Ropecon 2017

Pari vuotta ehti vierähtää ennen kuin pääsin taas osallistumaan Ropeconiin. Mielenkiintoa ja aikaakin olisi käydä erilaisissa con-tapahtumissa, mutta jotenkin ne aina jäävät väliin. Raha ja matkustaminen toki ovat aina pienenä hidasteena, mutta onneksi Helsingissä järjestettävään Ropeconiin on helppo tulla. Ropecon on myös siitä kiva, että tavallaan sen teemat ovat tuttuja ja mielenkiinto roolipelaamista kohtaan on vain kasvanut vuosi vuodelta. Tärkeänä pidän myös sitä, että pääsen näkemään ihmisten upeita cosseja ja tutkailemaan larppaus- ja roolipelikulttuuria lähietäisyydeltä. Itsekin tahtoisin cossata useamminkin, mutta kunnollisia tilanteita tulee todella harvoin vastaan. Tällä kertaa menin vähän helpomman kautta cossini kanssa ja päädyin esittämään Jim Halpertia komediasarjasta Konttori. 

Verrattuna edelliseen kertaani Ropeconissa, oli uutuudenviehätys ehkä vähän laantunut. Toisaalta myös Messukeskuksen "karumpi" ympäristö oli vähän masentava verrattuna Espoon Dipoliin, missä siis edellisen kerran Ropeconiin osallistuin. Tällä kertaa oli myös hieman hankala saada kavereita mukaan tapahtumaan, joten jouduin (pääsin) pakottamaan paremman puoliskon seuraksi. Tietenkin hän etukäteen jo kauhisteli, että eihän hänen tarvitse pukeutua mitenkään? Vakuuttelin herralle, että se ei todellakaan ole välttämätöntä ja paikan päällä hän pääsi sen itsekin toteamaan. Melko harvat edes pukeutuvat mitenkään coniin vaan suurinosa on ihan normaaleissa arkivaatteissaan.

Kuvassa Shining Steelix kortti, jonka ostin paikan päältä sekä Jim Halpert nimikyltti, jonka itse suunnittelin ja toteutin.

Ropecon on niin sanotusti pienemmän yhteisön tapahtuma mikä on samalla sen etu että heikkous. Keksi-ikä on yllättävän korkea, vaikka lapsiakin tilaisuudessa on. Meininki on hieman aikuismaisempaa, mikä toisaalta näkyy pukeutumisessa, jutuissa ja ohjelmassa. Animelapsia on vähän, mutta kyllä heitäkin näkee. Ropeconissa tuntuu myös siltä kuin kaikki tuntisivat toisensa tai sitten se on vain Paersky. Joka tapauksessa olisi mukava päästä itsekin paremmin sisälle tuohon suureen larppaaja-ropettaja-mätäkkä-perheeseen, mutta olen melko ujo tutustumaan uusiin ihmisiin. Olen myös vielä melkoinen nuubi ropettamisen kanssa, mutta intoa on sitäkin enemmän! Olisi siis kiva päästä jutustelemaan vaikkapa toisten aloittelijoiden kanssa ja jakamaan ideoita pelimekaniikoista ja juonista. Joka tapauksessa Ropeconissa oli jälleen kiva käydä, vaikka näin sunnuntaina tekeminen tuntuukin loppuvan kesken. Ehkä ensi vuonna saisi enemmän tuttuja vielä mukaan! :)

Christopher Nolan

Christoper Nolan on ehkä yliarvostetuin ohjaaja ikinä, mutta silti yksi ehdottomista suosikeistani. Nolanin elokuvan tunnistaa Zimmerin musiikista, Jonathan Nolanin käsikirjoituksesta, Tom Hardystä ja Michael Canestä sekä monista muista vakiovarustukseen kuuluvista ihmisistä. Laajat kuvakulmat, yksinkertainen dialogi, hämärä valaistus sekä tasainen värimaailma ovat myös melkoisen hyviä kuvaamaan Nolanin tyyliä. Itse kuulun Nolanin elokuvien kohderyhmään ja se vaikuttaakin usein mielipiteisiini hänen leffojaan arvostellessa. Eilen tuli katsastettua Nolanin uusin eli Dunkirk. Elokuva herätti jonkin verran keskustelua paremman puoliskon kanssa ja parhaiten kerronkin oman mielipiteeni kyseisestä elokuvasta laittamalla kaikki Nolanin ohjaukset paremmuusjärjestykseen. Etenkin top kolmonen on todella hankala laittaa järjestykseen ja se vaihteleekin hyvin paljon sen mukaan minkä olen viimeksi nähnyt. Vuoden päästä järjestys noille kolmelle voikin olla siis hyvin erilainen, mutta mennään nyt näillä! Laittakaapa Hans Zimmeriä soimaan taustalle niin käydään listan pariin!

