Black Mirror: Bandersnatch

Vuoden viimeisellä viikolla saapui tuttuun tapaan Netflixiin taas uutta Black Mirroria. Sen sijaan, että olisimme saaneet uuden kokonaisen kauden, julkaistiin Black Mirror interaktiivinen tv-elokuva. Kautta viisi saamme ilmeisesti odottaa vielä hetken ja hyvä niin. Mieluummin annetaan kaikki aika tuotantotiimille, että saamme laadukasta scifi -viihdettä kuin se, että Black Mirror muuttuu samanlaiseksi juosten kustuksi sarjaksi kuin niin monet muut entiset huippusarjat. Tämä uusin teos ei mielestäni yllä Black Mirrorin edellisen tuotannon tasolle ja tässä syyt miksei.

Black Mirror: Bandersnatch kertoo tarinaa nuoresta videopelikehittäjästä, joka haluaa luoda valintapohjaisen pelin lempikirjansa pohjalta. Pian kuitenkin videopelin ja todellisuuden rajamaailma muuttuu häilyväksi, eikä päähenkilömme enää ole varma siitä mikä tai kuka vaikuttaa hänen omiin henkilökohtaisiin valintoihinsa. Juoni on tavallaan aika perinteistä scifiä, mutta siinä on pieni twisti.

Bandersnatch on erikoinen tapaus siinä, että se antaa katsojalleen vapauden valita tarinan kulun. Pitkin elokuvaa katsoja saa tehdä pieniä ja suuria valintoja, jotka vaikuttavat enmmän tai vähemmän siihen miten tarina etenee. Luvassa on paljon neljännen seinän rikkomista, Netflix ja Black Mirror inside vitsejä sekä hyvin hämmentynyt päähenkilö. Ideana tämä kaikki on oikein hauskaa ja kokeilullista, mutta mieluummin pitäisin pelit ja elokuvat erillään toisistaan. Tarinaan ei pysty keskittymään niin paljoa eikä se tunnu kovin syvälliseltä kun vähän väliä täytyy valita asioita kaukosäätimellä.  Tarina etenee siis todella nopeasti ja ilman sen suurempaa sisältöä. Elokuvan jälkeen ei myöskään jäänyt sellainen olo, että siitä pitäisi keskustella ja pohtia mitä se tarkoittaa, toisin kuin jokaisen Black Mirror jakson jälkeen.

Itse en siis saanut hirveästi irti tästä, mutta hienoahan se on, että uskalletaan kokeilla tälläistä erilaista lähestymistapaa. Toivon vain, ettei tämä tule tavaksi sarjoihin ja elokuviin. Black Mirror: Bandersnatch on jotenkin hirveän ylihehkutettu, vaikka se jää tarinaltaan ja hahmoiltaan niin tyngäksi. Toisaalta suosittelen kaikille Black Mirror faneille, mutta jos sarja ei ole tuttu niin suosittelen aloittamaan jostain muusta jaksosta, huomaat pian kuinka koukussa olet!

Super Smash Bros. Ultimate

Kauan odotettu Smash Bros. Ultimate on nyt pelattu lähestulkoon läpi. Vielä on hieman Spirits -pelimuotoa jäljellä, mutta perustuntuma peliin on jo aika hyvä ja hahmotkin on kaikki hankittuina. Tässä tulee mitään kaunistelematon arvio minulle niin rakkaan pelisarjan uusimmasta osasta. En myöskään ala selittämään kaikkia termejä auki vaan oletuksena tällä kertaa, että pelisarja on lukijalle edes jollain tasolla tuttu, sorry!

Smash Bros. -pelisarja on itsessään kunnianosoitus Nintendon kaikkein parhaimmille peleille. Peli toisensa jälkeen siihen on myös lisätty muiden julkaisijoiden hahmoja muun muassa Konamilta, Namcolta sekä Square Enixiltä. Smash Bros. Ultimatessa rikotaan ennätyksiä ainakin hahmojen lukumäärän osalta. Pelissä on kaiken kaikkiaan 70 hahmoa plus muutama echo taistelija. Peliin on luvassa myös muutama DLC hahmo tulevaisuudessa, joista ensimmäisenä tulossa Persona 5 -pelisarjasta Joker. Hahmoja on myös melkoisen paljon tasapainotettu, jotta peli soveltuisi paremmin kilpapelaamiseen. Myös Final Smashit ovat kaikki nyt lähes yhtä helppoja käyttää ja niillä on helpompi saavuttaa haluttu lopputulos.

