Kyllästyminen

En tiedä mitä muut alkavat olla mieltä Marvelin elokuvauniversumista, mutta itseäni on alkanut kyllästyttämään melkoisen paljon. Kriitikot tykkäävät yhä enemmän ja enemmän näistä uusista leffoista eikä fanienkaan innostus tunnu laantuvan mihinkään. Viimeisimmät leffat ovat kuitenkin aivan täysin puolueettomasti katsottuna olleet melkoista kuraa ja vanhan materiaalin uudelleen kierrättämistä. Elokuvat eivät yksinkertaisesti sisällä mitään uutta, eikä samat vitsit jaksa enää naurattaa. Easter eggejäkin on joko vähemmän tai sitten ne eivät ole niin merkityksellisiä, että niistä saisi mitään sen suurempaa irti. Juonet jäävät ontoiksi kuoriksi, jotka yritetään paikata kuluneella huumorilla ja erityisen hienoilla erikoistehosteilla. Uusia hahmoja tulee tusinoittain lisää jo valmiiksi laajaan hahmokatraaseen vain siksi, että ne saadaan ajettua nopeasti sisään universumiin. Näin ollen leffat voivat helposti ja vaivattomasti jatkua vielä seuraavatkin kymmenen vuotta. 

MCU:n kymmenes vuosi huipentuu keväällä ensi-iltansa saavaan Infinity Wariin. Odotettu Thanos valtaa valkokankaan ja pistää koko MCU -maailman päälaelleen. Mikäli edes tämä ei tuo minkäänlaista piristystä Marvel -leffojen maailmaan, olen melko varma, että meidän talouden MCU –leffojen systemaattinen katsominen leffateattereissa asti loppuu tähän. Yksinkertaisesti kiinnostus ja aika ei riitä katsomaan esimerkiksi Ant Man & Wasp –elokuvaa teatterissa, sillä tuleehan tämä suoratoistopalveluihin kuitenkin ajan kanssa. Kokonaan en siis aio lopettaa Marvel -leffojen seuraamista, mutta jatkossa se tapahtuu paljon valikoidummin ja hitaammalla tahdilla. Harmillista sinänsä kun ajattelee kuinka paljon tämäkin blogi on pyörinyt juuri MCU –leffojen ympärillä, puhumattakaan siitä miten paljon aikaa elämästäni olen käyttänyt näistä pätemiseen.

Koskaan aiemmin ei MCU –leffojen ylikaupallisuus sekä kohderyhmä ole minulla tuntuneet ongelmallisilta, mutta nyt molemmat jotenkin tökkivät. Leffateatterit ovat täynnä yhä nuorempaa sukupolvea ja itsensä tuntee tietyllä tapaa jo vanhaksi kurpaksi nuorten joukossa. Toki olen itsekin lapsellinen monin tavoin, mutta kyllä sitä miettii, että pitäisikö jo tehdä tilaa sille nuoremmalle sukupolvelle. Suurempana ongelmana pidän henkilökohtaisesti kuitenkin sitä leffojen ja hahmojen ylikaupallistamista. Lelujen ja oheismateriaalin on myytävä niin meillä kuin Kiinassakin, eikä elokuvan juonella ja laadulla ole sen kannalta juurikaan merkitystä.

Pelkään jo etukäteen, että sama tulee aikanaan tapahtumaan myös Star Wars –leffoille. Tuntuu hipsteri-jeesustelulta, mutta kyllä se kaiken kaupallistaminen Disneyn toimesta vähän tökkii. Tarinoissa ei voi olla väkivaltaa tai oikeita rakastelukohtauksia (I know), ei edes seksuaali- tai sukupuolivähemmistöjä, että menee kaupaksi Kiinassakin. Minulta puuttuu tällä hetkellä hahmot joihin samaistua, mikä vaikeuttaa todella paljon kiinostuksen ylläpitämistä.

Vannon, että ulkopuoliset vaikuttajat kuten ryhmäpaine ei ole vaikuttanut päätökseen. En edelleenkään koe millään tavalla nolona puhua fanitukseni kohteista. MCU vain tuntuu olevan minun osaltani loppuun kaluttu. En saa enää sellaista nautintoa ja kiksejä kuin ennen. En edes voi päteä mistään kun ei ole mitään mistä päteä.Tästä lähtien ei siis kannata hirveästi odottaa blogitekstiä ensi-ilta viikolla. Kyselkää, jos jokin asia jäi epäselväksi. Tätä on jotenkin todella hankala pukea sanoiksi. Ei mulla nyt muuta.

