Vuosikymmenen parhaat: Leffamusiikki

Mikä olisikaan parempaa kuin siirtyä uudelle vuosikymmenelle listalla? Varautukaa siihen, että näitä tulee vielä muutama lisää, etenkin nyt kun voin tehdä näitä "vuosikymmnen parhaat" -listoja! Meinasin ensin tehdä vain yhden postauksen, jossa esittelen kaikki suosikkini kaikilta osa-alueilta, mutta halusinkin kertoa näistä parista aiheesta vähän tarkemmin. Saivat siis ihan oman postauksen.

Leffamusiikki on todella tärkeä osa-alue elämässä. Käytän lukuisia tunteja viikottain kuunnellen soundtrackejä lempileffoistani ja esimerkiksi Spotify listaakin elokuvamusiikin toisiksi suurimmaksi kuuntelugenrekseni heti suomipopin ja -rockin jälkeen. Olipa vuosikymmenen artistinikin Spotifyn mukaan John Williams. Varmasti unohdin tältäkin listalta vaikka ja mitä, mutta koitan ainakin tuoda esiin kaikki suosikkisäveltäjäni jollain tapaa tällä listalla. Pitää myös mainita, että ei nämä oikeasti missään järjestyksessä välttämättä ole. Kaikki ovat niin loistavia omalla tavallaan, että hankala arvottaa yhtä jonkun toisen edelle. Kunpa osaisinkin puhua oikeasti ammattimaisin termein näistä, mutta ehkä tästä jotain selvää saa!

#10 The Hateful Eight (2015)

Musiikki: Ennio Morricone

Lisäsin tämän herran listalle ihan viimeisillä metreillä. Vaikka Morricone onkin elokuvasävellyksen mestari, koin aina, että Hateful Eightin musiikki on jotenkin vähän yliarvostettua. Tuli sitten kuitenkin katsottua kyseinen leffa uudestaan pitkän tauon jälkeen ja onhan se alkutekstikohtaus vaan ihan perkeleen hyvä. Myös pitkin leffaa Morricone onnistuu nostattamaan elokuvan tunnelmaa oikeaan suuntaan ja aikakauteen. Tarantinon ja Morriconen yhteistyö toivottavasti jatkuu vielä niin kauan aikaa kuin mahdollista. Morricone kuitenkin on jo yli yhdeksänkymmentä, mutta ei vielä vaikuta siltä, että herra ihan äkkiä olisi lopettelemassa uraansa!

#9 Arrival (2016)

Musiikki: Jóhann Jóhannsson

Edesmenneestä Jóhann Jóhannssonista oli kehkeytynyt pikkuhiljaa yksi suurimmista  suosikkisäveltäjäni. Harmillisen aikaisen kuoleman kokenut Jóhannsson jätti selkeän aukon elokuvamusiikkiin juuri kun siihen saatiin vähän jotain tuoreempaa twistiä. Jóhannsson tunnetaan muun muassa Sicarion, Prisonersin ja Theory of Everything säveltäjänä, joista mikä tahansa olisi voinut olla tällä listalla. Päädyin kuitenkin valitsemaan scifi-elokuva Arrivalin soundtrackin, jonka upea Heptapod B pitää minua otteessaan vielä vuosien jälkeenkin. Myös hitaasti rakentuva First Encounter -raita on jotain niin hienoa! Elokuvan musiikki on sopivalla tavalla painostavaa ja  Jóhannsson onnistuukin jännästi nostamaan katsojan sykettä matalien, levottomien sävelien avulla. Sama toistuu lähes jokaisessa miehen tekemässä soundtrackissä. Iso plussa Arrivalille myös Max Richterin On the Nature of Daylight -biisin käytöstä.

#8 Grand Budapest Hotel (2014)

Musiikki: Alexander Desplat

Desplat on yksi aikamme upeimmista säveltäjistä. Lähes tulkoon kaikki, mihin tämä mies koskee muuttuu kullaksi. Valitsin listalle itseasiassa parikin soundtrackiä häneltä, mutta tähän kohtaan halusin laittaa sen hänen vähän erikoisemman tuotoksensa. Grand Budapest Hotel on visuaalista karkkia, kiitos Wes Andersonin. Siksi onkin upeaa, että Desplat tekee musiikillaan leffasta vielä mielenkiintoisemman kokemuksen. Musiikissa on mukana todella iloisia ja pirteitä kohtia, jopa hieman naivistisia, mikä sopii siis leffan teemaan todella hyvin ja pehmittää sen todella mustaa huumoria. Musiikin nopea tempo korostaa hyvin leffan koomisia hetkiä ja balalaika instrumenttina on todella epätavanomaista elokuvamusiikissa. Se saakin musiikin tarkoituksella kuulostamaan hyvin neuvostoaikaiselta.

#7 Joker (2019

Musiikki: Hildur Guðnadóttir

Listan uusin elokuvamusiikki tulee vuosikymmenen viimeiseltä vuodelta. Jokeri oli yksi vuoden kirkkaimmista suosikeistani ja etenkin elokuvan soundtrack oli aivan huippuluokkaa. Islantilainen Hildur Guðnadóttir jatkaa Jóhannssonin manttelinperijänä tumman pohjoismaisen musiikin säveltäjänä. Samana vuonna Guðnadóttir oli mukana myös HBO:n huippusarjassa Chernobyl, jossa myös Guðnadóttirin musiikki sopi tunnelmaan erittäin hyvin. Parhaimmillaan elokuvan soundtrack on Jokerin Bathroom Dance kohtauksessa, jossa ahdistva musiikki ja elokuvan rosoinen ulkoasu kohtaavat äärettömään kauniissa kohtauksessa. Tumma sellomusiikki ravisuttaa sielua ja auttaa tuntemaan kaiken sen, mitä Arthur Fleck tuntee kohtauksen aikana. Jokeri on syntynyt. (Povaan tälle jo kovasti Best Original Score -oscaria. On myös hienoa, että pikkuhiljaa naissäveltäjät pääsevät mukaan samoihin kilpailuihin näiden vanhojen patujen lisäksi.)

