Infinity War

Miltään en halua suojella kanssaihmisiäni niin paljoa kuin Infinity Warin spoilereilta, joita tämäkin teksti tulee sisältämään. Elämä muuttuu todella hankalaksi siinä kohtaa kun olet ensimmäisten joukossa katsomassa näinkin huikeaa Marvel -leffaa eikä ole ketään kenen kanssa siitä jutella tai spekuloida. No onneksi on sentään tuo parempi puolisko, joka mielellään tuli kanssani katsomaan tätä leffaa ja voi pojat kuinka tällä kertaa ei pettynyt kumpikaan!

SPOILERS--SPOILERS--SPOILERS--SPOILERS--SPOILERS--SPOILERS

Aloitetaan faktoilla. Thanos on heittämällä paras Marvel -pahis joka valkokankaalla on ikinä nähty. Thanosin päämäärä on selkeä ja motiivit uskottavat. Kaiken sen mitä tämän päänsisällä tapahtuu voi kulminoida siihen, että kaveri on pikkuisen pakkomielteinen agendastaan hävittää puolet universumin väestöstä. Thanos on myös upeasti toteutettu ja Josh Brolin vakuuttaa roolissa hulluna titaanina. Thanosiin mahtuu myös kerroksia, joita ei ihan heti uskoisi hänessä olevan ja etenkin kohtaus, jossa hän uhraa oman tyttärensä saadakseen ikuisuuskiven on koskettava. Titaanin sydän ei olekaan pelkkää kiveä ja rakkaus tytärtään Gamoraa kohtaan onkin aitoa. Kuolemista puheen ollen...

Leffa alkaa siitä mihin Ragnarök jäi. Thanos joukkoineen hyökkää asgardilaisten pakoaluksen kimppuun eivätkä edes Thor ja Loki voi herralle mitään. Ensimetreiltä asti porukkaa kaatuu kuin viljaa. Loki, Heimdall ja oletettavasti Valkyrie ja muut Ragnarökissä esitellyt uudet hahmot ovat pois pelistä jo ennen kuin elokuvan logo ilmestyy ruutuun. Tällä kertaa Lokikin kuolee ihan oikeasti. Koskettavia kuolemia tulee leffassa olemaan muutamia muitakin, mutta kyllä se nyt pirun oudolta tuntuu että Loki on oikeasti kuollut.

Juoneltaan Infinity War ei ole täysin samanlainen kuin muutkin Marvel -leffat. Hahmoja on enemmän kuin koskaan aiemmin ja silti jokainen saa tarpeeksi ruutuaikaa eikä tunnu tönkösti toteutetulta tai ontolta. Ehkä tällä kymmenen vuoden esittelyillä päästiin helpostikin tähän lopputulokseen, mutta kyllä täytyy kiittää käsikirjoittajiakin siitä, että jokainen hahmo on tuotu tähän niin hyvin. Suurin ero muihin Marvel -leffoihin on kuitenkin se, että yksikään ei ole jäänyt näin selkeästi kesken. Lopussa Thanos onnistuu pääsemään päämääräänsä ja saa kaikki ikuisuuskivet itselleen. Sen jälkeen hän vain sormia napauttamalla tuhoaa puolet universumin väestöstä ja lähtee pois. Sankarimme jäävät vain siis suremaan menetettyjä ystäviään ja lopputekstit alkaa. Jumalauta kuinka voi elokuvan lopettakaan cliffhangeriin!

Infinity War nousi samantien Marvel -leffat listallani sinne top kolmoseen. Elokuvassa oli todellakin sitä Marvel -meininkiä jota pitääkin. Sopivasti huumoria, hienoja erikoistehosteita sekä jopa itkuherkkiä kohtauksia. Täytyy myöntää, että kyynel meinasi tulla jo siinä kohtaa kun Kapteeni Amerikka näkyi ensimmäisen kerran ja taustalla soi tuttu tunnari leffoista. Myös Gamoran kuolema sai kyynelkanavat kostumaan. Se tunne kun Gamora tajuaa, kuinka Thanos kuitenkin rakastaa tätä kaikesta huolimatta oli todella sydäntäsärkevää. Vielä lopussa itkuhermoja koeteltiin kun Spider-Man kuolee Tony Starkin käsivarsille huutaen ettei halua lähteä tästä maailmasta. Ainoan miinuksen annan siitä, mitä Star-Lordin hahmolle tehtiin kun tämä kuuli Gamoran kuolemasta. En ymmärrä mikä ongelma Disneyllä on pilata minun spaceboyfriendien maine. Sama kun tapahtui Last Jedissä Poe Dameronin kanssa.