Black Panther

Heti alkuun täytyy kertoa niin sanotusti ikäviä uutisia. Olen katsonut jokaisen Marvel Cinematic Universen leffan aina sieltä Iron Manista tähän päivään saakka. Muistaakseni Thor -elokuvasta lähtien ne on myös aina tullut katsottua ihan leffateatterissa asti ensi-ilta viikolla tai viimeistään sitä seuraavalla. Nyt päätimme kuitenkin paremman puoliskon kanssa, että meidän aika MCU:n parissa on tulossa päätökseen. Palaan tähän tarkemmin ihan omassa päivityksessä ja avaan hieman niitä syitä mitkä ovat johtaneet tähän päätökseen, mutta nyt Black Pantherin pariin.

Kriitikot ja fanit ylistivät tätä leffaa yhteen ääneen. Se myös rikkoi tuon tuosta ennätyksiä muun muassa ennakkovaratuin elokuva ja korkein arvosana ensi-iltaviikonloppuna ties millä sivustoilla. Mukaan mahtui myös draamaa muun muassa trolli-äänestäjien, rasismi syytteiden yms. täysin epäasiallisen käytöksen myötä. Jos et pidä Black Pantehrista olet automaattisesti rasisti, vai miten se meni? Olen niin kyllästynyt tähän maailman menoon ja kaiken politisoimiseen. Etukäteen siis pelkäsin, että tämä leffa kaatuu juuri tuohon mustat - valkoiset -politiikka ajatteluun ja rasismin hieromiseen naamalle. Pääsin kuitenkin yllättymään positiivisesti.

Black Pantehrin juoni on melkoisen perus supersankari -mätön juoni. Hyvä vastaan paha, paljon erikoistehosteiden täyteisiä taisteluja sekä päähenkilön kasvu- ja origin -tarinan kertominen. Black Panther ei sinällään tuo mitään täysin uutta Marvel -maailmaan, mutta on silti ihan sopivan maanläheinen piristys Guardians 2 ja Ragnarök -leffojen jälkeen. Leffassa oli myös vähemmän, mutta tasokkaampaa huumoria kuin monissa MCU:n aiemmissa leffoissa, mikä oli oikeasti todella virkistävää. Black Pantherin soundtrack on myös aika kovaa settiä ja sopii hyvin leffan tunnelmaan ja teemoihin. Plussaa oli tietyllä tapaa nähdä afikkalaisten kulttuurien kohtaaminen modernin scifi-genren kanssa. Usein leffan aikana tuntui myös siltä, kuin olisi katsonut Leijonakuninkaan modernia versiota.

Näyttelijävalintoihin olen erittäin tyytyväinen. Chadwick Boseman on todella sopiva kantamaan mustan pantterin haarniskaa, vaikkakin tässä leffassa herran rooli jäi melko vaisuksi verrattuna Civil Wariin. Sivuosissa Danai Gurira ja Black Mirrorista tuttu Letitia Wright tuntuivat varastavan shown monesti päänäyttelijöiltä, mikä oli oikeastaan ihan virkistävää. Vahvoja naishahmoja kaivataan MCU:n kaltaiseen maailmaan. Vihulaisen roolissa nähtyä Michael B. Jordania hehkutettiin myös etukäteen Marvelin parhaimmaksi pahikseksi. Itse en kuitenkaan tätä hehkutusta ymmärrä. Jordan aloittaa hyvin ja Killmonger onkin ensimmäisen puoliskon elokuvasta todella mielenkiintoinen ja virkistävä pahis. Sitten kaikki jotenkin vain lässähtää. Killmongerin motiivit eivät olekaan niin selkeät ja kaikki se hahmon rakentaminen menee täysin hukkaan. En väitä, että syy olisi Jordanin vaan ennemminkin käsikirjoituksen. Joka tapauksessa parempi pahis kuin Hela tai Ego viime vuodelta.

Easter eggejä ei oikeastaan ollut minulle juurikaan, mutta jos olet Black Panther -sarjakuvien ystävä tai afrikkalaisen kulttuurin tietäjä, voi pojat on tässä leffassa sinulle herkkuja! Black Panther ei välttämättä edistä MCU:n juonta selkeästi eteenpäin eikä se suoranaisesti toimi sen suurempana pohjustuksena Infinity War -elokuvallekaan. Sen sijaan se missä Black Panther on edistyksellinen on se fakta, että se on ensimmäinen samaistuttava tummaihoinen supersankari valkokankaalla. Afrikkalainen kulttuuri on hyvin läsnä koko elokuva ajan ja hahmot tuntuvat uskottavilta. Kaikin puolin leffa on vähän jotain uutta supersankari -leffojen pöhöttyneeseen ylitarjontaan. Se ei ole niin hyvä kuin sitä hehkutetaan, mutta se on erilainen. Ja ei, et ole rasisti jos et pidä tästä elokuvasta.

