän jokaisen omaa elämää.

Sarja lähtee käyntiin siitä, kun tarinan päähenkilö Clay Jensen saa portailleen paketin, joka sisältää Hannahin kasetit. Hannah pyytää ensimmäisellä kasetilla kuuntelijaa kuuntelemaan nauhat loppuun asti ja antamaan ne sen jälkeen seuraavalle syylliselle, jonka Hannah nimeää kaseteillaan. Jokainen jakso käsittelee yhtä näistä henkilöistä, jotka esiintyvät nauhoilla ja jotka ovat osasyyllisiä siihen miksi Hannah päätti elämänsä. Clay on valitettavasti yksi näistä syistä.

Sarjan selkeä vahvuus on sen mielenkiintoiset ja ihastuttavat hahmot. Ei voi olla ihastumatta Dylan Minnetten (Clay) ja Katherine Langfordin (Hannah) uskomattoman hyvään kemiaan. Molemmat tuovat hahmonsa niin uskottavasti ja taitavasti eloon, että ihan suorastaan rakastuu molempiin. Monet ihan Hollywood-tason näyttelijät voisivat ottaa mallia näistä nuorista. Myös sivuhahmot tuovat oman osansa sarjaan, eikä kukaan näyttelijöistä jätä suoritustaan todellakaan puolitiehen. Kaiken lisäksi juoni on taitavasti kirjoitettu, eikä kaikkea pääse arvaamaan etukäteen vaikka välillä siltä tuntuukin. Vaikka aihe on synkkä, on siihen silti onnistuttu mahduttamaan pieni ripaus onnea ja huumoria.

13 Reasons Why ei välttämättä ole se tapahtumarikkain sarja, mutta se kertoo todellakin koristelematta kaiken sen, mitä kiusaaminen voi ihmismielelle tehdä. Sarja myös kertoo hyvin sen, millaisia erilaisia kiusaamisen muotoja on olemassa ja miten me, jotka emme ole koulukiusattuja, emme edes tajua olevamme osa kiusaamista. Jaksojen aikana pohdin paljon kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat olleet koulukiusattuja minun kouluissani ja joiden kiusaamiseen olen itse osallistunut, joko välillisesti tai välittömästi. 13 Reasons Why kertoo koruttomasti yhden tai useamman ihmisen traagisen kohtalon ja sai ainakin minut vuodattamaan kyyneleen jos toisenkin useammassa jaksossa. Lämpimästi suosittelen sarjaa kaikille, joilla on Netflix käden ulottuvilla.

Stadin paras on lopettanut?

Olisikohan ollut reilu viikko sitten kun kävin pitkästä aikaa Helsingin keskustassa. Eräs lempipuuhistani on kiertää läpi kaikki sarjakuvakaupat ja niin tein tälläkin kertaa. Säästin parhaimman viimeiseksi, vain huomatakseni ettei sitä enää ole. The Good Fellows Ky oli ehdottomasti kaikkein paras sarjakuvakauppa Helsingissä. Yhdeksällä kerralla kymmenestä löysin itselleni aina jotain ostettavaa ja ystävällinen henkilökunta palveli mielellään, mikäli jotain kysyttävää oli. Kaiken kruunasi myös se, että ostoksen jälkeen saatettiin sujauttaa ostoskassiin parit ilmaiset promo-sarjakuvatkin.

Itse löysin kaupan vasta muutama kesä sitten kun aloin enemmänkin pyöriä stadin nurkilla. Good Fellowsin ikkunat olivat täynnä figuureja ja muita nörttitavaroita, jotka saivat uteliaan astumaan sisälle rauhalliseen sarjakuvakauppaan. Hirveää tunkua asiakkaista ei koskaan ollut, mutta vaikka olisit ollut ainut asiakas kaupassa, ei se koskaan tuntunut kiusalliselta kuten monissa muissa liikkeissä. Henkilökunta antoi aina aikaa rauhassa katsella ja kierrellä ja huikkasivat sitten, että jos tarvitsee apua niin saa kysyä. Toki juuri tuo asikasmäärän vähäisyys sai aina ihmettelemään, että miten tälläinen liike voi menestyä niin hyvällä paikalla.

Minulla on suuri arvostus yrittäjiä kohtaan, jotka jaksavat kamppailla nykyaikaa vastaan. Tämä on yksi syy miksi aina tahdoin ostaa Good Fellowsilta sarjakuvia. Netistä saa nykyään kaikki mahdolliset ja mahdottomat sarjikset, mutta ei se silti ole sama kuin ihan oikeasta sarjakuvakaupasta ostettu tuotos. Kaupassa voi ensin hypistellä ja kevyesti selata, mitä on oikeasti ostamassa. Ostos on paljon harkitumpi ja toisaalta mielekkäämpi. 