#6 Call Me by Your Name (2017)

Musiikki: Sufjan Stevens, various artists

Vaikka Call Me by Your Name ei olekaan pelkästään Sufjan Stevensiä niin halusin pysähtyä hetkeksi puhumaan tästä lahjakkaasta miehestä. Kun olet kuullut Stevensiltä yhden biisin, olet periaatteessa kuullut ne kaikki. Mies ja kitara meininki ei ole se kaikkein erikoisin idea, mutta se ei olekaan tämän herran tarkoitus ollenkaan. Akustinen soundtrack sopii kauniisti tähän kauniiseen, arkiseen kuvaukseen rakkaudesta. Stevens on tehnyt musiikkia muun muassa myös Life is Strange 2 peliin ja tämä tyyli toimii siinäkin hyvin. Stevens ei tee hittibiisejä, hän tekee muistoja. Parhaimmillaan Mystery of Love, Visions of Gideon sekä Death by Dignity voivat aiheuttaa ihan älyttömiä tunnekuohuja nimenomaan muistojen kautta. Jokainen miehen tekemä raita täytyy onnistua yhdistämään johonkin hetkeen tai elämän osa-alueeseen, jotta se toimii. Mutta sitten kun se toimii, se on jotain tajunnanräjäyttävää!

#5 La La Land (2016)

Musiikki: Justin Hurwitz

Mikäli on olemassa joku elokuvamusiikki, joka saa automaattisesti minun tanssijalkani vipattamaan, on sen oltava La La Land. Justin Hurwitz sai ansaitusti kaksi oscaria elokuvan mahtavasta soundtrackistä. Elokuvan musiikki kertoo tarinan, joka kuljettaa koko elokuvan ajan. Another Day of Sun tempaisee mukaansa jo heti alkumetreiltä elokuvan maailmaan. Kaunis City of Stars sekä Audition tuovat tarinaan syvyyttä ja tunnetta ja kaiken kruunaa lopussa kuultava Epilogue, joka nivoo yhteen kaiken mitä elokuvassa kuulimme, ikään kuin sinettinä Mian ja Sebastianin tarinalle. Elokuva ei ole turhan synkkä ja se kertoo todella kauniisti tanssin ja musiikin avulla rakkaudesta.

#4 Star Wars: the Force Awakens (2015)

Musiikki: John Williams

Yllä jo vihjasinkin, että John Williams oli vuosikymmenen kuunnelluin artistini. Ihmettelin tätä suuresti kunnes selasin vuosikymmenen kuunnelluimpia biisejä läpi. Scavanger, Rey's Theme, Starkillerbase, March of the Resistance.... Force Awakens hallitsi aika vahvasti musiikin kuunteluani jopa parin vuoden ajan.  Force Awakens vaikutti jonnekin niin syvälle siihen nostalgiaelimeen, että elokuvasta kesti oikeasti varmaan se pari vuotta toipua kunnolla. Last Jedi onneksi pudotti minut taas lopullisesti maanpinnalle ja galaksi kaukana kaukana jossain sai jäädä tauolle. Williamsin paras soundtrack on mielestäni ehdottomasti tässä leffassa ja vaikka oscari menikin ansaitusti loistavalle Ennio Morriconelle tuona vuonna, toivoin silti salaa että Williams olisi sen pystin tuolloin napannut.

#3 Inside Out (2015)

Musiikki: Michael Giacchino

Pixarin animaatioleffoissa on oikeastaan kaikissa aivan huikea musiikki. Usein musiikin takaa löytyy joko Thomas Newman, Randy Newman tai Michael Giacchino, joista jälkimmäinen selkeästi aliarvostetuin. Thomas Newmanilta olisin voinut valita joko Passengerin tai Pixar-elokuva Finding Doryn, mutta tällä kertaa Newman jäi listan ulkopuolelle rimaa hipoen. Mutta, takaisin Giacchinoon ja Inside Outiin. Vuoden 2015 parhaan animaation voittanut Inside Out on ehkä suosikki elokuvani Pixarilta. Sen musiikki on aivan upea ja tunteita herättävä kokonaisuus. Giacchino onnistuu tuomaan musiikillaan niin paljon erilaisia tunteita esiin, joka siis sopii elokuvan teemaan erittäin hyvin. Välillä koetaan inhoa, välillä pelkoa, mutta suurin osa ajasta kamppaillaan ilon ja surun välillä. Kaunis musiikki jää mieleen ja muistuttaa siitä kuinka eriskummallinen ihmismieli voikaan olla!

#2 Shape of Water (2017)

Musiikki: Alexander Desplat

Jos jotain asiaa voisin ikinä kuvata termillä "hauntingly beautiful" on se tämä Guillermo del Toron upea fantasiaelokuva ja sen hauntigly beautiful -musiikki. Onko tuolle jotain suomennosta? Jos on niin kertokaa toki! Elokuvan musiikki on myös Desplatia parhaimmillaan. Minulla ei ole mitään hajua miten nuo äänet saadaan noissa biiseissä aikaan, mutta ne kuulostavat ihan kuin joku soittaisi sahaa. Suosikkikappaleeni ovat tunnari Shape of Water, Elisa's Theme sekä Renée Felmingin esittämä You Never know. Tätäkin soundtrackiä on tullut luukutettua lukuisia tunteja elokuvan näkemisen jälkeen ja se onnistuu edelleenkin vangitsemaan minut kauneudellaan.

#1 Interstellar (2014)

Musiikki: Hans Zimmer

Kaikki eivät varmaankaan pidä siitä, että valitsin Zimmerin ykköseksi, mutta en aio välittää siitä tuon taivaallista! Zimmerin tyyli on hyvin helposti tunnistettva, mutta jopa minun on pakko myöntää, että se Zimmer vähän ylikäytettiin loppuun tässä 2010 -luvulla. Jokainen blockbuster -elokuva hakee nykyään sitä Inceptionin kaltaista vaikuttavuutta, joko Zimmerin kanssa tai ilman. Vaikka Inceptionissa ja Dunkirkissä onkin loistava soundtrack, on minun pakko antaa listan ykkössija Interstellarille. Interstellar ei olisi leffana mitään ilman Zimmerin järisyttävää, koskettavaa ja futuristista scorea. Urkujen säestämä musiikki on niin voimakas kokemus, että elokuvan jälkeen minun oli pakko vain saada itkeä.  En silti aluksi mukamas pitänyt elokuvasta, mutta parin katselukerran jälkeen oli minun pakko vain todeta, että tämä on yksi Nolanin parhaimpia. Zimmer on myös listan ainoa säveltäjä, jonka olen nähnyt ihan livenä Hartwall Areenalla pari vuotta sitten. Silloinkin Interstellar sai kyynelkanavat aukeamaan ja hallissa oli käsinkosketeltavan tunnelmallista.