Jóhann Jóhannsson

Nyt on ehkä hyvä hetki kirjoittaa tästä islantilaisesta elokuvasäveltäjästä. Jóhann Jóhannsson menehtyi viikko sitten kotiinsa Berliinissä ja ainakin minä järkytyin uutisesta. Vielä ei ole julkisuuteen annettu tietoa kuolinsyystä, mutta ilmeisesti kuolema oli todellakin yllättävä myös Jóhannssonin lähipiirille. Nyt ei kuitenkaan ole tarkoitus spekuloida kuolinsyytä vaan keskittyä siihen olennaiseen, eli herran loistavaan uraan elokuvamusiikin saralla, jonka olisi toivonut jatkuvan pidempäänkin. 

Jóhanssonin musiikkityylissä oli jotain joka kolahti minuun tietämättäni. Jóhann Jóhansson oli ainakin minulle vielä pari vuotta sitten täysin tuntematon nimi. Vasta kun lisäsin Arrivalin musiikkia soittolistalleni, satuin huomaamaan, että Jóhanssonin musiikkia löytyi listalta jo muutakin. Jóhanssonin voi melko helposti yhdistää suoraan Denis Villeneuven ohjaamiin elokuviin sillä heillä ehti olla lukuisia projekteja yhdessä. Jóhanssonin tyylille oli ominaista tietty mahtipontisuus, mutta synkemmin ja surullisemmin kuin esimerkiksi Zimmerin musiikki. Tämä teksti on jatkoa tuolle minun suosikki säveltäjät -sarjalle, jossa on aiemmin ilmestyneet jo Hans Zimmer sekä John Williams.

Pikafaktat Jóhanssonista:

Syntynyt: Reykjavikissä Islannissa 1969

Kuollut: Berliinissä 2018 (ikä 48)

Oscar ehdokkuuksia Jóhannssonilla on kaksi. Piti tehdä musiikin myös Blade Runner 2049 -elokuvaan, mutta korvattiin viime metreillä Hans Zimmerillä ja Benjamin Wallfischillä. Jos minulta kysytään niin Blade Runner 2049 musiikki kuulostaa enemmän Jóhannssonilta kuin Zimmeriltä - eli en ymmärrä mikä tässä oli ongelma.

#4 Prisoners

Elokuva: Prisoners (2013)

Suurena trillerien ystävänä Prisoners upposi minuun kuin häkä. Intensiivinen elokuva tempaisee mukaansa jo ensimmäisillä minuuteille. En ole myöskään koskaan kokenut uudelleen sitä tunnetta kun koko elokuvateatterin sali on täysin hiljaa ja pidättää henkeä. Jóhann Jóhannsson tekee loistavaa työtä elokuvan sävellyksen kanssa. Musiikki on tärkeä osa tämän elokuvan ahdistavaa tunnelmaa ja käsinkosketeltavaa jännitystä. 

#3 The Beast

Elokuva: Sicario (2015)

Sicario ei puolestaan ole mikään suosikkileffani. Tämäkin raina on kuitenkin super intensiivinen ja painostava tunnelma Meksikon rajan tuntumassa saa hikikarpalot otsalle kun jännittää päähenkilöiden puolesta. Tämänkin leffan soundtrack hallitsee todella hyvin kohtauksia ja kuljettaa väkivaltaista ja brutaalia tarinaa kohti sen väjäämätöntä loppua.

#2 Heptapod B

Elokuva: Arrival (2016)

Arrival jäi mieleeni yleisestikin positiivisenä yllätyksenä melkoisen kulutettuun alien-scifi-genreen. Jóhannsson onnistui musiikissaan tuomaan jälleen ahdistavan, mutta odottavan tunnelman, jonka seurauksena olin koko ajan varautunut, että milloin ulkoavaruuden oliot päättävätkin hyökätä ihmisiä vastaan. Suosikki kipaleeni tästä leffasta on Heptapod B, jossa hauskasti yhdistyy acapella-laulu perinteisiin sinfonia-soittimiin.

#1 Cambridge, 1963

Elokuva: the Theory of Everything

Theory of Everything oli kaikinpuolin koskettava elokuva. Ison osan elokuvan tunnekuohuista kuitenkin aiheutti Jóhannssonin loistava sävellys, jonka parissa edelleenkin pääsee elokuvan tunnelmaan. Valitsin Theory of Everything -elokuvan tunnusbiisin ensimmäiseksi, sillä se on hieman erilainen verrattuna muihin Jóhanssonin tuotannon kipaleisiin.

Kuten jo yläpuolella mainitsin niin todellakin on harmillista, että näin lahjakas kaveri lähti tästä maailmasta. Varmasti olisi ollut vielä paljon hyviä ja mielenkiintoisia elokuvaprojekteja edessä, mutta minkäs teet. Elämä on yllätyksiä täynnä.