Easter eggit ja spekulaatiot. Mikään, ei mikään ole ollut niin siistiä kuin saada yllätyscameo Red Skullilta kesken elokuvan. Hahmo, jonka paluuta on odotettu ja josta ei ole ollut todellakaan varmuutta miten hän leffoissa enää esiintyy, hyppää vain yhtäkkiä kohtaukseen ilman varoitusta. Leffassa myös muutenkin viitattiin todella paljon viime vuoden leffojen tapahtumiin. Ragnarök, GotG2 ja Black Panther olivat paljon esillä kuten myös Civil War, johon viitattiin useampaankin otteeseen. Secret endingissä nähtiin vielä Maria Hill ja Nick Fury, joka pääsi vihdoin sanomaan Samuel L. Jacksonin klassikko repliikin juuri ennen kuolemaansa. Maahan pudonnut lähetin lähettää viestiä Captain Marvel projektista, jossa siis Infinity Warin tarina epäsuorasti tai suorasti jatkuu.

Mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan niin tässä minun pieniä spekulaatioita. Kovinkaan moni hahmoistahan ei oikeasti kuollut vaan tuodaan takaisin jollain keinolla. Todennäköisesti ajan ikuisuuskivellä on osaa ja arpaa siihen. Lopullisesti kuolleita ovat vain he, jotka kuolivat ennen viimeistä kohtausta kuten siis Loki, Heimdall, Vision ja Gamora. Gamora tosin voidaan mahdollisesti tuoda takaisin vaihtamalla hänen sielunsa takaisin mielen ikuisuuskiveen. Mielelläni myös näkisin sen, miten FOXin ostanut Disney toisi sarjakuvista tutun Shadowcatin Peter Quillin uudeksi tyttöystäväksi. Visionkin todennäköisesti onnistutaan palauttamaan takaisin sielun kiven avulla, mutta en sulje pois jopa Ultronin toista tulemista.

Infinity War on se leffa mihin kulminoituu koko MCU:n alkuperäinen idea siitä, että kaikki kovimmat Marvel sankarit voitaisiin nähdä samassa elokuvassa. Kymmenen vuoden MCU kokemuksen ehdoton huippu. Suositus on todella vahva tälle, mutta varaudu siihen että mitä vähemmän olet edellisiä leffoja nähnyt, sitä hankalampi sinun voi olla saada tästä irti.

Alien -rope

Toissa viikonloppuna pääsin taas rakkaan harrastuksen eli ropettamisen pariin! Sama tuttu porukka pelaajia kokoontui jälleen saman katon alle katsomaan, mitä kaikkea olen saanut taas aikaan! Rakastan pelinjohtajana olemista, vaikka pelaaminenkin on toki hauskaa. On ihanaa kun pääsee suunnittelemaan metkuja ja ansoja pelaajien päänmenoksi, mutta samalla pidän todella paljon siitä, että pääsen improvisoimaan tilanteita kesken pelin.

Tällä kertaa vein pelaajani Alien-elokuvien maailmaan ja voi pojat olipa se jännittävää! Keksin idean tähän jo varmaan puolitoista vuotta ennen peliä. Olin aikaisemman ropeni jälkeen päättänyt, että haluan pitää seuraavaksi kaanon ropen eli roolipelin, joka sijoittuu johonkin olemassa olevaan universumiin. Alien Isolationin siivittämänä päätin toteuttaa scifi-kauhu ropen, jossa pelaajat yrittävät selviytyä Xenomorpheja vastaan avaruusaluksella. Parasta oli, että en kertonut pelaajille mitään tästä Alien osasta ropea. Sen sijaan mainostin roolipeliäni avaruusseikkailuna, jossa pelaajat pääsevät uudelle planeetalle tutkimaan olisiko siitä seuraaja Maalle ihmisten asuttamiseen. Matkaa uudelle planettalle kestää avaruuden halki noin sata vuotta, mutta pelaaja poloisetpa heräävätkin 40 vuotta etuajassa eikä hyperuneen pääsekään niin helposti takaisin.