#9 Memento (2000)

Memento on selkästi heikompi Nolan -elokuva kuin modernit kanssakilpailijansa. Memento on henkilökohtaisesti hyvin puuduttava elokuva, enkä oikein edes kahdenkaan katselukerran jälkeen ole päässyt jyvälle sen syvällisemmästä puolesta. Guy Pearce ei ole mikään lempinäyttelijäni ja vaikka elokuvan kerrontatapa onkin mielenkiintoinen ei se juurikaan tee minuun vaikutusta.

 #8 Insomnia (2002)

Toinen Nolanin kehnompi tapaus on Insomnia, trilleri, joka voisi ihan hyvin olla kenen tahansa ohjaama. Siinä ei esiinny juurikaan Nolanille tyypillisiä piirteitä eikä Al Pacino oikein vakuuta. Lopun twisti on ihan mielenkiintoinen ja pahiksen roolissa oleva henkilö (ei spoilata!) toimii oikeastaan ihan hyvin. Joka tapauksessa tämä elokuva ei saanut minua syttymään vielä Nolanille.

#7 Dunkirk (2017)
Nolanin uusin on hieman hämmentävä tapaus. Dunkirk on se elokuva, jota kriitikot ja fanit ylistävät yhteen ääneen ja minä ihmettelen suuresti mitä tässä nähdään erikoisena. Joudun koko ajan puolustelemaan itseäni kun sanon, etten juurikaan pitänyt kyseisestä leffasta. Jostain syystä juuri minun pitäisi rakastaa tätä leffaa, mutten saanut siitä oikeasti juuri mitään irti. Leffa sisälsi paljon hyviä intensiivisiä kohtauksia, mutten samaistunut yhteenkään hahmoon, mikä siis iso miinus minulta. Myös Zimmerin musiikki jäi jotenkin todella taka-alalle, eikä ikärajan asettaminen vain 16 ikävuoteen tehnyt ainakaan hyvää elokuvalle. Sotaelokuvana Dunkirk on vain keskinkertainen ja Nolan -elokuvana siitä puuttuu se jokin elementti. Dunkirk ei siis todellakaan noussut suosikkeihini eikä pärjännyt edes listan seuraavalle.

#6 Dark Knight Rises (2012)
Dark Knight Rises tuli sopivasti niihin aikoihin kun Batman -hypeni oli pahimmillaan. Dark Knightin jälkeen Batmanistä tuli se maailman kovin sankari ja vaikkei Risesissa päästä lähellekään edellisten osien tasoa, on se silti todella viihdyttävä Batman -fanin näkökulmasta. Zimmerin soundtrack ja Tom Hardyn suoritus Banena ovat ensiluokkaisia. Pienillä viilauksilla elokuvasta olisi saatu täydellinen, mutta toki pitää ymmärtää, että Dark Knightin jälkeisen tragedian vuoksi elokuvan käsikirjoitus meni melko lailla täysin uusiksi. Dark Knight Risesissa on monia upeita kohtauksia ja ehdottomasti yksi parhaimpia pahiksia valkokankaalla.

#5 Prestige (2006)
Prestige on yksi niistä elokuvista, jonka juonen ja twistin arvotan jotenkin todella korkealle. Hugh Jackman ja Christian Bale sopivat todella hyvin kilpailevien taikureiden rooliin ja Prestige tarjoilee muutenkin sellaisen todellisen Nolan-kokemuksen. Prestige yhdistelee hyvin yliluonnollisia aspekteja, mutta pitää toiminnan todella realistisena, tämäkin yksi Nolanille ominainen piirre.

#4 Batman Begins (2005)
Ah, kaiken hyvän alku ja juuri! Batman Begins on se elokuva mistä jokaikinen kerta unohtaa kuinka hyvä se onkaan! Alkusysäys täydelliselle Batman-trilogialle on laadukas kokemus, jonka parissa viihtyy niin Batman- kuin elokuvafanikin. Batman Begins on se elokuva, joka sai minut kiinnostumaan Nolanin tuotannosta. Myönnetään, että 2005-2006 en todellakaan ollut mikään leffanörtti, enkä käyttänyt vuodessa satoja euroja elokuviin. Silti, Batman Begins nappasi minut heti mukaan sen laadukkuudella sekä lähes täydellisellä Batman-tarinallaan.