Pelin ensimmäiset tunnit menevät siihen, että totuttelet edellisten pelien kenttien HD grafiikoihin samalla kun grindaat lähes 60 hahmoa itsellesi. Peli kun antaa sinulle aluksi vain kahdeksan hahmoa pelattavaksi, loput täytyy ansaita pelaamalla. Itselleni urakka oli ainakin todella puuduttava eikä palkinnut pelaajaa juuri ollenkaan. Hahmoja ei ollut piilotettu miidenkään tehtävien taakse vaan ne täytyi hankkia puhtaasti vain mättämällä Classic modea tai perus Smashiä. Osan kuitenkin sai melkoisen nopeasti ja helposti Spirits -pelimuodon kautta. 

Vaikka on hienoa, että pelissä on niin monta edellisten pelien kenttää ja hahmoa olisi niiden sijoittelua valintaruudussa voinut miettiä hieman tarkemmin. Tällä hetkellä kaikki on järjestäytynyt siihen järjestykseen kun ne ovat Smashiin ilmestyneet (ensin N64 kentät sitten Meleen, Brawlin jne...) Kaiken lisäksi yli 100 kenttää näkyy ruudulla niin pieninä kuvina, että niistä on hankala ottaa selvää mikä kenttä on kyseessä. Olisin siis kaivannut sitä, että järjestys olisi pelisarjojen (Pokémon, Zelda, Mario..) mukaan - sama hahmojen järjestyksen kanssa.

Smash Ultimate onnistuu jotenkin poistamaan kaiken sen mikä aiemmissa Smasheissä on ollut hauska. Meleen adventure mode, Home-run contest ja Target Smash olisivat olleet oiva lisä tähän peliin. Pidin kuitenkin siitä, että Classic -pelimuodossa jokaisella hahmolla on persoonallinen lähestymistapa sen suorittamiseen. Esimerkiksi Royn on kohdattava kaikki miekkataistelijat ja Bowser Jr. etsii mama Peachiä omalla questillaan. Pelistä myös valitettavasti puuttuu Smashin sielu eli Trophyt, joiden keräämistä ainakin minä olen aina rakastanut. Sen sijaan ne on korvattu näillä sieluttomilla Spirits -png kuvilla, joiden kerääminen on tuskaisen tylsää.

Smash Ultimate ei ole se pelisarjan paras osa. Perus Smash -mättö onnistuu sillä oikein hyvin ja party-pelinä se on varmasti edelleen yhtä huippu kuin edellisetkin. Sen sijaan esimerkiksi Online -pelaamisesta joutuu maksamaan sen kuukausimaksun mitä kaikki konsolit nykyään vaatii. Yksinpelaavalle tässä Smashissä ei siis ole juurikaan muuta mielekästä tekemistä kuin tuo Spirits -muoto, jolle ainakin minulle kesti pienoinen ikuisuus lämmetä.

Detroit: Become Human

Black Fridaynä tuli ostettua Playstation 4 ja siihen muutama peli. Olen aina ollut Nintendo -fanipoika ja pleikkarin ostaminen on aina tuntunut jotenkin väärältä Nintendoa kohtaan. Just kidding, etenkin viime vuodet ja se paska mitä Nintendon konsoleille on enimmäkseen tullut on saanut minut jo ajat sitten harkitsemaan konsolin vaihtoa. Switch tosin on nyt pikkusen nostanut luottamustani taas tähän pelijättiin, mutta toistaiseksi vielä useiden isojen pelien puuttuminen konsolilta haittaa bisnestä. Onneksi huomenna ilmestyy uusi Smash bros.

Yksi iso tekijä PS4 ostopäätökseen oli Sonyn ja Quantic Dreamin aivan supermielenkiintoinen peli Detroit: Become Human. Olen aina pitänyt peleistä, joissa voi tehdä valintoja siihen miten tarina kulkeutuu. Telltale Gamesin -pelit kuitenkin alkoivat käymään hyvin tylsiksi ja yksipuolisiksi, eikä Life is Strange -sarjakaan hirveästi lisää genreen tuonut. Detroit kuitenkin onnistuu tekemään vähän jotain uutta, eikä upeat grafiikat ja loistava soundtrack heikennä kyllä pelikokemusta yhtään.