Näytin tämän Gifin kun pelaajat saivat ensimmäisen havainnon Xenomorphista.

Yritin siis koko tuon puolentoista vuoden ajan pakkomielteisesti pitää piilossa roolipelini yllätysmomentin. En puhunut kenellekään sanallakaan mitään alieneista enkä kysellyt onko kukaan nähnyt leffoja tai pelannut pelejä aiheesta. Menin jopa niin pitkälle, että en voinut kuunnella spotifyssä mitään Alieniin liittyvää musiikkia, ettei yksikään pelaaja sieltä bongaa vihjeitä. Toki ylireagoin aivan suunnattomasti, mutta täytyy sanoa, että kaikki se salailu oli todellakin sen arvoista kun he ensimmäisen kerran kohtasivat Xenomorphin aluksella.

Pelaajat suoriutuivat ropesta aivan täydellisen hyvin! Päätin kuitenkin muuttaa suuniteltua juonta useammankin kerran pelin aikana kun pelaajat oikeastaan valinnoillaan antoivat minulle todella hyviä ideoita. Olin jo ennen ropea päättänyt, että yksi hahmoista olisi androidi, joka ei itse tiedä olevansa androidi. Muille pelaajille kerroin salaisuuden ennen peliä, että hei tämä yksi hahmo on androidi, joka ei itse sitä tiedä - käyttäkää tietoa hyödyksenne mikäli on tarpeellista. Sen sijaan androidi hahmolle annoin salaiseksi tehtäväksi, että mitä ikinä löydättekään seikkailullanne, sinun tehtävä on tuoda se takaisin Maahan.

Kokeilin ropessani myös jotain uutta pelimekaniikkaa (ainakin minulle) ja annoin jokaiselle pelaajalle niin sanotun "hero powerin". Hero Power on jokaiselle pelaajalle jaettu hätäuloskäynti pahoista tilanteista. Pelaaja ei voi käyttää omaa voimaansa pelastuakseen, vaan hänen on tukeuduttava toisten pelaajien voimiin. Parasta on se, että voiman saa selville vasta siinä tilanteessa kun sen käyttää. Joillain pelaajilla kun voi olla voimana "petos", jossa tämä vain potkaisee avun pyytäjän syvemmälle kuoppaansa.

GENESIS 6 oli Weyland Corporationin alus, jolla oli tarkoitus kuljettaa miehistö uudelle planeetalle.

Peli päättyi siten, että jokainen pelaajahahmo - androidia lukuun ottamatta, menehtyi matkalla. Osa sankarillisesti kuollen, toiset omaa tyhmyyttään. Jokaisen kuolemalla tosin oli merkitystä ja ainakin toivon, ettei kenellekään jäänyt tunnetta, että oma hahmo vain haaskattiin liian aikaisin.

Kiitokset kaikille pelissä mukana olleille ja erityisen iso kiitos avustavalle NPC:lle, joka lankoja pitkin oli Britanniasta asti pelinjohtajan apuna! Oli todella hauska lisä tuoda mukaan hahmo, joka toimii periaatteeltaan samalla tavalla kuin Alexa tai Google Home, jolta pelaajat voivat kysyä neuvoja. Sopivasti huumorilla ja huonolla yhteydellä varustettu Estelle toi peliin todellakin hauskoja kommelluksia! Kiitoksia!