#3 Inception (2010) 
Näitä kolmea en todellakaan ottaisi järjestyksessään kovin vakavasti. Niin kuin mainitsin aiemmin, top kolmonen on sellainen, joka muuttuu ihan fiiliksen mukaan. Tällä kertaa kolmantena on Inception, viikon päästä se voi olla toisena tai ensimmäisenä. Inception on ajalta, jolloin elokuvat todellakin tulivat osaksi arkeani. Ensinnäkin eräs Sini aiheutti minussa sellaisen elokuvafriikki palon, joka on jatkunut ihan näihin päiviin saakka. Inception on näyttävä, koskettava ja muutenkin täydellinen elokuvakokemus. Näyttelijät ovat huippuluokkaa, juoni ja musiikki toimivat aivan sairaan hyvin ja loppua kohden olen aivan kyynelissä! Inception on se elokuva, joka nosti Christoper Nolanin maailmankartalle ja sille tasolle, millä hän tänä päivänä on.

 #2 Dark Knight (2008)

Oho! Yön Ritari on tänään kakkosena! Dark Knight on se the Leffa, josta en lupuisi ikinä! En ole varma kuinka monta kertaa olen leffan nähnyt. Osaan suurimman osan vuorosanoista ulkoa ja ei varmaankaan kovin montaa kiveä ole kääntämättä elokuvan refeistä. Olen tarkastellut jokaisen yksityiskohdan, easter eggin ja viittauksen, että elokuvaa on mahdoton katsoa kanssani ilman hillitöntä pätemistä! Heath Ledger on 10/10 eikä leffassa ole oikeastaan mitään mistä voisin valittaa. Täydellistä fanserviceä, täydellistä Nolania!

#1 Interstellar (2014)

Melkein tekee mieli vaihtaa tuo Dark Knight ykköseksi...! Huomenna kadun tätä valintaa, mutta tänään Interstellar vei voiton! Interstellarissa on Hans Zimmerin parhain ja koskettavin soundtrack. Ensimmäisellä kerralla leffateatterissa en oikein ymmärtänyt Interstellaria. Olin vain sellaisessa oudossa tilassa, jossa sanoin ettei leffa ollut hyvä, mutta pidättelin itkua Finnkinolta kotiin. Sitten aloin purkaa elokuuvaa paremman puoliskon kanssa ja annoin itkun tulla. En voinut ymmärtää miksi elokuva aiheuttaa minussa tälläisen reaktion, joka kesti päviiä. Ensi hätään soundtrackin kuuntelu auttoi purkamaan tunnemyrskyä ja pääsin ajan kanssa tästä sekavuudesta yli. Kiinnyin todella hyvin hahmoihin ja heidän kohtalonsa olivat jotenkin todella rankkoja. Interstellar kosketti sisälläni jotain sellaista mitä en tiennyt olevan olemassa. Ehkä Interstellarin kuuluu olla ensimmäisenä tällä listalla...

Mitä mieltä sinä olet, mikä on Nolanin paras elokuva vai onko herra todellakin yliarvostettu? :)

Miksi maailma vihaa Peter Capaldia?

Minun oli määrä viimeistellä tämä teksti ennen uuden Tohtorin paljastumista, mutta koska olin laiska enkä muistanut oikoluettaa tätä niin vähän myöhässä ollaan! Tänään tosiaan paljastui, että Tohtorin rooliin Capaldin jatkajaksi on valittu nainen (!) Jodie Whittaker! Olen aika innoissani siitä, että saamme viimeinkin naispuolisen Tohtorin, mutta mennään tämän illan aiheeseen!

Peter Capaldi on ollut varmaan ristiriitaisin Tohtori -näyttelijä sitten Christoper Eccelstonin. Jo ensimmäisistä episodeista lähtien monet fanit valittivat, ettei Capaldi tunnu oikealta Tohtorilta. Liian kylmä, ei karismaa, tummanpuhuva ja huumorintajuton olivat ehkäpä yleisimpiä argumentteja Capaldia vastaan. Capaldille oli kuitenkin suuret odotukset, sillä hän jatkoi Matt Smithin loistavan suorituksen jälkeen. Capaldin Tohtori oli hyvin vastakohtainen Smithin charmikkaalle, poikamaiselle Tohtorille ja luulenpa, että juuri tämä kontrasti on se, mikä teki hallaa Capaldin suoritukselle.