Huh! Tulipa tässä paljon asiaa. Kiva jos jaksoit lukea loppuun asti tai sait edes mitään irti tästä. Listasta tuli ehkä loppujen lopuksi enemmän säveltäjät lista kuin suoraan minkään elokuvamusiikin lista. Ei muuta kuin hyvää uutta vuotta, jatketaan seuraavalla vuosikymmenellä!

Rauhallista joulua itse kullekin säädylle!

Halusin vielä tähän kohtaan laittaa tälläisen pienen joulutervehdyksen. Huomenna matka käy kohti Itävaltaa, jossa vietämme joulun paremman puoliskoni kanssa. Kauas siis Suomen harmaasta sekä ylimääräisestä joulukiireestä! Loppuvuodelle on luvassa vielä muutama teksti, mutta hiljennytään nyt kaikki joulunviettoon. Mukavia juhalapyhiä kaikille, kiitos kun jaksatte olla mukana vuodesta toiseen! 

Ruudukon Tuomo

Innostuin vähän piirtelemään Life is Strange 2 -aiheisia kuvia ja tässä yksi niistä!

Watchmen

Alan Mooren Watchmen on aina ollut yksi kiinnostavimmista supersankaritarinoista mitä maailmassa on tarjolla. Joskus vuonna kivi ja keppi olen lukenut itse sarjakuvankin ja vuonna 2009 ilmestynyt Watchmen elokuva on yksi suosikkini sarjakuvafilmatisoinneista. Hahmot ja asetelma ovat mielenkiintoisia sekä yleinen tunnelma ja ne noire-henkiset puvut ja kohtaukset ovat omiaan tekemään Watchmenistä niin hyvän. Tästä syystä olinkin melko innoissani kun HBO ilmoitti, että heiltä tulee Watchmen tv-sarja vuonna 2019. Tätä tuli odotettua kuin kuuta nousevaa ja jokainen traileri ja tiiseri piti makustella ja tulkita niin pitkälle, ettei niissä enää ollut mitään järkeä! Sisältää vähän spoilereita, muttei ehkä mitään järjettömän isoja.

Watchmen -sarja kertoo ajasta sarjakuvan tapahtumien jälkeen. Muutama vuosikymmen on vierähtänyt, mutta maailma on silti ihan yhtä sekaisin ja kylmän sodan uhka tuntuu jälleen todellisemmalta kuin koskaan. Poliisit käyttävät naamioita, taivaalta sataa nilviäisiä ja erilaiset rasistiset kultit nostavat päätään. Päähenkilönä sarjassa on Angela Abar aka Sister Night, joka jakaa oikeutta naamion takaa poliisin leivissä. Mukana on myös muutama alkuperäisistä sarjakuvista tuttu hahmo ja melkeinpä heidän esiintymisensä ovatkin sarjan parasta antia.

Valitettavasti en hirveästi lämmennyt tälle versiolle Watchmenistä. Sarjassa oli kyllä monia huippukohtauksia ja hienoja oivalluksia, mutta jotenkin se naamalle ylihierottu rasismi-teema kävi vanhaksi jo parin jakson jälkeen. En myöskään missään kohtaa saanut mitään otetta Angelan hahmosta, toki tämä voi johtua siitä, että hahmon idea oli olla etäinen ja kylmä. Parhaimmaksi hahmoksi sarjassa selkeästi nousi Jeremy Ironsin Ozymandias, johon rakastuin jo ensimmäisestä kohtauksesta lähtien! Irons onnistui näyttämään katsojalle hyvin sen narsismin ja katkeruuden, josta hahmossa on kyse. Myös Silk Spectre ja etenki Tohtori Manhattan toimivat hyvin tässä sarjassa. Vierastin vain todella paljon sitä kun viimeisessä jaksossa Manhattanin silmissä olevat pupillit tekivät hahmosta liian ilmeikkään.

Juoneltaan sarja oli melko perinteinen supersankaritarina, jossa oli pari oikein hyvää hetkeä faneille. Hyvä twisti oli se Manhattanin paljastus sekä Lady Trieu, joka ainakin minun käsittääkseni oli sarjan originaalihahmo? Pidin myös kovasti sarjan yleisestä visuaalisesta ilmeestä sekä Trent Reznorin ja Atticus Rossin huikeasta soundtrackistä. Paljon hyväähän tässä sarjassa siis on, mutta jotenkin en nyt saanut irti niin paljon kuin olisin halunnut. Ehkä ne olivat ne korkeat odotukset tai hitaasti etenevä juoni, mutta tavallaan olen kyllä toiveikas kakkoskauden suhteen. 

Parhaat pelit 2019

Jotenkin tuntuu, että pelaamiseni keskittyy aina tosi vahvasti loppuvuoteen. Tähän ehkä vaikuttaa se, että alkuvuosi menee oscar-leffojen ja uusien sarjojen parissa. Kesällä taas ei muutenkaan hirveästi ehdi pelailla muuta kuin Pokémon Go:ta, kun ulkona on niin mukava olla. Toki syksyllä myös usein julkaistaankin uutuuspelit jouluksi, jolloin uutta pelattavaa on yllin kyllin tarjolla. Myös Steamin syysale vaikuttaa aktiivisuuteni pelien parissa, puhumattakaan siitä, että marraskuun kylmässä ja pimeässä ei kyllä innosta poistua kotisohvalta yhtään mihinkään. No mitäpä sitä sitten on tullut pelailtua tänä vuonna? Ainakin listalta löytyy tosi kovia pelejä, joista jokainen on aiheuttanut minussa jos jonkinlaisia tunnereaktioita. Varmaan hankala kenenkään arvata, mikä peli on kirkkaasti listan kärjessä, mutta eiköhän tästä silti mielenkiintoinen lista saada aikaan! Pelin ei tarvitse olla julkaistu vuonna 2019. Pääasia, että olen itse pelannut sen läpi tämän vuoden aikana.