Fullmetal Alchemist

Joskus vuosia sitten kirjoitinkin jo Fullmetal Alchemist – manga sarjakuvasta. Se oli varmaankin yksi ensimmäisiä blogitekstejä, joita olen koskaan kirjoittanut. Päätin palata aiheen pariin nyt kun olen kasvanut ihmisenä ja kirjoittajana eli halutessanne saatte käydä kurkistamassa itse kirjoitustason eron. Suurin syy aiheeseen palaamiseen kuitenkin on se, että Fullmetal Alchemist ja Fullmetal Alchemist: Brotherhood on jokin aika sitten lisätty Suomen Netflixin valikoimiin. Edelleenkin FMA on mielestäni se kaikkein paras japanilainen sarjakuva ja etenkin tuo alkuperäistä materiaalia kunnioittava FMA Brotherhood on paras anime - otakut saavat ihan rauhassa olla eri mieltä kanssani. Mikä sitten nostaa FMA:n niin suureen arvoon silmissäni? 

Ensinnäkin se on ensimmäinen anime, jota olen koskaan katsonut (pois lukien Dragon Ball Z, Pokémon, Digimon yms. aamuohjelmat lapsuudesta.) Sarjan huumori puree minuun edelleen, sillä vaikka se onkin lapsellinen, on siinä paljon teemoja myös varttuneemmalle katsojalle. Olen kerännyt aikanaan Fullmetal Alchemistin suomenkielisenä mangana silloin kun se ilmestyi sangatsumangan toimesta ja löytyypä minulta ihan oikea valtionalkemistin kellokin, ebaystä tilattuna! 

Fullmetal Alchemist on teemoiltaan steampunk-seikkailu, jossa vahvana lisäelementtinä on hahmojen kasvutarina. Päähenkilöinä toimivat Elricin veljekset Edward ja Alphonse. Nuoresta iästään huolimatta Edwardista on tullut valtionalkemisti ja hän kantaa titteliä Teräsalkemisti – viitaten tämän mekaaniseen käteen. Yhdessä veljekset etsivät legendaarista viisasten kiveä, mutta matkan varrella sattuu yhtä sun toista. FMA:n vahvuus on ehdottomasti sen värikkäät hahmot. Jokaista hahmoa oppii rakastamaan vähitellen, sillä kaikkien persoonat ja taustatarinat opettavat meille, etteivät kenenkään motiivit ole niin yksinkertaisia kuin vain hyvä – paha – asettelu. Uskon, että myös se on vaikuttanut sarjaan positiivisesti, että käsikirjoittaja ja piirtäjä on nainen, Hiromu Arakawa. Fullmetal Alchemistissa ei ole yhtään niin sanottua heikkoa naishahmoa ja jokaiselta mieshahmoltakin löytyy uskottava heikkous. FMA soveltuu siis hyvin sekä tytöille, että pojille. 

Sarjasta tehtiin myös vuonna 2017 Netflix – live action elokuva. Eli jos haluat päästä helpolla, voit myös katsastaa elokuvan läpi, mutta varoituksen sana: jos yrität tunkea lähes 40 tuntia materiaalia kahden tunnin mittaiseen elokuvaan, voit olla lähes varma lopputuloksesta. FMA – elokuvasta puuttuu monia keskeisiä hahmoja ja tapahtumia. Pääjuontakin on muutettu melkoisen paljon, eikä esimerkiksi loppuratkaisulla ole juurikaan tekemistä mangan kanssa. Myös Fullmetal Alchemistille ominainen överi-tilanne huumori on elokuvasta tipotiessään. Voisi siis sanoa, että vaikka leffa on näyttävä ja näyttelijät ihan uskottavia, puuttuu siitä FMA:n sydän ja sielu. 

Jos täytyisi suositella jotain animea täysin animeen tutustumattomalle henkilölle, on vastaukseni aina Fullmetal Alchemist, joskin Death Note hyvänä kakkosena. Tiedän, että monille anime on jo ajatuksenakin vastenmielinen, mutta tälle kannattaa ehkä antaa mahdollisuus. Sarja on tarpeeksi nopeatempoinen ja juonirikas länsimaiseen tarinankerrontaan tottuneelle. Alkuun se kaikki yliluonnollisuus voi tuntua hieman oudolta, mutta mikäli osaat ajatella fiktion fiktiona – uskon, että tulet pitämään tästä sarjasta.