Itselläni ei ole ollut mitään ongelmaa Peter Capaldin kanssa. Ehkä joskus se sähkökitara ja aurinkolasit tuntuivat vähän korneilta, mutta tavallaan ihan hauskalta. Hahmo on selkeästi erilainen verrattuna muihin moderneihin Tohtoreihin, mikä on oikeastaan ihan hyvä juttu. Minun on hankala asettaa järjestykseen Smithiä, Eccelstonia ja Capaldia, sillä kaikissa on ollut jotain mikä on iskenyt minuun lujaa. Ainoastaan siitä voin olla varma, että David Tennant on ehdottomasti paras Tohtori. Silti minulla ei ole käsitystä siitä millainen Tohtorin kuuluisi olla, vaikka olen kaikki modernin Tohtorin jaksot nähnyt, osan kahteen kertaan. Joten miksi monilla muilla on niin selkeä käsitys siitä millainen Tohtorin on oltava ja millainen hän ei todellakaan saa olla?  Osittain syytän hänen huonoa mainettaan siitä, että Capaldille sattui monta hyvin heikosti käsikirjoitettua jaksoa.

Mielestäni jokainen näyttelijä tuo jotain uutta rooliin, eikä todellinen Whovian voi oikeasti vihata yhtäkään Tohtoria. Kyllä, Capaldi on erilainen, mutta hän ei ole huono. Rehellisesti sanottuna Capaldi on ehkä paras näyttelijä, joka Tohtoria on tässä rebootissa näytellyt.  Capaldin karu olemus, rehellisyys ja ennen kaikkea synkkyys, muistuttivat siitä, että Tohtori todellakin on ulkoavaruudesta ja valmis uhraamaan mitä vain pelastaakseen rakkaimpansa. Tohtori on kuitenkin syntytarinaltaan traaginen tapaus ja mielestäni Capaldi onnistui tuomaan tätä esiin hahmossa. Capaldilla oli myös loistavat kemiat Jenna Colemanin (Clara) ja Michelle Gomezin (Missy) kanssa, joista molemmat ovat suosikkihahmojani koko sarjassa.

Ainakin minä jään kaipaan Capaldin Tohtoria, vaikka odotankin jo innoissani seuraavaa Tohtorin saappaiden täyttäjää. Rooli on kuitenkin sellainen, jonka perii aina joku toinen näyttelijä, vähän kuin James Bond, mutta enemmän timey wimey wibbly wobbly -juttuja. Hate the game, not the player!

Pokémon GO - vuosi myöhemmin

Viime kesä oli ehkä oudointa aikaa näin Pokémon -fanin silmin. Puistot täyttyivät hyväntuulisista ihmisistä, etkä enää ollut ainoa, se nörtti, joka avoimesti fanittaa Pokémonia. Pokémon GO:ta pelattiin perheen, ystävien ja tuntemattomien kanssa ja se toimi hyvänä yhteisenä puheenaiheena sukupolvien välillä. Itsekin pari kertaa jutustelin sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa muuten ei olisi tullut koskaan mitään puheenaihetta. PoGO oli ennen kaikkea sosiaalinen kokemus, mutta myös hauskaa pelattavaa yksin liikkuen. Pelin suosio yllätti varmasti kaikki ja powerbankkien tekijät huusivat hallelujaa kun parissa viikossa ne olivat kaikkialta loppuunmyytyjä. Pokémon GO:n suosio selittyy yksinkertaisesti nostalgialla. 90-00 luvulla Pokémon oli tosi kova juttu ja se vaikutti lähestulkoon kaikkiin lapsiin ja nuoriin jotenkin. Osa kasvoi yli, toiset jäivät junaan, eikä päätepysäkkiä näy vieläkään. 