Shape of Water

Kun kuulin ensimmäisen kerran, että Guillermo del Toro käsikirjoittaa ja ohjaa elokuvan, jonka pääosissa on mystinen amphibiaaninen mies, voitte kuvitella innostukseni. Olisiko tämä vihdoin jatkoa Guillermo del Torron Hellboy -sarjalle? Antisankareiden uutena kulta-aikana voisi olla melkoisen tuottoisaa tuoda valkokankaalle Hellboyn maailma ja vieläpä aloittaa uusi uljas universumi sen mielenkiintoisimmalla hahmolla.Valitettavasti huhuilta katkaistiin siivet melko pian ensimmäisen trailerin jälkeen. Studio ja del Toro itse sanoivat, että leffa ei olisi Hellboy -sarjakuvista tutun Abe Sapienin origin tarina. Höh.

Täytyy sanoa, että lähdin oikeastaan sen suuremmitta odotuksitta katsomaan Shape of Wateria. Trailerin olin katsonut viimeksi joskus joulukuussa, enkä ollut muutenkaan lukenut etukäteeen leffan tuotannosta tai yksityiskohdista. Jonkinlaista Oscar-ehdokkuutta tälle osasin povata, mutta että oikein 13? Olihan tämä sitten nähtävä! Juoni menee lyhyesti ja spoilerivapaasti näin: Elisa (Sally Hawkins) niminen mykkä nainen työskentelee siivoojana laitoksessa, jossa Yhdysvallat tekevät avaruuskokeita. Eräänä päivänä laitokseen tuodaan olento, jota pidetään vaarallisena luonnonoikkuna. Elisa kuitekin näkee olennossa muutakin ja naisen ja olennon välille syntyy erityinen suhde.

Hollywoodia syytetään usein siitä, että se kierättää vanhoja ideoita eikä uskalla kokeilla mitään uutta. Shape of Water on genressään hyvin erikoinen tapaus. Itselläni ei ole oikein hirveästi vertailukohtia scifi-fantasia -leffoille, jotka sijoittuvat 60-luvulle ja joissa on hyvinkin erikoinen rakkaustarina. Shape of Water yllättää myös sen taiteellisuudella, hauska lisä oli myös yllätysmusikaali kohtaus. 

Shape of Water on kulttielokuva syntyessään ja tulee varmasti saavuttamaan oman fandominsa huipun vasta tulevien vuosien kuluttua. Del Toron Pan's Labyrinthiin verrattuna, tämä leffa ei aiheuta aivan sellaista tunnekuohua kuin ehkä voisi olettaa. Elokuva oli joka tapauksessa mukava tuore tuulahdus Hollywoodin pölyttyneiden filmikelojen joukkoon, vaikka perusjuoni onkin melkoisen puhtaaksi kaluttua tusinakamaa.

Suurin harmi itselleni on tosiaan se, että kyseessä ei ole Abe Sapienin origin tarina. Hahmo on kuin identtinen Hellboy -leffoissa esiintyneen hahmon kanssa eikä yhdennäköisyyttä ainakaan haittaa se, että sama mies, Doug Jones, esitti molemmat roolit. Supersanakri/sarjakuvapohjaiset -elokuvat kaipaisivat jotain piristettä ja tämä olisi voinut se olla. Toisaalta, jos leffa olisi markkinoitu sarjakuvahahmon origin tarinana, olisiko se saanut kriitikoilta näin positiivisen vastaanoton? Todennäköisesti ei. Ehkä tämän leffan kohdalla, jokainen saa itse päättää liittyykö elokuva salaa Hellboy -maailmaan vai ei. Ilmeisesti del Toro oli kuitenkin aikanaan suunnitellut Abe Sapienin omaa elokuvaa, joten ken tietää?

Parhaat tv-sarjat 2017 top 5

Olenko ainoa, jonka mielestä joko leffojen taso on laskenut tai tv-sarjojen noussut? Televisio-sarjat tuntuvat saavan vuosi vuodelta vain enemmän ja enemmän otetta minusta ja siihen on syynsä. Nykykään moni sarja on oikeasti yhtä laadukas niin käsikirjoitukseltaan kuin näyttelijöiltäänkin kuin Oscar-tason elokuvat. Usein sarjaan saadaan jopa mahdutettua parempi ja yllättävämpi juoni kuin vastaavanlaisesta aiheesta kertovaan elokuvaan. Tästä syystä on käsittämätöntä, että monia asioita yritetään edelleen tuoda mielummin elokuviksi kuin sarjoiksi, vaikka niiden markkinat olisivatkin selkeästi television puolella. Tästä esimerkkeinä Dark Tower, Death Note sekä mahdollisesti tulevaisuudessa julkaistava Tolkienin Silmarillion. 

Tänä vuonna Ruudukon parhaat sarjat on valittu sen perusteella, miten paljon tunteita ja keskustelua kyseinen sarja herätti. Lähes jokainen näistä ovat saaneet minut itkun partaalle, mutta myös ajattelemaan yhteiskuntaamme ja tulevaisuutta. Mukaan mahtuu kasa todella laadukkaita sarjoja, joita voi huoletta katsoa usemminkin kuin kerran! Sarjan ei välttämättä ole ollut pakko ilmestyä vuonna 2017, mutta minun on täytynyt vähintään aloittaa sen katselu kyseisenä vuotena. Tässä tulee Ruudukon suosikit ja suositukset vuodelta 2017! Eikä tämä muuten sisällä spoilereita.