Teen Wolf

Joskus aiemmin puhuinkin siitä, kuinka tarvitsern niitä sellaisia kevyempiä sarjoja viihtyäkseni television ääressä. Yhtenä esimerkkinä kerroin tuolloin katsovani sarjaa nimeltä Teen Wolf. Nyt tälläisen puolen vuoden katselusession jälkeen olen saanut tuonkin sarjan päätökseen (tai ainakin sen mitä Suomen Netflixixstä löytyy) ja ajattelin, että voisin hieman kertoa kokemuksistani sen parissa. Mikään maata mullistava sarjahan kyseessä ei ole, mutta viihdearvoltaan se on ihan 4/5.

Teen Wolf kertoo Scott McCall nimisestä teinistä, joka eräänä täydenkuunyönä tulee ihmissuden puraisemaksi. Ihmissusien puremasta seuraa siis se, että myös purtu saa susivoimat itselleen, jos selviää hengissä muutoksesta. Pikkuhiljaa Scott opettelee käyttämään uusia susivoimiaan ystävänsä Stilesin avustuksella. Yhdessä teinit sitten sotkeutuvat mitä ihmeellisempiin rikostarinoihin ja yliluonnollisiin ilmiöihin.

Nimensä mukaan sarja on teineille suunnattu, mutta koska allekirjaittanut voi katsoa vaikka minkälaista lapsille suunnattua animaatiohöttöäkin, ei tämä sarja pahemmin hetkauttanut itsetuntoa. Juoni sarjassa on täysin sama kuin jokaikisessä teini- ja fantasiasarjassa. On sydänsuruja, eeppisiä taisteluja, rakastumisia, paidattomia miehiä ja kyseenalaisia erikoistehosteita. Sarjan vahvuus on kuitenkin sen hahmoissa, joista useinkin löytää helposti samaistuttavia piirteitä. Etenkin Stiles (Dylan O'Brien) on sarjan heart and soul, joka tuo sarjaan mukaan ripauksen huumoria, mutta myös maanläheisyyttä

Teen Wolf on ihan hyvä sarja jos haluaa katsoa jotain kevyttä. Se on periaatteessa viihdyttävämpi ja monimuotoisempi kuin esimerkiksi Arrow, johon kyllästyin parin kauden jälkeen. Sarjan parissa viihtyy varmasti myös ne, jotka osaavat arvostaa mieskomeutta ja pienen pienen pieniä piilotettuja homoeroottisia viittauksia. Viimeistään nyt viimeisetkin uskottavuuteni rippeet murenevat, mutta enpä oikeastaan jaksa edes välittää. Ei mulla nyt muuta! :)

Annihilation

Kun on viimeisen puolen vuoden ajan puhunut leffasta sen englanninkielisellä nimellä, on todella hankala alkaa kutsumaan sitä sen suomennoksella. Annihilation eli Hävitys on suoratoistopalvelu Netflixin uusin polttava puheenaihe. Monikaan ei leffaan varmaan ole vielä törmännyt, mutta melkoisen suuri hype sen ympärillä on ensimmäisistä trailereista asti pyörinyt. Itse odotin ihan suht innoissani tätä leffaa, enkä olisi ikinä arvannut, että siitä tulee näin mielipiteitä jakava raina.

Annihilation on Alex Garlandin (Ex Machina) ohjaama ja käsikirjoitama elokuva, joka pohjautuu Jeff VanderMeerin South Reach -kirjatrilogiaan. Pääosissa leffassa nähdään muun muassa Natalie Portman, Oscar Isaac, Jennifer Jason Leigh ja Tessa Thompson. Genreltään elokuva on tieteisfantasiakauhu ja juonen alkuasetelmat menevät suunnilleen näin: Lenan (Portman) sotilastehtävässä kadonnut aviomies (Isaac) palaa yllätteän kotiinsa, muttei muista missä on ollut, mistä tullut tai miten on kotiinsa päässyt. Pian miehen perässä ilmestyvät hallituksen ihmiset, jotka kuljettavat sekä Lenan, että aviomiehen salaperäiseen laitokseen. Lenalle selviää, että hänen miehensä on ollut kateissa keskellä salaperäistä aluetta, jossa ei päde luonnonlait. En halua liian tarkasti kuvailla asetelmaa, sillä ehkä katsot elokuvan ennen kuin luet tämän. Spoilereilta ei voida välttyä!