Pyrin käymään päivittäin PoGO -lenkillä, mutta etenkin tälläinen "eventitötön" aika ei tee hyvää minun innostukselleni. Kovimmat Pokémon kerääjät saivat kasaan ensimmäisen genen Pokémonit jo ensimmäisen kuukauden aikana. Itselläni on vasta 195 hirviötä kasassa, mutta en jaksa ottaa tällä hetkellä enää paineita asiasta. Myönsin tappioni siinä kohtaa kun porukka alkoi saamaan kasaan jo toisenkin genen kaikki Pokémonit, eikä minulla ole vieläkään edes Ivysauria. Vaikka GO oli menestys, alkoi sen pelaajaluvut tippua tasaiseen tahtiin. Yli 80% viime kesänä pelanneista on lopettunut GO:n pelaamisen lähes kokonaan (VG24/7)

Henkilökohtaisesti Pokémon GO oli todella mukava, mutta stressaava ilmiö. Yhtäkkiä en ollut enää se, joka saisi ensimmäisenä kaikki kasaan, toisin kuin peleissä ja korteissa. Monet entiset kiusaajat ja dissaajat olivat yhtäkkiä asemalla odottomassa kun Pokémon juna pysähtyi PoGO asemalla ja jostain syystä heidät oli toivotettava avosylin vastaan. Pokémoneja on vain 150, on yleisin asia, mitä tälläisten uuspokemonistien suusta kuultiin. Kakkos genestä he olivat kuuleet huhuja ja muistivat, että siihen kuului se "pikkupikachu". Sanomattakin selvää, että olin hieman katkera siitä, että nämä ihmiset tulivat yhtäkkiä omalle reviirille. Hyvänä esimerkkinä, kun koitin kerran kysyä Jodel-ryhmässä, pelaako joku ihan pääpelejäkin? Sain vastaukseski vain hiljaisuuden ja pari downvotea. Jollain oli myös sellainen mielipide, että PoGO on parasta, mutta harmi, että sen pohjana on niin "paska peli" kuin Pokémon. 

Ennustan, että Pokémon GO tulee kuolemaan pois viimeistään siinä kohtaa kun Gen 3 ja Gen 4 ovat saapuneet. Silloin nostalgia ei ole enää se juttu monellekaan ja peliä tulee pelattua vain sen keräämisen ja liikkumisen ilosta. Toki siinä ei ole mitään vikaa, hyvä kun jaksaa vielä olla innostunut! Osalla hardcore PoGO faneista on todella suuret suunitelmat tulevaisuudesta. Villeimpinä kuvitelmina on, että Unown ja Legendarit ilmestyvät 25km muniin ja että 100km munista voisi saada esimerkiksi Charizardia, Tyrannitaria ja Dragoniteä. Viimeistään tässä kohtaa, en vonut muuta kuin haudata pääni maansisään ja miettiä, mikä näillä ihmisillä on mennyt pieleen elämässä? Vuosi myöhemmin, maailma on palannut taas ennalleen. Olen jälleen se nolo Pokémon nörtti, mutta ainakin sain kokea vuoden jolloin se oli hyväksyttävää.

Spider-Man: Homecoming

No nyt! MCU on taas oikeilla jäljillä siitä mitä elokuvissa kuuluu tehdä! Sanomattakin on selvää, että Homecoming on paras Spider-Man elokuva mitä olemme vielä saaneet katsella, mutta miksi? Se selviää kun lukaisette tämän spoilerillisen hehkutuksen!

Spider-Man: Homecoming on huomattavasti arkisempi kuin monet muut MCU:n leffat. Tällä kertaa ei pelasteta maailmaa, eikä elokuva vilise toinen toistaan mahtavampia supersankareita vaan keskittyy aivan tavalliseen kaveriin, joka totuttelee kaksoiselämää "ystävällisenä naapurina" New Yorkin sykkeessä. Tom Holland on mielestäni todella upea ja lahjakas kaveri. Parikymppinen miehenalku on varmasti niitä nimiä, jotka kannattaa jättää korvan taakse muhimaan tulevaisuutta varten. Hollandin Peter Parker on juuri se, mitä Marvelin täyteen ahdettu elokuvauniversumi tarvitsee. Aluksi pelkäsin, että Robert Downey Jr. tulee viemään kovasti ruutuaikaa tästä elokuvasta, mutta onneksi trailerit olivat vain hämäystä. Tony Starkia nähdään juuri sopivasti leffassa, joten ei tarvitse pelätä, että kyseessä olisi Ironman 3.5.