Detroit kertoo lähitulevaisuuden maailmasta, jossa androidit ovat osa ihmisten jokapäiväistä arkea. Niitä kohdellaan kuin palvelijoita, niille huudetaan, niitä pahoinpidellään ja ennen kaikkea niitä pidetään alempiarvoisina kuin ihmiset. Pelissä pääset pelaamaan kolmea erillistä tarinaa kolmella eri android -hahmolla. Valintasi vaikuttavat siihen, miten peli etenee, miten hahmot kohtaavat toisensa ja siihen, miten pelin sisällä ihmiset suhtautuvat androideihin.

Pelin hahmot ovat mielenkiintoisia ja heidän tarinansa uskottavia. Toki vaikea kertoa vielä kaikilta kanteilta, sillä minun valintani tekivät pelistä sellaisen kuin itse valitsin. Minun Connor ei onnistunut kunnolla ystävystymään Hankin kanssa, Markus kuoli terroristina eivätkä Kara ja Alice päässeet koskaan Kanadaan. Onnistuin myös suututtamaan Chloen ja aiheuttamaan sisällissodan androidien ja ihmisten välille. Eli voisi sanoa, ettei ensimmäinen pelikerta mennyt ihan nappiin.... Onneksi näitä monivalintapelejä voi pelata aina uudelleen ja katsoa, miten toisenlaiset valinnat vaikuttavat loppuratkaisuun.

Pelissä on aika vähän suoranaisesti pelattavaa niille, jotka eivät jaksa grindata kaikkia pikku yksityiskohtia ja kokeilla kaikkia eri valintoja. Tarinan ohella voi keräillä hahmogalleriaan hahmoja sekä kenttiin piilotettuja aikakausilehtiä, jotka olivat ainakin minun suuri intohimoni löytää. Detroitin maailma on mielenkiintoinen ja se tuntuu kuin katsoisi hyvää televisiosarjaa. Ainakin minuun upposi tälläinen scifi-peli ihan täydellisesti ja ahminkin ensimmäisen pelikerran läpi alle viikossa. Nyt täytyy vain päättää, mitä valintoja tekisin seuraavaksi?

Jurassic World: Fallen Kingdom

Kolmas osa on parempi olla se Rise of the Planet of the Jurassic World

Huokaus. Sellainen "Mitä helvettiä ne ajatteli?" -huokaus. Jurassic Park on liioittelematta yksi elokuvahistoriamme mestariteoksista. Erikoistehosteet ovat edelleenkin upeat verrattuna moniin nykypäivänkin elokuviin nähden. John Williamsin musiikki ja ne dinosaurukset! Pelkästään elokuvan ajattelu saa minut onnelliseksi. Harmi, että yksikään jatko-osista ei ole päässyt lähimaillekaan tuon ensimmäisen elokuvan tasoa... ja voi pojat kuinka elokuvantekijät yrittävätkään.

Jurassic World oli pari vuotta sitten pienoinen pettymys. Leffan parissa kyllä viihtyi ja dinosaurukset on aina jotain niin siistiä, mutta eipä leffassa kummoisesti sisältöä ollut. Monet hienot kohtaukset esiteltiin jo trailerissa eikä jäljelle jääneet oikein säväyttäneet. Samaa markkinointi ongelmaa oli myös tämän uusimman leffan Jurassic World: Fallen Kingdomin kanssa. Kun leffan traileri tuli silloin vuosi sitten olin aivan pähkinöissäni. Dinot ja toiminta näyttivät siistimmiltä kuin koskaan aiemmin ja mukana oli oikeasti sitä kauan kaivattua kauhuakin. Jurassic Park tunnari pauhaa ja T-Rex karjuu, mitä muuta voisit enää toivoa, kuin sitä että juoni voisi olla edes jollain tavalla siedettävä! No. Ei ollut.

Oikeesti paras kohtaus leffassa ja senkin näet jo trailerista!

Fallen Kingdomin juonessa ei ole päätä eikä häntää. Jostain syytä kallis teemapuisto olikin rakennettu vulkaaniselle saarelle, joka sattumoisin sattuukin purkautumaan. Oikeasti, iso hattu sille joka onnistui myymään ajatuksen, että rakennetaan tälläinen turistikohde tikittävän aikapommin päälle. Edellisen leffan päähenkilöt korkkarinainen Claire (Bryce Dallas Howard) sekä Star-Lord (Chris Pratt) lähetetään saarelle pelastamaan mahdollisimman monta dinoa täystuholta. Etenkin velociraptor Blue tulisi saada turvaan sillä tämä on lajinsa viimeinen edustaja. Kaikki ei sujukaan yllättäen ongelmitta vaan oikeasti dinoja ei olekaan tarkoitus pelastaa vaan myydä sitten selviytyneet yksilöt huutokaupassa maailman miljardööreille. Ylläri.