#5 Pokémon Sword (2019)

Alustana: Switch

Julkaisija: Nintendo, Game Freak
Pelitunnit: 68 h
Erityistä: Ensimmäinen kotikonsolille tehty pääsarjan Pokémon peli

Pokémon pelejä on helppo verrata keskenään ja tämä ei tosellakaan ole eduksi tälle sarjan uusimmalle pelille. Sword ja Shield eivät ole siellä parhaimmassa päästä pelisarjaa, vaikka ihan viihdyttäviä ovatkin. Switchille siirtyminen ei ollut ihan kivuton ja monet fanit pahoittivatkin mielensä Game Freakin väitetystä laiskuudesta. Itse kuitenkin päätin antaa pelille mahdollisuuden ja keskittyä kaikkeen siihen hyvään, mitä peli tarjoaa. Pokémon Sword on ihan kelpo peli ja soveltuu etenkin uusille pelaajille todella hyvin. Voit lukea kokonaisvaltaisen arvioni tästä: Pokémon Sword & Shield

#4 Last of Us: Remastered (2014)

Alustana: PS4

Julkaisija: Naughty Dog
Pelitunnit: 14 h
Erityistä: Yksi kaikkien aikojen kehutuimmista tarinavetoisista peleistä

Ylihypetuksestä paljon kärsinyt Last of Us ei ollut pelihetkellä mikään ehdoton suosikkini. Peli oli ehkä aavistuksen liian jännittävä minulle ja monesti pelaamisen jälkeen näkikin painajaisia clickereistä. Tarinan merkitys ja sanoma tuntui kuitenkin avautuvan vasta hetkellisen pohdinnan jälkeen ja nyt en oikein edes malttaisi odottaa keväällä julkaistavaa Last of Us 2 -peliä! Last of Us on omalla tavallaan yksi kauneimmista tarinoista mitä pelimaailmalla on tarjota, vaikkei se välttämättä olekaan se kaikkein originaalein idea. Joel ja Ellie ovat upeat hahmot ja kaiken kruunaa upea soundtrack ja komeat post-apokalyptiset maisemat. Voit lukea kokonaisvaltaisen arvioni tästä: the Last of Us

#3 Crash Team Racing Nitro-Fueled (2019)

Alustana: PS4

Julkaisija: Beenox
Pelitunnit: ~150 h
Erityistä: Erittäin onnistunut pelin remake uudelle sukupolvelle

Lapsena CTR oli yksi suosikkipeleistäni. Siksi olinkin aivan intopinkeänä, kun sain kuulla, että CTR palaa täysin remasteroituna kaikille kotikonsoleille. Crash Team Racing Nitro-Fueled onkin ehkä onnistunein pelin remake ikinä! Lapsuuden lempparipeliä oli upea päästä pelaamaan ihan kunnon grafikoilla ja uusilla hahmoilla. Peliin sai myös valittua nostalgiset Classic -musiikit ajojen taustalle soimaan. Todella viihdyttävä yksin tai kaksin pelattavana ja uutta sisältöä lisätään edelleen kuukausittain. Oli myös upeaa nähdä Spyro ja kumppanit pelattavina hahmoina! Voit lukea kokonaisvaltaisen arvioni tästä: Crash Team Racing Nitro-Fueled

#2 Spider-Man (2018)

Alustana: PS4

Julkaisija: Insomniac Games
Pelitunnit: ~40 h
Erityistä: Tämän lähemmäs et pääse seittisankaria, ellet sitten itse ole Spider-Man

Monet Marvel hahmot ovat minulle erittäin rakkaita, kuten olette varmaan huomanneet kun tätä blogia lueskelette. Etenkin Spider-Man on lapsuudesta asti ollut yksi omista suosikkihahmoista. Lapsena tuli pelattua sitä PS1 Spider-Man peliä, joka tuntui tuolloin aivan täydelliseltä supersankari-peliltä. Todennäköisesti se on sitä edelleen, vaikka grafiikat ovatkin siinä aika huonosti vanhentuneet. Spider-Man PS4 sen sijaan on grafiikoiltaan varmaan toiseksi paras peli, jota olen koskaan pelannut, jääden kakkoseksi vain Detroit Become Humanille. Tarinaltaan Spider-Man oli melko täydellinen ja seittisankarilla pelaaminen ei ole koskaan tuntunut niin upealta kuin nyt. Tapaat matkallasi monia Spider-Manin tuttuja vihulaisia ja ystäviä. Manhattan näyttää kauniilta ja tuntuu luonnollisen kokoiselta ja elävältä. Ihan Arkham Cityn tasoinen seikkailu ei ole, mutta todella lähelle päästään. Oli upean vapauttavaa liikkua pitkin Manhattania seitin avulla ja käydä välissä mätkimässä pahiksia. Peli sisälsi myös huikeasti lisäsisältöä pääjuonen läpäisemisen jälkeen ja 100 prosenttisen suorituksen kruunaa "alkkari-hämis" -asu. En koskaan tainnut kirjoittaa kokonaista tekstiä tästä pelistä, mutta huikea peli se silti oli!

#1 Life is Strange 2 (2018-2019)

Alustana: PC, Steam

Julkaisija: Dontnod Entertainment, Square Enix
Pelitunnit: 18 h
Erityistä: Sai minut itkemään lukuisia kertoja ja saa edelleen

Pahoittelut ja kiitokset kaikille teille, jotka jouduitte olla olkapäänä minulle Life is Strange 2 -pelin jälkeen. Pelikokemus oli niin järisyttävä, että edelleenkin on hankala olla ajattelematta sitä ilman suurta tunnekuohua. Peli iski jonnekin niin syvälle sisimpääni, että osasin jo puolessa välissä sanoa, että se tulee olemaan tämän vuoden suosikkipelini. Päähahmot ovat aivan huippuja ja juoni on todella koskettava ja ajankohtainen. Syynissä on Yhdysvaltojen poliittinen tilanne, pakolaispolittiika, uskonto ja köyhyys. Peli on aika loistava läpileikkaus amerikkalaisesta kulttuurista ja sen hienoudesta ja karmeudesta. Monet muut pelin pelanneet ovat olleet kanssani hyvinkin eri linjoilla ja useimmiten pelistä kuulee palautetta kuinka huonosti se oli kirjoitettu tai kuinka kaikki sivuhahmot jäivät niin tyngiksi. Ymmärrän, että kaikki eivät pidä tälläisestä pelistä, mutta minulle se oli aivan täydellinen pelikokemus, jollaista en usko enää koskaan kokevani. Voit lukea kokonaisvaltaisen arvioni tästä: Life is Strange 2