Homecoming -elokuvan juoni on Marvel asteikolla hyvinkin erilainen, vaikka samat peruselementit löytyvätkin. Peterin elämä Civil Warin tapahtumien jälkeen on kutakuinkin samanlaista kuin ennen sitä. Tony Stark pitää Peterin lähellä, valvovan silmän alla, muttei halua tämän osallistuvan mihinkään oikeisiin Avengers -tehtäviin. Peter palloilee opiskelijaelämän sekä supersankarimaailman kanssa, mutta janoaa oikeita sankarihommia ja pommittaakin Starkin assistenttia vähän väliä viesteillään. Valitettavasti innokas Parker uhraa liikaa voimia toivoon, että Stark kumppaneineen kutsuisi Peterin mukaan taistelemaan maailmanrauhanpuolesta ja koulunkäynti kärsii. Samaan aikaan New Yorkin alamaailmassa kuohuu ja Adrian Toomes niminen mies myy laittomia alienteknologialla varustettuja aseita konnille. Starkin estelyistä huolimatta, Peter päättää sotkeutua pahisten toimintaan ja taistella pahuutta vastaan.

Usein on tullut valiteltua sitä, ettei Marvel oikein osaa tuoda pahiksiaan oikeassa valossa valkokankaalle. Erilaisia irvikuvia on nähty muun muassa Apocalypsestä ja Mandariinista, eikä edes Ultron tuntunut niin hyvältä pahikselta kuin tämän potentiaali olisi voinut olla. Vulture ei koskaan ole ollut mikään lempipahikseni Spideyn tarinoissa. Naurettava, vihreisiin trikoisiin sonnustautunut korppikotkamies ei ole ollut se kaikkein uhkaavimman näköinen pahis. Pelkäsin myös Michael Keatonin puolesta, miksi noin suuri näyttelijä ottaa tälläisen riskin kuin Marvel pahiksen esittäminen? Melko pian kävi kuitenkin selkäksi, että Keaton oli oikea valinta. (Insert Birdman vitsi). Keatonin Toomes aka Vulture oli oikeastaan aika siisti. Puku oli oikeasti hieno ja uskottava. Myös hahmon kehitys elokuvan aikana toimi ja pysyi realismin rajoissa. (Mitä nyt sattui olemaan Peterin ihastuksen isä, mutta annan tämän anteeksi.)

Muissa näyttelijöissä ei ollut suoranaisesti vikaa. Michael Mandoa olisin mielelläni leffassa katsonut enemmänkin, mutta onneksi mid-credit -kohtaus antoi jopa vuorosanoja herralle. Mikäli joku nyt ei sattunut tajuaamaan vielä siitä suuresta skorpioni tatuoinnista kaulassa niin Mando tosiaan tulee näyttelemään seuraavassa Spider-Man -leffassa roistoa nimeltä Scorpion, joka on yksi minun suosikki Spidey -pahiksista. Tulevaisuutta ajatellen myös Donald Gloverin hahmo, Aaron Davis on tärkeä. Davis on nimittäin Miles Moralesin eli toisen Hämähäkkimiehen eno sekä pahis nimeltä  Prowler.

Viittauksia ja easter eggejä leffa oli täynnä jo ensimetreiltä asti. Marvel Studiosin logon ilmestyessä ruutuun, taustalla soi legendaarinen Spider-Man tunnari. Myös monet Star Wars hahmot tekivät lukuisia cameoita lelujen ja keräilyesineiden roolissa pitkin elokuvaa. Edelleen vaikutukset New Yorkin  tapahtumien (Avenegers) jäljiltä vaikuttavat MCU:ssa ja näemmekin ensimmäisessä kohtauksessa kuinka Chitauri taistelun jälkiä korjataan parempaan talteen. Myös Netflixin tulevaan the Defenders sarjaan oli oletettavasti viittaus kun Stark sanoo Peterille, että näitä tälläisiä pikkujuttuja varten on olemassa ihan oma porukkansa. Elokuvassa myös viitattiin sarjakuvista tuttuihin esineisiin kuten Thorin taikavyöhön, Kapteeni Amerikan uuteen kilpeen sekä lopussa näkyvä Spider-Manin rautapuku, mikä siis Civil War tarinasta tuttu. Ultronilla on myös pieni cameo rooli irtopään roolissa.

Homecoming yllätti todellakin postiivisesti. Se menee varmasti yhdeksi minun suosikki Marvel-elokuvakseni ja oli todella virkistävää vaihtelua MCU:n yksitoikkoisuuteen. En pääse yli siitä kuinka hyvä Tom Holland on rooliin ja innolla jään odottamaan seuraavaa Spider-Man elokuvaa!