Good Fellows toi jotain erilaista Helsingin katukuvaan ja ainakin minä jään kaipaamaan tätä jo 80-luvulla perustettua liikettä. Eihän sitä tiedä, vaikka joku aloittaisi joskus jonkin uuden sarjakuvakauppa toiminnan Helsingissä, mutta toistaiseksi on tyydyttävä Fennica Comicsiin ja Fantasiapeleihin. Mikäli Good Fellowsin porukka sattuu eksymään tätä blogia lukemaan niin tahdon kiittää kaikista niistä vuosista joina kerkesin olla teidän asiakkaananne. Liike sai aina minun sisäisen pikkupojan esiin ja muutenkin lähdin kaupasta aina todella hyvällä mielellä takaisin Helsingin kaduille. Iso kiitos ja syvä kumarrus!

Nörtti, nörtimpi, minä

Tajusin, että kun koulu loppuu en voi enää olla niin oma itseni kuin tahtoisin. Työelämässä ja "normaalissa maailmassa" nörtit ei ole se juttu ja usein sille, että tietää Batmanistä ja Doctor Whosta enemmän kuin jalkapallosta vain nauretaan. Minulla on nytkin kavereita, jotka eivät itse ole minkääntasoisia nörttejä, jotka puhuvat minusta nörttinä ja se tuntuu jotenkin oudolta. On okei, jos toinen nörtti sanoo toista nörtiksi. Itsekin käytän oikeassa seurassa itsestäni nörtti-nimikettä, mutta kun se tulee joltain ulkopuoliselta se tuntuu väärältä, halventavalta. Usein nämä ihmiset myös yhdistävät, että nörtti tietää tietokoneista kaiken ja hyvässä lykyssä minua pyydetään katsomaan heidän tietokoneessaan olevaa ongelmaa. Niin kun siis mitä? Olen yhtä käsi tietokoneiden kanssa kuin avun pyytäjäkin. Englannin kielestä on vähän apua, en ole "nerd" olen "geek".

Nyt kun koulua on muutenkin ollut vähemmän niin olen saanut huomata, ettei enää ole niin montaa juttu-/väittelykaveria nörttijuttuihin. Toki paremman puoliskon kanssa voi aina jauhaa Star Warsista ja Overwatchista, mutta pääpiirteittäin minulla ei juurikaan ole montaa kaveria joille hypettää näitä juttuja. Sukulaisillekin on hankala puhua näistä kun kiinnostus on lähellä nollaa nörttiaiheisiin. Marvel leffoja katsotaan vain komeiden miesten takia ja Pokémon GO:ta pelataan vain koska se on coolia. 

On hankala selittää ei-nörteille sitä tunnetta kun on aivan hype-kikseissä jostain asiasta. Minulle saattaa tulla ihan sellaiset silmittömän rakastumisen tasoiset tunteet esiin kun saan kunnon hypekiksi- kohtauksen. Esimerkkinä reilu vuoden takainen Star Wars -kohtaus, joka kesti melkein kuukauden. Myönnän, että tuolloin asia karkasi vähän käsistä, mutta oneeksi luokkakaveri(t) auttoi asiaa todella paljon.  Luokkakavereilta on saanut kaikin puolin hyvin tukea ja lisähypeä moniin asioihin. Pelottaa, että se loppuu kun ei enää näe säännöllisesti... Blogissani usein puran myös nörttihypeäni, mutta usein sen suurimman hypen olen jo suodattanut kanssaihmisille, että pystyn edes keskittymään kirjoittamiseen.

Tavallisen kansalaisen voi olla hankala ymmärtää mitä kaikkea nörttimaailma pitää sisällään. Se on kai verrannollinen siihen oman jalkapallojoukkueen fanitukseen tai poikabändin jumaloimiseen teininä. Toisaalta on kiva, että nörttiys on ollut tietyllä tapaa muodikasta viime vuosina, mutta ehkä senkin aika on loppumassa. Ehkä tästä selvitään ja pääsen osaksi jotain työyhteisöä, missä arvostetaan (tai ei ainakaan katsota kieroon) sitä että voi luetella 150 ensimmäistä Pokémonia numerojärjestyksessä ja tietää milloin on seuraavan Marvel -leffan ensi-ilta.