Voisin valittaa tähän kaikista tyhmistä yksityiskohdista mitä leffassa oli, mutta ehkäpä käytte mieluummin katsomassa vain CinemaSins -kanavan videon aiheesta. Edes Chris Pratt ei pelasta aina niin kuumalla olemuksellaan tätä leffaa. En edes muista mitä Prattin hahmo edes oikeasti teki elokuvassa? Ei ainakaan ollut ilman paitaa. Se on varma. Viisi tähteä dinosauruksista, kolme pois niistäkin kaiken sen muun takia. Katsokaa vaikka tämä kohtaus niin ymmärrätte mistä puhun. Naiset ja Herrat, I give you the Jurassic World: Fallen Kingdom.

Chris Pratt ja Chris Prattia nuoleva dinosaurus. Me too dinosaurus... me too..

Deadpool 2

Pikkuhiljaa alkaa tulla näitä kesällä julkaistuja leffoja eteen, jotka tosiaan skippasin leffateatterissa. Sen suurempaa syytä kai skippaukselle ollut kuin se, että monet blockbuster -leffat viime vuosina ovat olleet isoja pettymyksiä eikä hirveästi ole ollut motivaatiota laittaa rahaa uuteen pettymykseen. Vuokrattiin leffa nyt Youtuben kautta ja ilokseni voin todeta, että ainakaan Deadpool 2 ei pettänyt. Spoilers ahead kun tää kuitenkin on jo niin "vanha" leffa.

Deadpool 2 alkaa siitä kun Wade Wilson alkaa kertomaan meille tarinaa siitä miksi on juuri räjäyttämässä itseään tuusan nuuskaksi. Saamme flashbackin muutaman viikon taakse. Wade aka Deadpool on suorittamassa tavanomaisia palkkasoturi tehtäviään ja nitistämässä pahiksia kun yksi vihulainen pääseekin karkuun. Wade palaa kotiin vaimonsa Vanessan luokse rankan työpäivän jälkeen, mutta kuinka ollakaan on tämä yksi vihulainen seurueineen seurannut Wadea kotiin. Syntyy nujakka jonka seurauksena Vanessaan osuu luoti kuolettavasti ja hän menehtyy. Wade joutuu pohtimaan elämänsä tarkoitusta. Onko ilman rakkautta elämää? Ilmeisesti ei sillä Wade on tosiaan valmis räjäyttämään itsensä, mutta kovasta yrityksestä huolimatta epäonnistuu ja päätyy jälleen X-menien huomaan. 

Leffa ei ehkä ole niin hauska ja väkivaltainen kuin aiempi osa ja monet vitsit tuntuvatkin kierrätetyiltä tai ovat liian vessahuumoria minun makuuni. Tosin vain Deadpool -leffa pääsee näistä rimaa hipoen läpi sillä Ryan Reynoldsin neljännen seinän rikkovat letkautukset usein sanovat sen mitä me katsojina ajattelemme. Leffassa ei oikeastaan kukaan muu näyttelijä pääsekään loistamaan kuin Reynolds, mutta liekö tuolla väliä kun tämä on kuitenkin niin kieli poskella tehty raina. Jopa näyttelijäkonkari Josh Brolin tuntuu olevan aivan eri leffassa kuin Reynolds, mikä toisaalta sopii Cablen hahmoon. Itsellä suurin ongelma kuitenkin tuli Brolinin kanssa siinä, että en pystynyt olla kuulematta Thanosia kaverin repliikeissä.

Deadpool 2 on täynnä mitä ihmeellisimpiä cameoita, joista osa jää kyllä ekalla kerralla huomaamatta. Muun muassa Alan Tudyk, Matt Damon ja Brad Pitt tekevät kaikki hauskan esiintymisen leffassa. Myös X-men Dark Phoenix -leffan näyttelijöillä on pieni cameo kesken kaiken ja onpa leffa myös Hugh Jackmanin Wolverinen viimeinen leffa. Secret endingissä nimittäin käytettiin materiaalia Wolverine Origins elokuvasta - vieläpä aivan hillittömän hauskasti. Tottakai leffasta löytyy myös edesmenneen Stan Leen pienimuotoinen cameo.