 #5 Please Like Me
Verkko: ABC2 (Australia) -löytyy Netflixistä
Julkaisuvuosi: 2013 - 2015
Lempi hahmo: klisee sanoa, mutta koko hahmokaarti

Ainoa komedia mikä löytyy tältä listalta on australialainen Please Like Me. Sarja kertoo Joshista, nuoresta miehestä joka opettelee elämään avoimesti homoseksuaalina. Joshin huumorintaju on sarkastisen itseironinen ja hahmoa vihaa ja rakastaa samaan aikaan. Sarjassa seikkailevat myös Joshin kämppis, tämän tyttöystävä, Joshin hyvin omalaatuinen perhe sekä pari on-off poikaystävää. Vaikka Please Like Me onkin komedia, löytyy siitä myös sitä realistisuutta ja koskettavuutta, mitä hyvässä draamakomediassa oletetaankin olevan. Ehdoton suositus mikäli haluat vähän kevyempää laatukatsottavaa!

#4 The OA
Verkko: Netflix
Julkaisuvuosi: 2016 -
Lempi hahmo: Elizabeth "Betty" Broderick-Allen,  Steve Winchell

The OA kertoo siitä kuinka Prairie niminen sokea tyttö katoaa seitsemäksi vuodeksi ja ilmestyy yllättäen kaikkien näiden vuosien jälkeen takaisin palautuneella näkökyvyllä ja huikealla tarinalla. The OA on ehkä oudoin sarja minkä olen koskaan katsonut. Ensimmäiset jaksot tempaisevat mukaansa, mutta koko sarjan ajan olet lähes tulkoon yhtä pihalla katsojana kuin sarjan hahmot Prairien tarinasta. Jokaisen jakson jälkeen mietin, että miksi katson edelleenkin tätä roskaa? Sarjan tapahtumissa ei ollut mitään järkeä eikä se myöskään ollut kovin realistinen. Loppujen lopuksi olin vain liian yksinkertainen ymmärtämään juonen monimuotoisuuden. Vasta viimeinen jakso iskee syvälle alitajuntaan ja jotenkin vain koet sisällä jotain todella outoa - juuri sen mitä sarja haluaakin sinun kokevan. Ihan vain siis tuon viimeisen jakson aiheuttaman itkuhysteria-kohtauksen takia tämä sarja pääsee ansaitusti listalle. 

#3 The Handmaid's Tale
Verkko: Hulu - löytyy HBO
Julkaisuvuosi: 2017 -
Lempi hahmo: Janine, Serena Waterford

Millainen on moderni sivistynyt valtio sen jälkeen, kun sisällisota, nälänhätä sekä erilaiset terrorismiryhmittymät ottavat vallan? The Handmaid's Tale kertoo pelottavan realistisesti sen, mitä voi tapahtua periaatteessa milloin vain mille tahansa yhteiskunnalle mikäli sille annetaan puitteet. Handmaid's Tale on selviytymistarina, jossa pääosissa on Elisabeth Mossin näyttelemä Offred.  Tätä jäin odottamaan innolla lisää. Aihe on niin ajankohtainen ja keskuteluaherättävä, että mielestäni jokaisen perussuomalaisen, vihreän sekä uusnatsin ja anarkistin olisi tämä katsottava. Sarjan värimaailma on myös aivan huikea!

#2 Westworld
Verkko: HBO
Julkaisuvuosi: 2016 -
Lempi hahmo: Man in black

Westworldia minulle suositeltiin pitkään, mutta jotenkin vain lykkäsin sen katsomista kuukaudesta toiseen. Sitten kun Game of Thronesin takia meidän talouteen jälleen otettiin HBO niin olihan tuo pakko katsastaa ja voi pojat miten taas minua vietiin! Westworld koukuttaa sen nerokkaalla juonella ja yllättävillä käänteillä. Näyttelijöissäkään ei todellakaan ole mitään vikaa. Myös sarjan musiikki on omiaan luomaan juuri oikean tunnelman oikeisiin kohtauksiin. Rakastan myös ylianalysoida sarjaa ja etenkin sen alkutekstit ovat päässeet todellakin ylianaysointini piiriin! Tämän aion todellakin katsoa uudelleen.