A Series of Unfortunate Events

Tämä menee kyllä aika vahvasti nörttijuttuihin, joten saanhan tästä kirjoittaa? Toisaalta tämähän on minun blogi, jossa kirjoitan milloin mistäkin aiheeseenkuulumattomasta, joten eiköhän tämäkin tässä sivussa. Anyways, tulipa katsottua tämä Netflixin versio Lemony Snicketin Surkeiden Sattumusten Sarjasta. 2004 vuoden leffa jätti minut vähän kylmäksi silloin aikanaan, mutta ei suinkaan sen visuaalisen ilmeen takia. Myös Thomas Newmanin musiikki oli omiaan tekemään elokuvasta ihan siedettävän ja näyttelijäkaartikin oli oikein oiva, lukuun ottamatta Jim Carreytä, jota oikeastaan vihaan aikas paljon. Kun kuulin, että Netflix ottaa seuraavaksi käsittelyyn tämän nuortenkirja-sarjan olin oikeastaan salaa vähän innoissani. Ikinä en ole yhtään kirjaa lukenut, mutta pikkuveli taisi aikanaan lukea kaikki.

Tarina kertoo siis kolmesta Boudelairen lapsesta, joista tulee kaamean tulipalon seurauksena orpoja. Rikkaasta perheestä kasvaneet lapset Violet, Klaus ja Sunny joutuvat pankkiiri Poen käsiin, jonka valitettava velvollisuus on etsiä orvoille heille sopiva huoltajan. Valitettavasti asiaan puuttuu myös rahanahne, kammottava, ahdistava ja ennnen kaikkea paha Kreivi Olaf, joka muutaman mutkan kautta onnistuu saamaan lapset huollettavikseen. Tarinassa kertojana toimii Lemony Snicket itse, joka kaikkitietävänä ilmestyy aina selventämään katsojalle itsestäänselviä asioita ja kehottaa lopettamaan sarjan katselun, ettei poloinen katsoja masennu liikaa.

Surkeiden Sattumusten Sarjan vahvuus on sen taito leikitellä kielellä ja ilmauksilla. Synkätkin asiat saadaan käännettyä iloisiksi pelkillä sanankäänteillä ja toisinpäin, todellakin toisinpäin. Sarja ei kuitenkaan ole niin synkkä kuin se antaa koko ajan ymmärtää. Toki monia hahmoja kuolee matkan varrella ja lisää uhreja on luvassa toisella tuotantokaudella, mutta tavallaan se kaikki on osa tuota... juonta... Juoneltaanhan sarja on kuin vanhat lapsille tarkoitetut animaatiosarjat, jossa pahis tekee kaikkensa estääkseen päähenkilöitä pääsemästä tavoitteisiinsa ja epäonnistumisen jälkeen huutaa vain "nappaan teidät ensikerralla!" -ja sama toistuisi joka jaksossa. En ole varma, onko A Series of Unfortunate Events oikeasti todella lapsellinen vai todella nerokas sarja. Jaksosta toiseen huomaa nauravansa mitä tyhmemmille asioille. Huumori on osittain kuivaa ja nimenomaan niitä sanoilla leikittelyä, mutta juuri se tekeekin sarjasta niin hauskan. Sarja myös mukailee todella paljon sitä visuaalista ilmettä, joka jo vuoden 2004 leffassa nähtiin. A Series of Unfortunate Events sarjan tyyliä kuvaa myös hyvin ilmaus, jos Tim Burton ja Wes Anderson tekisivät lapsen, olisi se tämän sarjan näköinen.

Edelleenkin Lemony Snicketiä lainaten, en voi suositella tätä sarjaa. Se tulee vain pilaamaan sinun päiväsi, elämäsi ja seuraavan kahvitaukosi. Mitä järkevin ihminen jättäisi sarjan väliin, sillä se tuo vain kurjaa mieltä, kun joudut seuraamaan epäonnisten Boudalairen orpojen matkaa kohti tuntematonta. Silti, kukaan ei kuitenkaan estä sinua katsomasta yhtä jaksoa Netflixistä, mutta muista, sinua on varoitettu. Jo alkutunnari saattaa aiheuttaa mielenkiintoista riippuvuutta.

Quentin Tarantino

Katsoin viikonlopun aikana ne pari puuttuvaa Tarantino -leffaa, jotta voin vihdoinkin koota tälläisen kivan listan niistä kahdeksasta. Quentin Tarantino on aikamme eriskummallisimpia ja mielenkiintoisimipia ohjaajia. Tarantinon elokuvan tunnistaa helposti sen pitkistä, huvittavan pitkistä dialogeista sekä väkivaltaisista kohtauksista. Verta ei paljoa säästellä ja usein elokuvan päähenkilökään ei selviä leffasta hengissä. Tarkimmat fanit tietenkin löytävät elokuvista paljon enemmänkin Tarantinolle ominaisia piirteitä, kuten ainaiset jalkafetissikohtaukset, Tarantinon oma cameo sekä takakontti -perspektiivi. Elokuvat on myös todella helppo laittaa järjestykseen, sillä niitä voi verrata keskenään todella hyvin. Itse väitin vielä pari vuotta takaperin kivenkovaa, että vihaan Tarantinon elokuvia. Vasta myöhemmin minulle selvisi, että olin nähnyt rainoista vain puolet ja niistä kaikista, mitkä olin nähnyt, tykkäsin. En edelleenkään myönnä olevani mikään Tarantino fani, mutta hänen leffoissaan on jotain todella viihdyttävää. Onpa tämän listan ykkönen jopa minun all-time-favorite-listalla. Tässä tulee (kuvitelkaa tähän Pulp Fictionista tuttu kipale soimaan (tai oikeastaan avatkaa se youtubeen..)) Tarantinon elokvuat parhaimmuus järjestyksessä!