Mitä tulevaisuus tuo tullesaan Deadpoolille? En tiedä kuinka monta näitä leffoja pystytään tekemään ennen kuin niiden idea lopahtaa aivan totaalisesti. Tosin pianhan Disney omistaa myös Deadpoolin, joten jonkinlaista uudelleen brändäämistä on pakko tapahtua. Ryan Reynolds on kuitenkin ihan pakollinen rooliin, jos Deadpool aiotaan MCU:hun tuoda. Todennäköisesti hahmo kuitenkin siirretään vain tv-sarjaksi ja vähitellen se kuolee pois. Suurin unelma olisi kuitenkin nähdä Reynolds yhdessä valkokankaalla Tom Hollandin kanssa. 

Elokuva on kaiken kaikkiaan oikein viihdyttävä kokemus, vaikka se tuntuukin lainaavan paljon materiaalia edellisestä Deadpool -leffasta. Monen monta naurun aihetta saa kyllä viittauksilla muihin Marvel -leffoihin, DC -sarjakuviin sekä Reynoldsin omaan uraan. Jos pidit edellisestä osasta, voin vakuuttaa että pidät tästäkin. Edelleenkin mukavaa vaihtelua muihin supersankari -leffoihin.

With great power comes great responsibilty.

Rakastettu sarjakuvalegenda Stan Lee on tänään 12.11.2018 nukkunut pois.

“And now, until we meet again, may the blessings of Asgard be showered upon you!”
― Stan Lee, Balder the Brave 

Kiitos Stan Lee.

Deltarune

Aivan ilmoittamatta puun takaa ilmestyi netistä ladattava Undertalen spin-off peli tähän maailmaan. Joskus pari vuotta sitten hehkutinkin Undertalea aivan älyttömästi ja on se edelleenkin yksi parhaimmista peleistä mitä olen koskaan pelannut! Jatkoa on siis todellakin odotettu, joten tämä oli todellakin mieluinen yllätys! Koitan kirjoittaa spoilerivapaasti, sillä jos olet Undertalen pelannut niin on tässä paljon nannaa tutkittavaa sinulle. Mikäli taas et ole Undertalea pelannut niin hopi hopi steamista se lataamaan.

Deltarunen ensimmäinen kappale jatkaa siitä mihin Undertale jäi. Hirviöt ovat päässeet takaisin maan päälle elämään ja kaikki on enemmän kuin täydellistä. Tutut hahmot ovat saaneet itselleen sopivat työpaikat ja asunnot ja yhteiselo muiden hirviöiden kanssa luonnistuu täydellisesti. Tarina alkaa siitä kun päähenkilömme Kris herää ja lähtee kouluun. Muutaman mutkan kautta Kris ja koulukiusaaja Susie löytävät itsensä eriskummallisesta maailmasta nimeltään Dark World.

Perus pelimekaniikka on samanlainen kuin Undertalessa. Saat valita mätkitkö vihollisia turpaan vai yritätkö jutustella niille mukavia. Suurimpana erona on se, että taistelut ovat perinteisemmän RPG:n kaltaisia ja matkasi aikana keräät itsellesi "party membereitä" eli hahmoja jotka taistelevat kanssasi. Toistaiseksi tässä ensimmäisessä kappaleessa ei saanut tiimiin muita kuin Susien ja maagi Ralsein. Susie tykkää käyttää väkivaltaa vihollisten nujertamiseksi kun taas Ralsei on liiankin pasifisti. Pelaajan tehtäväksi jää päättää millaisella asenteella porukka jatkaa kohti tuntematonta.

Deltarunen voi ladata tästä linkistä. Älä pelästy turhaan käyttöehtoja ja niin sanottuja "palomuuri-rikkomuksia" sillä ne ovat vain osa peliä. Itsehän siis paniikissa googlettelin, että minkä viruksen nyt latasin, kunnes tajusin että se on vain se miten tämä peli on rakennettu. Deltarunesta ei valitettavasti voi puhua hirveästi ilman spoilereita. Peli on kuitenkin ihan pakollinen Undertale faneille, vaikkei se välttämättä vielä yhtä mielenkiintoinen olekaan. Loppu on kuitenkin melkoisen mielenkiintoinen ja karvoja nostattava! Eipä mulla nyt tästä vielä muuta, katsotaan miten jatkuu Chapter kakkosessa kunhan se joskus peliin tulee.