Kuten huomata saattaa, annan hirveästi painoarvoa hyville hahmoille, koskettavalle tarinalle ja kauniille musiikille. Muita pelejä mitä pelasin vuoden aikana olivat Spyro Reignited Trilogy, joka ei nipin napin päässyt listalle. Aikaa kulutin myös jälleen Overwatchin parissa, joskin viimeisen parin kuukauden aikana innostukseni peliin on alkanut hiipua ja paljon. Myös Smash Bros. Ultimatea tuli hakattua melko paljon kavereiden kanssa sekä aloitin SNES minille olevan Earthboundin pelaamisen. Kunniamainninan saa myös Death Stranding, jonka katsoin vierestä kun puoliso pelasi läpi. Voisin kuvitella, että tulevaisuudessa kiinnostukseni peleihin kasvaa entisestään. Tuntuu, että nykyään hyviä pelejä on niin paljon, ettei kaikkia ehdi edes pelata. Ensi vuonna julkaistaan myös Playstation 5 konsoli, joka saattaa päätyä myös meidän talouteen jouluksi. Eniten ensi vuodelta odotan kuitenkin pelejä Cyberpunk 2077, Last of Us 2 ja Breath of the Wild 2. Ehkäpä nämä löytyvätkin ensi vuoden lempparipelit listauksesta! Nyt ei muuta kuin erittäin hyvää joulua kaikille!

Ruudukon Tuomo

Star Wars: Episode IX Rise of Skywalker

Yli neljän vuosikymmenen ajan jatkunut eeppinen avaruusooppera on nyt saatu päätökseen. Rise of Skywalker on saagan yhdeksäs osa ja ainakin tällä hetkellä koko Star Wars -elokuvauniversumin viimeinen osa. Samalla se oli myös uuden Force Awakens elokuvan aloittaman sequel-trilogian päätös. Seuraavaksi seuraa spoilerien täyteinen arvostelu. Jos siis haluat välttyä juonipaljastuksilta, kannattaa suunnata katse jonnekin muualle ja palata tähän tekstiin, kun olet nähnyt uusimman Tähtien Sota -elokuvan.

On melkoisen valitettavaa, että Star Wars ei onnistunut pitämään itseään kasassa kokonaista uutta trilogiaa. Force Awakens on varmaan suosikkini kaikista Star Wars leffoista, mutta valitettavasti nämä trilogian seuraavat osat eivät yllä samalle tasolle ollenkaan. Siinä missä The Last Jedissa ei tuntunut olevan järjen häivääkään ja hahmot vain poukkoilivat ympäriinsä ilman minkäänlaista kehittymistä, oli Rise of the Skywalker jopa puuduttavan tylsä ja tasapaksu. Last Jedissa sentään oli niitä selkeästi huonoja ja hyviä kohtauksia, kun taas tämä jälkimmäinen jätti todella kylmäksi. Palpatinen mukaan tuominen tuntui aluksi todella hienolta jutulta ja cameo-roolissa hahmo olisikin ollut todella hieno juttu. Sen sijaan Palpatinesta piti vääntää se pääpahis tähän tarinaan ilman oikeastaan sen suurempaa pohjustusta. Toki ymmärtäähän sen, kun missään vaiheessa ei oikein esitelty mitään uutta pahista sarjaan ja Snokestakin hankkiuduttiin eroon jo the Last Jedissä. Enkä edes aio aloittaa Renin ritareista, jotka olivat kyllä niin hukkaan heitetty mahdollisuus. Monesti tuntuikin, että leffa pyrki vain korjaamaan edellisen tuotoksen aiheuttamia ongelmia.

Minua kovasti itseäni myös harmitti se, että Carrie Fisherin Leia oli elokuvassa vielä mukana. Näyttelijä ei tietenkään ollut itse enää kuvauksissa vaan oli luotu mukaan käyttäen tietokonegrafiikkaa ja jo olemassa olevaa materiaalia. Leia tuntuikin jäävän tästä syystä kylmäksi, väkinäiseksi ja etäiseksi, eikä hahmon kuolema enää herättänyt minussa minkäänlaisia tunteita. Olin kuitenkin käsitellyt Fisherin sekä Leian kuoleman jo parisen vuotta sitten. Lukea ei puolestaan leffassa näkynyt juuri ollenkaan eikä Han Solon pienimuotoinen cameo pelastanut kyllä yhtään mitään. Tietenkin tässä sequel-trilogiassa piti jättää sijaa uusille hahmoille ja jättää konkarit taka-alalle mikä on sinällään ihan okei, harmi vain että Luke ja Leia eivät saaneet mielestäni ansaitsemaansa lopetusta tarinalleen. Hahmojen todella monet repliikit olivat myös uudelleen käytettyjä "viitauksia" edellisiin elokuviin, mutta suurimmalta osalta ne tuntuivat vain laiskoilta fanservice -hetkiltä. Toki elokuvassa oli paljon pientä kivaa faneille, mutta eeppisyys ja tunne olivat koko ajan tipotiessään. Iso plussa kuitenkin Obi-Wanin, Qui-Gonin, Anakinin, Yodan, Ashokan, Kannanin, Mace Windun sekä muutaman muun hahmon äänicameosta lopputaistelussa.

Jos jotain hyvää täytyy keksiä niin trilogian uudet hahmot loistivat kyllä elokuvassa. Kylo Ren ja Rey tuntuivat jälleen kehittyvän hahmoina ja molempien motivaatiot olivat jokseenkin selkeät. Pakotettu suudelma lopussa varmasti toimi reylo -shippaajille, mutta itse hykertelin pienille stormpilot -hetkille pitkin leffaa. Finn ja Poe olivat ehkä elokuvan mielenkiintoisimmat ja aidoimmat hahmot. Heidän kemiansa toimi keskenään sekä muiden hahmojen kanssa todella hyvin. Selkeästi huomasi myös, että Oscar Isaac otti kaiken ilon irti mahdollisesti viimeisestä Star Wars -elokuvastaan.Vähän samaan tapaan kuin Ewan McGregor aikanaan prequel-trilogiassa. Pakko myös mainita kuten Nuoskain totesi, mukana oli myös todella hyvin naishahmoja edustettuna ja mahtuipa mukaan yksi tyttöpusukin!