#8 Jackie Brown (1997)

Jackie Brown on ainoa, jota en ole jaksanut katsoa loppuun asti. Vähän yli puolen välin jälkeen jouduin kelaamaan kun meinasin oikeasti nukahtaa. Tarantinon leffoille ominaista on se, että ne ovat ihan saakelin pitkiä. Myöskään juoni tai näyttelijät eivät vakuuttaneet Jackie Brownissa. Leffa on myös kaikkein erilaisin Tarantinon muihin verrattuna. En tykännyt.

#7 Grindhouse: Deathproof (2007)

Vaikka elokuva on huono kuin teinikauhukomediat, on tässä jotain tavallaan nerokasta. Koko tuo Grindhouse sarja on todella outo ja ehdottomasti paras niistä on tämä Tarantinon leffa. Kurt Russel vetää hyvän ja muistettavan roolin tässä väkivaltaisessa komedia kuvassa.

#6 Django Unchained

Djangon olen käynyt katsomassa jopa ihan leffateatterissa asti. Myös tämä leffa kaatuu minulla aika paljon siihen, että se on niin turkasen pitkä. Elokuvassa tulee monta "loppua" mihin leffa olisi voinut päättyä, mutta se jatkuu ja jatkuu vaan. Näyttelijät ovat ne, jotka pelastavat todella paljon tätä leffaa. DiCaprio, Waltz ja Foxx vetävät kaikki ihan hyvän roolin.

#5 Reservoir Dogs (1992)

Viimeisin näkemäni Tarantino leffa on Reservoir Dogs. Katsoin siis tämän ja Jackie Brownin nyt viikonloppuna ja jostain syystä Reservoir Dogs kolahti. Leffaa on parodioitu niin paljon, että monet kohtaukset olivat jo ennestään tuttuja. Leffa on todellinen äijäelokuva, jossa ei niin hirveästi edes tapahdu juonellisesti, mutta Tarantinolle tuttu sekalainen aikajärjestys tekee leffasta mielenkiintoisen.

#4 Hateful Eight (2015)

Olin kahden vaiheilla, että kumpi on parempi Reservoir Dogs vai tämä. Päädyin kuitenkin Hateful Eightiin Ennio Morriconen musiikin takia ja ihan vain koska Hateful Eight on visuaalisesti nätinpää katsottavaa. Hahmot ovat myös hyvin persoonallisia ja Channing Tatumin yllätyscameo kruunaa kaiken.

#3 Kill Bill (2003-2004)

En erottele näitä kahta osaa toisistaan, sillä se on vain jotenkin todella väärin tehty. Kill Bill on todella viihdyttävä ja vaatii sen, että molemmat osat katsotaan peräkkäin. Kill Bill on ehkä kaikkein eniten yliampuva Tarantinon leffoista ja vieläpä hyvällä tavalla. Leffassa on myös hyvä juoni ja todella kauniita kohtauksia.

#2 Pulp Fiction (1994)

Tanssi mun kanssa, tanssi niin kuin Pulp Fictionissa. Toinen erittäin paljon parodioitu Tarantino-leffa, joka osui ja upposi myös. Hahmojen kemiat toimivat todella hyvin ja musta huumori toimii kyytipoikana tälle eriskummalliselle tarinalle. Travoltakaan ei ole niin ärsyttävä kuin yleensä.

#1 Kunniattomat Paskiaiset (2009)

Tässä vaihtoehtoisessa toisen maailmansodan aikaisessa rainassa ei paljoa natseja säästellä. Pahiksena toimii Christoph Waltz, joka vetää uransa parhaimman roolin ja on varmasti yksi elokuvahistorian onnistuneimmista vihulaisista. Kunniattomissa Paskiaisissa huumori on jotain aivan omaa luokkaansa ja vetoaa täysin minun kaltaisiin vajakkeihin. Tämän leffan parissa viihtyy todellakin ihan loppuun asti.

Mitä mieltä te olette, mikä on paras Tarantino leffa ja onko listassani mitään totuudenperää? :)