Kuten aiemmin mainitsin, Annihilation jakaa rajusti mielipiteet. Enimmäkseen olen kuullut kuitenkin sitä negatiivistä valitusta, kuinka elokuva on liian outo ja tekotaiteellinen. Onpa sitä verrattu outoudellaan myös Avaruusseikkailu 2001 -elokuvaan. Minun täytyy myöntää, että tämä elokuva oli juuri sitä mitä tarvitsin tähän hätään. Pidin siitä siis melkoisen paljon. Viimeisen vuoden aikana olen nähnyt lukuisia leffoja niin leffateatterissa, telkussa kuin suoratoistopalveluissa ja voin vannoa, että yksikään niistä ei ole säväyttänyt millään lailla. En ymmärrä mikä vika oli viime vuoden leffoissa kun oikein mikään ei tuntunut miltään, mutta Annihilation on tässä suhteessa positiivinen yllätys. Leffan jälkeen jäät oikeasti miettimään, että mitä hittoa minä juuri katsoin? 

Annihilationin maailma oli todella outo juuri sen erilaisuuden takia. Se on visuaalisesti todella kaunista katsottavaa ja sen erikoistehosteet olivat hienosti totetutettuja ja asetelma uskottava. Oli todella mielenkiintoista nähdä millaisia olentoja elää ja millaisia asioita tapahtui tuolla salaperäisellä luonnolakeja kumoavalla alueella. Näitäkään ei turhaan yritetty selittää katsojalle millään typeryyksillä vaan monet asiat jätettiin ilman sen suurempaa selitystä. Maailma tuntui oikeasti hyvin unenomaiselta ja painostavalta, mikä selkeästi tuki elokuvassa käsiteltäviä teemoja. Ja jos se ihmisääntä matkiva karhu-olento ei anna sinulle painajaisia niin sitten ei mikään! 

Olen niin kyllästynyt kaikkiin elokuviin, joihin tungetaan selkeää agendaa pakolaisuudesta, homoudesta, huumeista tai muusta poliittisesta puheenaiheesta. Annihilationista ei löydy sitä sellaista selkeää poliittista näkökulmaa, jos unohdetaan se, että päähenkilöinä on vain akateemisesti koulutettuja naisia. Oli siis todellakin virkistävää kun elokuvan jälkeen ei tarvinnut pohtia, miten tämä elokuva heijastaa tämän hetkistä valtataistelua vaan saattoi ihan vain keskittyä sen visuaalisuuteen ja tarinaan. Toivon todella, että kriitikot ja fanit eivät täysin lyttää tätä elokuvaa vaan antavat sille oikeasti mahdollisuuden. Olisi todella siistiä nähdä koko trilogia ja katsoa sitten miten ne tukevat toinen toisiaan.

Kyllästyminen

En tiedä mitä muut alkavat olla mieltä Marvelin elokuvauniversumista, mutta itseäni on alkanut kyllästyttämään melkoisen paljon. Kriitikot tykkäävät yhä enemmän ja enemmän näistä uusista leffoista eikä fanienkaan innostus tunnu laantuvan mihinkään. Viimeisimmät leffat ovat kuitenkin aivan täysin puolueettomasti katsottuna olleet melkoista kuraa ja vanhan materiaalin uudelleen kierrättämistä. Elokuvat eivät yksinkertaisesti sisällä mitään uutta, eikä samat vitsit jaksa enää naurattaa. Easter eggejäkin on joko vähemmän tai sitten ne eivät ole niin merkityksellisiä, että niistä saisi mitään sen suurempaa irti. Juonet jäävät ontoiksi kuoriksi, jotka yritetään paikata kuluneella huumorilla ja erityisen hienoilla erikoistehosteilla. Uusia hahmoja tulee tusinoittain lisää jo valmiiksi laajaan hahmokatraaseen vain siksi, että ne saadaan ajettua nopeasti sisään universumiin. Näin ollen leffat voivat helposti ja vaivattomasti jatkua vielä seuraavatkin kymmenen vuotta. 