Se mikä Last Jedissa oli hyvää (uskokaa tai älkää, siinäkin oli jotain hyvää!) oli sen visuaalisuus. Suolaplaneetan taistelu sekä Holdon tekemä hyperajo-uhraus olivat visuaalisesti todella hienosti toteutettuja ja yhtiä parhaimpia kohtauksia koko saagassa. Rise of Skywalkerista ei näitä visuaalisesti hienoja hetkiä löytynyt oikein muualta kuin Reyn ja Kylon taistelusta Endorilla, jossa Kuolontähden rauniot tekivät kohtauksesta karun mutta kauniin. Muistikuvani elokuvasta on myös se, että se olisi ollut väritykseltään melko harmaasävytteinen, jopa mustavalkoinen osissa kohdista. Mikään kohtaus tai maisema ei tunnu pomppaamaan mieleeni ilman erityisen suurta pinnistelyä, vaikka elokuvan maailma tuntuikin pitkästä aikaa enemmän Star Warsilta niiden kömpelöiden animatronixien ja efektien myötä, mitkä toimivat tyylikeinona tässä leffassa erinomaisesti.

Rise of Skywalkerissa on paljon pientä kivaa Star Wars fanille. Elokuvallisesti se on kuitenkin melko keskinkertainen ja unohdettava. Tunteikkaimmatkin kohtaukset jättävät kylmiksi, joko sen takia että tunne pilataan pois seuraavassa kohtauksessa tai sitten katsoja ei vain ymmärrä miksi pitäisi olla surullinen. Kokonaisuutena tämä uusi trilogia pääsee vain parhaimmillankin samalle tasolle kuin prequel -trilogia ja jääkin todella kauas siitä mikä teki alkuperäisestä trilogiasta niin mahtavan. Usko Star Warsiin on horjunut melkoisesti, vaikka aika paljon sormien läpi katsonkin asioita. Ehkä Disneyn olisi hyvä jättää nyt Tähtien sota hetkeksi tauolle ja keskittyä johonkin aivan muuhun. Ilmeisesti Disney plussassa oleva the Mandalorian -sarja on enemmän sitä mitä Star Warsin kuuluisi olla. Kiitos Nuoskain ja Guy hyvistä pointeista mitä teitte tästä leffasta! Ei se ihan niin huono ole kuin ehkä ensivaikutelma antaa ymmärtää, mutta ilmeisesti Rise of the Skywalker ei vain ollut minulle.

Life is Strange 2

Tämä peli oli emotionaalisesti ehkä rankin peli ikinä. Samaistuin päähenkilö Seaniin niin tolkuttoman paljon, että välillä jopa kadotin itseni hahmoon. Valintani olivat juuri sellaiset kuin olisin itse samaisessa tilanteessa tehnyt, joten pääsin eläytymään hahmoon todella hyvin. Se ei myöskään auttanut, että Sean oli taiteellinen, tunteellinen, lojaali ja vastuuntuntoinen kaveri, eli kaikkea sitä mitä haluan olla. Näillä eväillä lähdetään siis arvosteluun, jota on hankala kirjoittaa itkemättä. Niin voimakas kokemus tämä peli oli.

Heti alkuun täytyy sanoa, että hahmokeskeiset ja tarinapohjaiset pelit ovat yleensä sellaisia, jotka iskevät minuun ja lujaa. Tästä genrestä hyvänä esimerkkinä on Life is Strange -pelisarja jonka pelit ovat tarinankerronnallisesti mestariteoksia. Sarjassa on ilmestynyt tähän mennessä pelit Life is Strange, Before the Storm, the Awesome Adventures of Captain Spirit sekä uusimpana Life is Strange 2, jonka viimeinen episodi julkaistiin nyt joulukuussa 2019. Ennakko-odotukset peliin eivät itselläni ollut ihan älyttömän korkeat sillä alkuperäinen Life is Strange tuntui minusta aavistuksen ylihypetetyltä enkä oikein koskaan päässyt sisälle pelin päähahmo Maxin maailmaan. Olen kuitenkin niin onnellinen, että lähdin avoimin mielin peliä silloin kokeilemaan, sillä Life is Strange maailma on aivan älyttömän mielenkiintoinen enkä luopuisi siitä enää koskaan!

Sean ja Daniel Diaz episodi 1 aikana

Life is Strange 2 jatkaa hyvin samoilla linjoilla kuin ensimmäinen osa. Dontnodin ja Square Enixin luoma valintapohjainen peli, julkaistiin viidessä episodissa vuosien 2018-2019 ja on löyhästi jatkoa edelliselle Life is Strange -pelille. Peli sijoittuu nimittäin aivan eri hahmojen ympärille täysin erilaiseen ympäristöön. Viitteitä ensimmäiseen osaan löytyy kuitenkin pitkin matkaa, sillä Arcadia Bayn tapahtumat muutama vuosi sitten vaikuttivat niin monen ihmisen elämään. Steam myös ottaa huomioon, mikäli sinulta löytyy tallennus ensimmäisestä osasta tai the Awesome Adventures of Captain Spirit -spinoff-pelistä.

Tarina seuraa Diazin veljeksiä Seania ja Danielia, jotka menettävät traagisesti isänsä ensimmäisen episodin alussa. Veljeksistä nuorempi, Daniel ajautuu ongelmiin naapurin pojan kanssa. Paikalle saapuu poliisi, joka tulkitsee tilanteen aivan väärin ja kokee, veljeään puolustmaan tulleen Seanin uhkana. Tilannetta rauhoittelemaan tullut poikien isä Esteban Diaz ajautuu mukaan sanaharkkaan ja kohta poliisi ampuukin vahingossa miehen siihen paikkaan. Tämän jälkeen tapahtuu outo voimakas räjähdys, jonka seurauksena poliisi kuolee ja Daniel menettää tajuntansa. Sean panikoi, nappaa veljensä ja yhdessä he pakenevat rikospaikalta. Pelissä pelataan siis Seanilla ja tehdään valintoja, jotka vaikuttavat tarinan kulkuun, Danielin luonteeseen ja loppuratkaisuun. Valinnat vaikuttavat myös siihen millaisen pelikokemuksen yleisesti ottaen saat. Mahdollista on siis pelata peli läpi joko korkealla, neutraalilla tai matalalla moraalilla.