#1 13 Reasons Why
Verkko: Netflix
Julkaisuvuosi: 2017
Lempi hahmo: Tony Padilla, Hannah Baker

Ristiriitaisen vastaanoton saanut 13 Reasons Why on minun suosikkini viime vuodelta. Sarjan tapahtumat ja hahmot pyörivät mielessä vielä useiden kuukausin ajan sen katsomisen jälkeenkin. 13 Reasons Why kuulostaa siltä perinteiseltä hömppäteinisarjalta, jossa itketään sydänsuruja ja pohditaan alkoholin käyttöä. Näin ei kuitenkaan ole. 13 Reasons Why tarttuu kaunistelematta yhteen elämään raadollisimmista puolista, itsemurhaan. Päähenkilö Hannah on täysin tavallinen koulutyttö, joka kuukausia ellei vuosia kestäneen kiusaamisen takia päätyy riistämään oman henkensä. Tuodakseen traagisen tarinan valinnan taustalta, hän nauhoittaa 13 kasettia, joilla kertoo niistä syistä mitkä ajoivat Hannahin tähän epätoivoiseen tekoon. Sarja on todella koskettava ja ainakin minä opin siitä paljon. Asiat eivät aina ole sitä miltä ne näyttävät, etkä voi koskaan tietää kenelle ihan harmiton vitsi tai teko voi olla elämää suurempi asia.

Melkoisen rankkojakin sarja siis mahtui viime vuoteen, mutta tulipa sitä katsottua paljon kevyempiäkin tapauksia.  Kunniamainitoina voisivat olla Riverdale sekä Surkeiden Sattumusten sarja, joissa molemmissa jotain uutta tähän sarjoja jo yli pursuavaan maailmaan. Komedioiden puolelta katsoin Modernin perheen sekä Officen, jotka molemmat aivan loistavia komediasarjoja absurdeine hahmoineen. Taboon katsastin myös, mutta parin jakson jälkeen en enää jaksanut kuunnella Tom Hardyn murinaa. En siis lämmennyt sille ollenkaan. Muita katsottuja sarjoja: Teen Wolf, Runways, Dear White People, Inhumans, Dirk Gently, Santa Clarita Diet sekä varmaan miljoona muuta joita en nyt muista mainita!

Joka tapauksessa hyvää uutta vuotta 2018!

Parhaat nörttileffat 2017!

On jälleen se ihana aika vuodesta, kun pääsen tekemään listoja! Käsittämätöntä, että jälleen yksi vuosi on taas kulunut. Mihin tämä aika katoaa? Vuosi sitten toivoin, että tästä vuodesta tulisi hitusen parempi kuin viime vuodesta ja tavallaan näin tapahtuikin. Etenkin nörttileffojen saralla taso nousi hieman ylemmäs, muttei jotenkaan aivan siihen potentiaalin millaisia odotuksia näille leffoille asetin. Nyt on kuitenkin aika erotella hyvät nörttileffat huonoista ja tehdä top 5 parhaimmat nörttileffat vuosimallia 2017! Huomiona vielä, että nörttileffaksi lasketaan kaikki sellaiset, joiden ympärillä on selkeä nörttifandom. Sellaiset jotka ovat olleet esillä pitkin vuotta erilaisissa con-tapahtumissa sekä trailerin saatuaan on aiheuttanut yhden tai useamman nörgasmin. (=vain Ruudukko voi keksiä näin hienoja uusia sanoja.)

Sivuhuomiona vielä, että listalta puuttuu yllättäen kaikki ne, joita en ole nähnyt kuten Alien: Covenant, Kingsman: the Golden Circle, Dark Tower ja Justice League.

#5 Blade Runner 2049
Ohjaaja: Denis Villeneuve
Erityistä: Ensimmäinen Blade Runner -leffa jonka olen nähnyt
Arvioni: Blade Runner 2049

Blade Runner on se leffa, johon menin ilman minkäänlaista ennakkokäsitystä. Trailerin olin nähnyt, mutta siihen sitten jäikin minun Blade Runner tietämys. Jälkiviisaana olisi ehkä voinut katsoa se alkuperäinen, että olisi ollut edes jonkinlaista vertailukohtaa, mutta ihan hyvin tämä leffa toimi yksinäänkin. Leffassa oli mielestäni todella kaunis kuvaus, sekä värimaailman käyttö. Monet kohtaukset olivat näistä syistä todella vaikuttavia, mutta kaiken kruunasi kyllä aivan upea soundtrack!

#4 Spider-Man: Homecoming
Ohjaaja: Jon Watts
Erityistä: Tom Holland kannattelee koko elokuvan, tehden siitä yhden parhaimmista MCU-leffoista
Arvioni: Spider-Man: Homecoming

Ensimmäinen ajatus Spider-Man rebootista sai kylmät väreet kulkemaan pitkin kehoani. Miksi taas tämä sama tarina? Kuitenkin Civil Warin jälkeen olin täysin rakastunut Tom Hollandin Hämähäkkimieheen ja jäin innolla odottamaan tätä stand-alone leffaa. Vaikka leffassa hieman häiritsikin Iron Manin turha läsnäolo, on elokuva selkeästi yksi MCU:n kirkkaimmista tähdistä. Iso plussa on se, että kerrankin onnistuttiin tekemään Marvel-pahis, joka on maanläheinen, mutta uhkaava. Loistavaa Michael Keaton ja käsikirjoittajat! 