MCU:n kymmenes vuosi huipentuu keväällä ensi-iltansa saavaan Infinity Wariin. Odotettu Thanos valtaa valkokankaan ja pistää koko MCU -maailman päälaelleen. Mikäli edes tämä ei tuo minkäänlaista piristystä Marvel -leffojen maailmaan, olen melko varma, että meidän talouden MCU –leffojen systemaattinen katsominen leffateattereissa asti loppuu tähän. Yksinkertaisesti kiinnostus ja aika ei riitä katsomaan esimerkiksi Ant Man & Wasp –elokuvaa teatterissa, sillä tuleehan tämä suoratoistopalveluihin kuitenkin ajan kanssa. Kokonaan en siis aio lopettaa Marvel -leffojen seuraamista, mutta jatkossa se tapahtuu paljon valikoidummin ja hitaammalla tahdilla. Harmillista sinänsä kun ajattelee kuinka paljon tämäkin blogi on pyörinyt juuri MCU –leffojen ympärillä, puhumattakaan siitä miten paljon aikaa elämästäni olen käyttänyt näistä pätemiseen.

Koskaan aiemmin ei MCU –leffojen ylikaupallisuus sekä kohderyhmä ole minulla tuntuneet ongelmallisilta, mutta nyt molemmat jotenkin tökkivät. Leffateatterit ovat täynnä yhä nuorempaa sukupolvea ja itsensä tuntee tietyllä tapaa jo vanhaksi kurpaksi nuorten joukossa. Toki olen itsekin lapsellinen monin tavoin, mutta kyllä sitä miettii, että pitäisikö jo tehdä tilaa sille nuoremmalle sukupolvelle. Suurempana ongelmana pidän henkilökohtaisesti kuitenkin sitä leffojen ja hahmojen ylikaupallistamista. Lelujen ja oheismateriaalin on myytävä niin meillä kuin Kiinassakin, eikä elokuvan juonella ja laadulla ole sen kannalta juurikaan merkitystä.

Pelkään jo etukäteen, että sama tulee aikanaan tapahtumaan myös Star Wars –leffoille. Tuntuu hipsteri-jeesustelulta, mutta kyllä se kaiken kaupallistaminen Disneyn toimesta vähän tökkii. Tarinoissa ei voi olla väkivaltaa tai oikeita rakastelukohtauksia (I know), ei edes seksuaali- tai sukupuolivähemmistöjä, että menee kaupaksi Kiinassakin. Minulta puuttuu tällä hetkellä hahmot joihin samaistua, mikä vaikeuttaa todella paljon kiinostuksen ylläpitämistä.

Vannon, että ulkopuoliset vaikuttajat kuten ryhmäpaine ei ole vaikuttanut päätökseen. En edelleenkään koe millään tavalla nolona puhua fanitukseni kohteista. MCU vain tuntuu olevan minun osaltani loppuun kaluttu. En saa enää sellaista nautintoa ja kiksejä kuin ennen. En edes voi päteä mistään kun ei ole mitään mistä päteä.Tästä lähtien ei siis kannata hirveästi odottaa blogitekstiä ensi-ilta viikolla. Kyselkää, jos jokin asia jäi epäselväksi. Tätä on jotenkin todella hankala pukea sanoiksi. Ei mulla nyt muuta.

Black Panther

Heti alkuun täytyy kertoa niin sanotusti ikäviä uutisia. Olen katsonut jokaisen Marvel Cinematic Universen leffan aina sieltä Iron Manista tähän päivään saakka. Muistaakseni Thor -elokuvasta lähtien ne on myös aina tullut katsottua ihan leffateatterissa asti ensi-ilta viikolla tai viimeistään sitä seuraavalla. Nyt päätimme kuitenkin paremman puoliskon kanssa, että meidän aika MCU:n parissa on tulossa päätökseen. Palaan tähän tarkemmin ihan omassa päivityksessä ja avaan hieman niitä syitä mitkä ovat johtaneet tähän päätökseen, mutta nyt Black Pantherin pariin.