Sanokaa mitä sanotte pelin grafiikoista, mutta valaistus on aivan häkellyttävän upea!

Ostin Life is Strange 2 pelin Steamin syysalesta pari viikkoa sitten. Toivelistalla se oli ollut jo pitkään, mutten halunnut aloittaa peliä ennen kuin sen kaikki episodit olisvat julkaistuina. Hyvä niin, sillä tämä peli tulikin sitten ahmittua niin nopeasti kuin suinkin oli mahdollista! Pidin pelistä paljon enemmän kuin ensimmäisestä osasta, josta siitäkin pidin todella paljon. En vain samaistunut niin hyvin Maxin ja Chloen tilanteeseen. Sen sijaan kuten ihan aluksi mainitskin, Sean tuntui omalta hahmolta jo heti alusta lähtien. Huolehtiva nuori mies, joka pakon edessä joutuu ottamaan vastuun itsensä lisäksi myös nuoremmasta veljestään osui ja upposi. Sean on myös taitelijasielu, joka piirtelee sarjakuvia ja aivan uskomattoman hienoja piirustuksia pitkin matkaa. Daniel puolestaan oli alkuun mielestäni todella ärsyttävä, mutta sellaisiahan pikkuveljet ovat. Onnistuin kuitenkin isoveljen kokemuksellani luomaan pikkuveikasta kelpo kansalaisen valinnoillani.

Teemana pelissä on hyvin voimakkaasti Yhdysvaltojen tämän hetkiset poliittiset ongelmat, rasismi sekä maahanmuutto. Vastapainoisena teemana on kasvutarina, veljeys sekä selviytyminen. Pelkäsin aluksi, että peli on liian poliittinen ja käyttää niitä samoja kliseitä mitä viljellään tällä hetkellä lähes tulkoon jokaisessa Netflix -sarjassa, reality-ohjelmassa ja elokuvassa. Näin ei kuitenkaan onneksi ollut. Life is Strange 2 onnistui tuomaan tuoretta näkökulmaa ongelmiin ja täytyy sanoa, että sydämeni särkyy sille ajatukselle, että tälläisiä asioita oikeasti tapahtuu Atlantin toisella puolella.

Juoneltaan peli oli tasaisen hyvä alusta loppuun. Välillä edettiin vähän hitaasti ja jotkin juonikoukerot olivat hieman epäuskottavia, mutta kaiken kaikkiaan juonen eteneminen oli erinomaista ja se pysyi kiinnostavana ja tuoreena loppuun asti. Liikutuin useita kertoja tarinan aikana ja lopussa itkinkin kunnon ugly crylla silmät päästäni. Sain aikaiseksi lopetuksen (redemption ending), joka ainakin minun mielestäni oli kaikkein paras, vaikkei ollutkaan se "perfect ending". (Ihan kuin tälläisessä tarinassa mikään ending voisi olla perfect). Yleensä annan valintojeni mennä ihan oman fiiliksen mukaan, mutta tällä kertaa halusin valita ehdottomasti niitä asioita joita itse valitsisin samanlaisessa tilanteessa. Pelistäni tulikin tällöin melkoisen hyvä moraalinen ja riskitön, joskin ehkä uskottavampi. En myöskään halunnut katsoa ohjeita jonkun tietyn polun suorittamiseen, mutta koska ykkösessä minua jäi niin kovasti harmittamaan, etten onnistunut romantisoida Chloeta niin tällä kertaa halusin pitää huolen siitä, että saisin Seanin romanssipolun Finnin kanssa. Parin ohjeen katsomisen jälkeen onnistuinkin saavuttamaan tavoitteeni!

Jes! Finn ja Sean jakavat pienen romanttisen hetken

Peliä voisin suositella ihan kaikille, jotka eivät pelkää tarinapohjaisia pelejä. Mutta varoituksen sanana täytyy sanoa, että olen ollut henkisesti aivan rikki tämän pelin jälkeen. Lopetus, jonka sain oli jotenkin niin katkeran onnellinen, karu ja surullinen etten oikein osannut ensimmäisellä kerralla edes kunnolla prosessoida sitä. On niin epäreilua mitä Seanille käy pelin lopussa (redemption ending), että minuun ihan sattui kun pelasin sen kohdan. Itku on herkässä nytkin, jos joku vain puhuu meksikosta tai satun näkemään ihmisiä, jotka muistuttavat pelin hahmoja. Peli pääsi aika kevyesti heittämällä omalle all-time lempparipelit listalle, tiputtaen jopa Breath of the Wildin pois siltä. Nyt menen vielä itkemään vähän lisää ja varaan varmaan ajan jollekin psykiatrille. Eihän tämä elämä miltään enää tunnu Life is Strange 2:sen jälkeen.

Pokémon Sword & Shield

Perskele. Kirjoitin tämän arvion jo aikaa sitten, mutta blogger onnistui feilaamaan ja kadotti kaiken mitä olin kirjoittanut. Joka tapauksessa sitäkin tekstiä hinkkasin ihan tuhottoman kauan aikaa, mutta se ei silti oikein koskaan tuntunut hyvältä tekstiltä saatika arviolta. Ehkä siis onni onnettomuudessa ja pääsin aloittamaan kirjoittamisen täysin puhtaalta pöydältä. Kuitenkin olen tähän mennessä pelannut jo tuplaten enemmän peliä kuin edellisen kirjoitushetkellä.

Pokémon Sword & Shield on Pokémon-maailman kahdeksannen generaation ensimmäinen pääpeli. Mukana on 81 uutta Pokémonia sekä muutama Galar-muoto vanhoille pokeille. Juoneltaan se toistaa pitkälti samaa kaavaa kuin edellisetkin pelit. Itse pelasin Sword -version läpi, joten voin puhua vain sen puolesta, vaikka pelit lähes identtiset ovatkin.