#3 Star Wars: the Last Jedi

Ohjaaja: Rian Johnson

Erityistä: Vuoden odotetuin leffa, mutta myös suurin pettymys

Arvioni: Star Wars: the Last Jedi

Odottukset olivat korkealla seuraavaa Star Wars leffaa ajatellen. Force Awakens nousi samantien suosikki Tähtien sota -leffaksi pari vuotta sitten, joten toivo siitä, että sama meininki jatkuu oli suuri. Valitettavasti elokuva ei pysynyt samalla tasolla, sen sijaan saimme oudon sillisalaatin, josta selkeästi oli leikattu kohtauksia ja jossa tapahtumat etenivät joko liian nopeasti tai liian hitaasti. Hahmot eivät kehittyneet ja juonessa oli aukkoja enemmän kuin avaruudessa on tähtiä. Silti, olen sen verran fanboy, että tämä on kolmantena tällä listalla. Last Jedin parissa viihtyy, mutta se ei ole saagan parhaimmistoa. 

#2 Wonder Woman
Ohjaaja: Patty Jenkins

Erityistä: Naisohjaaja onnistui tekemään sen, missä kukaan ei ollut aiemmin onnistunut
Arvioni: Wonder Woman

Gal Gadot, Wonder Woman. Yksi parhamipia roolituksia, mitä supersankarimaailmassa on nähty. Wonder Woman on pitkästä aikaa supersankari-leffa, jossa päähenkilönä on nainen. Kaiken lisäksi, tämä on ensimmäinen oikeasti hyvä sankaritar-leffa, aikaisemmat kun ovat olleet Elektra ja Catwoman. Olin jo luovuttanut DCEU-leffojen kohdalla, mutta Wonder Woman palautti osan uskostaini takaisin sarjaa kohtaan. Toki tässäkin leffassa oli muutama todella heikko kohta, mutta kaiken kaikkiaan Wonder Woman ansaitsee kaiken arvostuksen. 

#1 Logan

Ohjaaja: James Mangold

Erityistä: Hugh Jackmanin viimeinen Wolverine rooli (for now)

Arvioni: Logan

Jos Wolverinen viimeisistä hetkistä kertovan elokuvan traileriin on laitettu Johnny Cashin Hurt, voin kertoa ettei ykköspaikasta ole kilpailua. Kaiken lisäksi Logan onnistui vieläpä elämään odotuksilleen. Tunteikas seikkailu mutantittomassa maailmassa Patrick Stewartin Professori X:n kanssa on juuri niin karua ja raakaa kuin voisi kuvitellakin. Wolverine on yksi suosikkihahmoistani, mutta vain ja ainoastaan Hugh Jackmanin sielukkaan 15 vuotta kestäneen roolin vuoksi. Jackman onnistui tuomaan Wolverineen sitä inhimillisyyttä, jota hahmo kaipasi. Logan on ehdottomasti kaunis joutsenlaulu mutanttimaailmalle, jonka pian Disney reboottaa omilla ehdoillaan. Kiitos Jackman, minulle sinä olet ainoa ja oikea Wolverine, aina.

Lukekaa toki nuo arviot linkeistä, mikäli haluatte tarkempia arvioita. Älkää ihmetelkö, jos joidenkin asioiden mielipiteet ovat muuttuneet ajan kuluessa. Listalta puuttui muun muassa Guardians 2 sekä Ragnarök sattuneesta syystä. Saa nähdä miltä lista vuoden 2018 leffoista näyttää. Luvassa on ainakin Black Panther, Han Solo, Deadpool 2 sekä Antman & Wasp. Eniten kuitenkin odotan Infinity Waria, Jurassic Worldia sekä Ready Player Onea. Odotan innolla mitkä näistä pääsevät seuraavalle listalle! :)

Star Wars: The Last Jedi

Monet teistä varmaan on kuullut, että olen aika suuri Star Wars fani. Tosifanin tunnistaa muun muassa siitä, että tietää aivan käsittämättömiä yksityiskohtia Star Wars universumista, hyväksyy prequel trilogian osana saagaa ja omistaa vähintään tusinan verran Star Wars keräilyfiguureja. Star Wars on isoin juttu mitä nörttimaailmassa on ja jopa Marvel Cinematic Universe kalpenee tämän leffasarjan rinnalla. Force Awakens on edelleenkin minun ehdoton suosikki Star Wars -elokuva mutta valitettavasti sen jatko-osa ei pääse lähellekään suosikkipaikkaa listalla. Spoilerivapaaksi en lupaa tätä arvostelua.