Kriitikot ja fanit ylistivät tätä leffaa yhteen ääneen. Se myös rikkoi tuon tuosta ennätyksiä muun muassa ennakkovaratuin elokuva ja korkein arvosana ensi-iltaviikonloppuna ties millä sivustoilla. Mukaan mahtui myös draamaa muun muassa trolli-äänestäjien, rasismi syytteiden yms. täysin epäasiallisen käytöksen myötä. Jos et pidä Black Pantehrista olet automaattisesti rasisti, vai miten se meni? Olen niin kyllästynyt tähän maailman menoon ja kaiken politisoimiseen. Etukäteen siis pelkäsin, että tämä leffa kaatuu juuri tuohon mustat - valkoiset -politiikka ajatteluun ja rasismin hieromiseen naamalle. Pääsin kuitenkin yllättymään positiivisesti.

Black Pantehrin juoni on melkoisen perus supersankari -mätön juoni. Hyvä vastaan paha, paljon erikoistehosteiden täyteisiä taisteluja sekä päähenkilön kasvu- ja origin -tarinan kertominen. Black Panther ei sinällään tuo mitään täysin uutta Marvel -maailmaan, mutta on silti ihan sopivan maanläheinen piristys Guardians 2 ja Ragnarök -leffojen jälkeen. Leffassa oli myös vähemmän, mutta tasokkaampaa huumoria kuin monissa MCU:n aiemmissa leffoissa, mikä oli oikeasti todella virkistävää. Black Pantherin soundtrack on myös aika kovaa settiä ja sopii hyvin leffan tunnelmaan ja teemoihin. Plussaa oli tietyllä tapaa nähdä afikkalaisten kulttuurien kohtaaminen modernin scifi-genren kanssa. Usein leffan aikana tuntui myös siltä, kuin olisi katsonut Leijonakuninkaan modernia versiota.

Näyttelijävalintoihin olen erittäin tyytyväinen. Chadwick Boseman on todella sopiva kantamaan mustan pantterin haarniskaa, vaikkakin tässä leffassa herran rooli jäi melko vaisuksi verrattuna Civil Wariin. Sivuosissa Danai Gurira ja Black Mirrorista tuttu Letitia Wright tuntuivat varastavan shown monesti päänäyttelijöiltä, mikä oli oikeastaan ihan virkistävää. Vahvoja naishahmoja kaivataan MCU:n kaltaiseen maailmaan. Vihulaisen roolissa nähtyä Michael B. Jordania hehkutettiin myös etukäteen Marvelin parhaimmaksi pahikseksi. Itse en kuitenkaan tätä hehkutusta ymmärrä. Jordan aloittaa hyvin ja Killmonger onkin ensimmäisen puoliskon elokuvasta todella mielenkiintoinen ja virkistävä pahis. Sitten kaikki jotenkin vain lässähtää. Killmongerin motiivit eivät olekaan niin selkeät ja kaikki se hahmon rakentaminen menee täysin hukkaan. En väitä, että syy olisi Jordanin vaan ennemminkin käsikirjoituksen. Joka tapauksessa parempi pahis kuin Hela tai Ego viime vuodelta.

Easter eggejä ei oikeastaan ollut minulle juurikaan, mutta jos olet Black Panther -sarjakuvien ystävä tai afrikkalaisen kulttuurin tietäjä, voi pojat on tässä leffassa sinulle herkkuja! Black Panther ei välttämättä edistä MCU:n juonta selkeästi eteenpäin eikä se suoranaisesti toimi sen suurempana pohjustuksena Infinity War -elokuvallekaan. Sen sijaan se missä Black Panther on edistyksellinen on se fakta, että se on ensimmäinen samaistuttava tummaihoinen supersankari valkokankaalla. Afrikkalainen kulttuuri on hyvin läsnä koko elokuva ajan ja hahmot tuntuvat uskottavilta. Kaikin puolin leffa on vähän jotain uutta supersankari -leffojen pöhöttyneeseen ylitarjontaan. Se ei ole niin hyvä kuin sitä hehkutetaan, mutta se on erilainen. Ja ei, et ole rasisti jos et pidä tästä elokuvasta.