Omat ennakkoluulot

Jo ennen kuin peli oli ilmestynyt, olin yksi niistä jotka huusivat kovaan ääneen kuinka laiskaksi Game Freak ja Nintendo ovat tulleet. Sword & Shield ei näyttänyt kelvolliselta kun katsoi grafiikoita vaan lähinnä keskeneräiseltä. Lisää vettä myllyyn lisäsi se, että pelistä oli poistettu puolet olemassa olevista pokeista, jotta peliin saadaan laadukkaat animaatiot. Vaan animaatiotpa eivät todellakaan näyttäneet laadukkailta, kun katseli etukäteen julkaistuja trailereita ja tiisereitä. Minulta ja monelta muulta unohtui kuitenkin Pokémon pelien perusasiat. Kun pelaat peliä läpi, ei silloin ajattele että voi hitsi kun se Nidoran ei nyt ole tässä pelissä. Animaatioihin ja grafiikoihin ei kiinnitä huomiota, kun keskittyy oman tiimiin kehittämiseen. Kaiken tuon turhan marmatuksen unohtaa kun alkaa oikeasti pelaamaan ja antaa itselleen luvan nauttia pelistä. Sword & Shield onkin mielestäni ihan onnistunut siirtyminen käsikonsolilta kotikonsolille.

Juoni

Swordin juoni ei ole mikään kovin kummoinen. Se on ehkä jopa yksi tylsimmistä mitä Pokémon peleissä on koettu. Perusidea on sama, olet matkaasi aloitteleva nuorukainen joka haluaa tulla parhaaksi Pokémon mestariksi. Yhdessä aloituspokemonisi kanssa lähdette suorittamaan salihaasteita ja nappaamaan kaikki pokemonit. Lopuksi kohtaat pahikset ja legendaarin ja juoni on taputeltu. Uutena juttuna juonessa on jokin asia, mikä pakottaa Pokémoneja dynamaxaamaan ja tehtäväsi on selvittää mistä tämä johtuu. Valitettavan usein pelin juonessa tapahtui sitä, että jossain kaukana kuuluu jotain järinää tai mähinää. Kiirehdit paikalla ja missään ei ole mitään, pelin sivuhahmo Leon on hoitanut jo ongelman ja kehottaa jatkamaan seikkailuani. Mitään ei myöskään oikeasti selitetty mistä dynamax-muodot johtuvat.

Hahmot

Ääh.. Pokémon peleissä on hahmot oikeasti aina olleet todella mitäänsanomattomia. Tässäkään pelissä hahmot eivät ole hirveän uskottavia tai mieleenpainuvia, mutta ainakin jokaiselle oltiin yritetty rakentaa jonkinlaista persoonaa ja taustatarinaa. Omaa hahmoa saa jälleen kustomoida oikein kiitettävästi, mutta kovasti toivoisin, että tulevaisuudessa saisi muuttaa hahmon ruumiinrakennetta ja ikää. Etenkin nyt nettipelaamisen kulta-aikana jokainen pelaaja näyttää toistensa kopioilta avoimessa maailmassa. Uusien Pokémonien designit eivät olleet mitään lemppareitani. Vasta nyt vähän enemmällä pelaamisella olen oppinut pitämään muun muassa Sinistea, Corviknight, Appletun ja Dragapult -pokeista.

Wild Area

Pelin yksi isoin uudistus on sen avoimen maailman kokemus. Let's Go peleistä tutulla tavalla, Pokémon hahmot ilmestyvät nyt suoraan kartalle ja voit itse päättää haluatko otella niitä vastaan. Toki myös pusikoista voi edelleen tulla pokeja, mutta nekin voi halutessaan välttää kun seurailee missä rapisee. Pelissä on myös huikean iso alua nimeltä 'Wild Area' jossa voit kohdata voimakkaita Pokémonja ja vuorovaikuttaa muiden pelaajien kanssa, mikäli omistat Switch Online -jäsenyyden. Myös Dynamax ja Gigantamax -raidit tapahtuvat täällä. Ihan kiva lisä, joskin helpottaa vähän liikaakin dexin täyttämistä. En toisaalta valita, mutta kyllä se vähän haastetta pelistä vei.

Uudet ominaisuudet

Isoin uutuus pelissä varmasti on juuri nuo Dynamax-taistelut. Mega-evoluutiot ja Z-iskut ovat tiessään ja tilalla on jättimäisiä Pokémoneja joiden alas kaataminen ei olekaan ihan yksinkertainen juttu. Jokaisella salikouluttajalla on yksi tälläinen tiimissään ja myös pelaaja itse voi kasvattaa oman monninsa Dynamax muotoon. Joillakin harvoilla monneilla on myös Gigantamax -muoto, jossa Pokémonin ulkoasu muuttuu myös muutoksen yhteydessä.Olen vasta nyt pelin läpi pelaamisen jälkeen alkanut oikeasti keskittymään uusiin ominaisuuksiin joita peli tarjoaa. Dynamax raidit ovat ihan hauskoja, joskin niihin on välillä hankala saada muita pelaajia mukaan.

Muut

Musiikki ei pelissä pahemmin säväyttänyt, mutta Galar -maailma on muuten ihan mielenkiintoinen. Paljon viittauksia Britannian kulttuuriin ja nähtävyyksiin.

Yhteenveto

Haastetta pelissä ei juurikaan ollut. Lähes kaikki ratkaisut annettiin pelaajalle tarjottimella eikä esimerkiksi rahasta ja expasta ollut pulaa koko matkan aikana. Peli oli siis suhteellisen helppo ja soveltuukin enemmän täysin uusille Pokémon pelaajille. Olisi sinänsä kiva, jos peleissä olisi myös jotain haastetta meille konkaripelaajille. No ainakin tällä kertaa voit skippailla tutoriaaleja. Sword & Shield ei ehkä ole ne parhaimmat Pokémon pelit, mutta ne ovat ihan viihdyttävät. Siirtyminen Switchille tekee varmasti hyvää Pokémon tavaramerkille ja vaikka tämä kokemus olikin melko riskitön, on minulla vahva usko pelisarjan tulevaisuuteen. Kuka tietää, vaikka seuraavaksi tulisikin kaikkien odottama Diamond ja Pearl remake tai jopa Black ja White 3? Varmasti kuitenkin tutun kaavan mukaan, jatkoa seuraa piakkoin.