The Last Jedi alkaa aivan huikeasti. Alkutekstit ovat aina se ensimmäinen asia, joka saa Tähtien sota hypen vauhtiin, usein ensimmäinen kyynel vierähtääkin jo tässä kohtaa. Itse elokuvan alkaessa, olivat kaikki palikat kohdallaan: huikea avaruustaistelukohtaus, jossa erikoistehosteet aivan omaa luokkaansa sekä Force Awakensissa esitellyt uudet, ihanat hahmot jälleen valkokankaalla. Kohtaus imaisee mukaansa ja olet taas aivan Star Wars fiiliksissä! Sitten jotain tapahtuu ja kaikki palaset jäävät vain leijumaan kaukaiseen galaksiin.

Elokuva poukkoilee paikasta toiseen kun jokaiselle uudelle hahmolle on täytynyt antaa ruutuaikaa. Valitettavasti kaikki tärkeimmät hahmot ovat levällään pitkin galaksia, joten leikkauksia paikasta ja kohtauksesta toiseen tapahtuu valitettavan usein ja nopealla tahdilla. Rey treenaa Luken kanssa, Kylo itkee Snokelle, Finn lähtee täysin typerälle sivuseikkailulle ja Poen ja Leian sivujuonta en edes halunnut koittaa ymmärtää. Vanhat hahmot kuten Chewbacca, R2 ja C-3PO jäävät ihmeellisiksi tynkä sivuhahmoiksi, jotka on myös ollut pakko mahduttaa valmiiksi täyteen hahmogalleriaan. Lisäksi mukaan laitetaan vielä Benicio Del Toron hahmo DJ sekä Laura Dernin amiraali Holdo. Vielä näidenkin lisäksi oli pakko tunkea edellisen elokuvan fanisuosikkihahmot Maz Kanata sekä Phasma aivan järjettömän typeriin cameo-kohtauksiin.

The Last Jedi on ihmeellinen sillisalaatti, joka tuntuu enemmänkin vain Clone Wars -animaatiosarjan jaksolta. Koko elokuvan ajan Vastarinnan emoalus koittaa paeta Ensimmäisen ritarikunnan alusta. Polttoaine uhkaa loppua ja jotain olisi tehtävä ennen kuin on liian myöhäistä. Finn, joka siis maagisesti tietää kaiken Ensimmäisen ritarikunnan aluksista oltuaan töissä yhdellä niistä vuosia, lähtee uuden hahmon Rosen kanssa jonnekin saakelin kasinoplaneetalle etsimään jotain saakelin heppua, joka jotenkin maagisesti osaisi hakkeroida jotain saakelin asiaa tuolla ritarikunnan aluksella. Kertokaa minulle siis miten tämä juonikoukero toimii? Oli niin monta deus ex machina -hetkeä etten voi edes käsittää.

En pitänyt yhtään siitä, kuinka leffaan yritettiin tuoda mukaan ristiriitaista hyvä-paha asettelua. Kasinoplaneetalla (mikä helvetti sen nimi edes oli, en ole tarpeeksi kiinnostunut tarkistamaan) Finnille selviää ketkä tätä galaksia oikeasti pyörittää. Galaksin kokoomuslaiset kokoontuvat siis tuonne kasinoplaneetalle pelaamaan, ryyppäämään sekä myymään aseita ja aseteknologiaa niin pahiksille kuin hyviksillekin. Shocking. Star Wars on yksi ainoa asia maailmassa, jossa minua ei haittaa se yli selkeä hyvä-paha asettelu, jossa kaikki joilla on mustat vaatteet on pahiksia ja kaikki keillä sininen valomiekka hyviksiä. Tämä on aivan fine avaruusfantasiassa! Sen sijaan katsojaa piti vielä sekoittaa sillä, että Holdo olisi pahis. Vaikka oikeasti naikkonen oli koko ajan hyvis, ei vain halunnut kertoa ovelaa suunnitelmaansa muille. Sama toistuu myös DJ:n kohdalla, että tämä olisi hyvis sekä jopa Luke Skywalkerin motiiveja aletaan kyseenalaistamaan. Pahinta kaikessa tässä oli se, että tunteikas kohtaus, jossa Leia "kuolee" riistetään katsojalta pois hyvinkin pian. Onneksi lopun omistuskirjoitus Carrie Fisherille kuitenkin osui ja upposi.

Last Jedista ei ole kiva kirjoittaa. Se ei ruokkinut minun Star Wars hypeä juuri ollenkaan ja kahden vuoden odotus tuntui turhalta. Aivan kuin leffa olisi ollut vain lisäosa the Force Awakensille. Last Jedi tarjoaa vastauksen pariin isoon kysymykseen edeltäjästään ja nämäkin vastaukset jäävät todella antiklimaatisiksi. The Last Jedi ei ole saagan huonoin osa, muttei todellakaan sen parhaimmistoa. Kriitikot jostain syystä tuntuvat rakastavan tätä leffaa, mutta tavallinen kansa taitaa tietää tällä kertaa paremmin.