Parhaat tv-sarjat 2017 top 5

Olenko ainoa, jonka mielestä joko leffojen taso on laskenut tai tv-sarjojen noussut? Televisio-sarjat tuntuvat saavan vuosi vuodelta vain enemmän ja enemmän otetta minusta ja siihen on syynsä. Nykykään moni sarja on oikeasti yhtä laadukas niin käsikirjoitukseltaan kuin näyttelijöiltäänkin kuin Oscar-tason elokuvat. Usein sarjaan saadaan jopa mahdutettua parempi ja yllättävämpi juoni kuin vastaavanlaisesta aiheesta kertovaan elokuvaan. Tästä syystä on käsittämätöntä, että monia asioita yritetään edelleen tuoda mielummin elokuviksi kuin sarjoiksi, vaikka niiden markkinat olisivatkin selkeästi television puolella. Tästä esimerkkeinä Dark Tower, Death Note sekä mahdollisesti tulevaisuudessa julkaistava Tolkienin Silmarillion. 

Tänä vuonna Ruudukon parhaat sarjat on valittu sen perusteella, miten paljon tunteita ja keskustelua kyseinen sarja herätti. Lähes jokainen näistä ovat saaneet minut itkun partaalle, mutta myös ajattelemaan yhteiskuntaamme ja tulevaisuutta. Mukaan mahtuu kasa todella laadukkaita sarjoja, joita voi huoletta katsoa usemminkin kuin kerran! Sarjan ei välttämättä ole ollut pakko ilmestyä vuonna 2017, mutta minun on täytynyt vähintään aloittaa sen katselu kyseisenä vuotena. Tässä tulee Ruudukon suosikit ja suositukset vuodelta 2017! Eikä tämä muuten sisällä spoilereita.

 #5 Please Like Me
Verkko: ABC2 (Australia) -löytyy Netflixistä
Julkaisuvuosi: 2013 - 2015
Lempi hahmo: klisee sanoa, mutta koko hahmokaarti

Ainoa komedia mikä löytyy tältä listalta on australialainen Please Like Me. Sarja kertoo Joshista, nuoresta miehestä joka opettelee elämään avoimesti homoseksuaalina. Joshin huumorintaju on sarkastisen itseironinen ja hahmoa vihaa ja rakastaa samaan aikaan. Sarjassa seikkailevat myös Joshin kämppis, tämän tyttöystävä, Joshin hyvin omalaatuinen perhe sekä pari on-off poikaystävää. Vaikka Please Like Me onkin komedia, löytyy siitä myös sitä realistisuutta ja koskettavuutta, mitä hyvässä draamakomediassa oletetaankin olevan. Ehdoton suositus mikäli haluat vähän kevyempää laatukatsottavaa!

#4 The OA
Verkko: Netflix
Julkaisuvuosi: 2016 -
Lempi hahmo: Elizabeth "Betty" Broderick-Allen,  Steve Winchell

The OA kertoo siitä kuinka Prairie niminen sokea tyttö katoaa seitsemäksi vuodeksi ja ilmestyy yllättäen kaikkien näiden vuosien jälkeen takaisin palautuneella näkökyvyllä ja huikealla tarinalla. The OA on ehkä oudoin sarja minkä olen koskaan katsonut. Ensimmäiset jaksot tempaisevat mukaansa, mutta koko sarjan ajan olet lähes tulkoon yhtä pihalla katsojana kuin sarjan hahmot Prairien tarinasta. Jokaisen jakson jälkeen mietin, että miksi katson edelleenkin tätä roskaa? Sarjan tapahtumissa ei ollut mitään järkeä eikä se myöskään ollut kovin realistinen. Loppujen lopuksi olin vain liian yksinkertainen ymmärtämään juonen monimuotoisuuden. Vasta viimeinen jakso iskee syvälle alitajuntaan ja jotenkin vain koet sisällä jotain todella outoa - juuri sen mitä sarja haluaakin sinun kokevan. Ihan vain siis tuon viimeisen jakson aiheuttaman itkuhysteria-kohtauksen takia tämä sarja pääsee ansaitusti listalle. 

#3 The Handmaid's Tale
Verkko: Hulu - löytyy HBO
Julkaisuvuosi: 2017 -
Lempi hahmo: Janine, Serena Waterford

Millainen on moderni sivistynyt valtio sen jälkeen, kun sisällisota, nälänhätä sekä erilaiset terrorismiryhmittymät ottavat vallan? The Handmaid's Tale kertoo pelottavan realistisesti sen, mitä voi tapahtua periaatteessa milloin vain mille tahansa yhteiskunnalle mikäli sille annetaan puitteet. Handmaid's Tale on selviytymistarina, jossa pääosissa on Elisabeth Mossin näyttelemä Offred.  Tätä jäin odottamaan innolla lisää. Aihe on niin ajankohtainen ja keskuteluaherättävä, että mielestäni jokaisen perussuomalaisen, vihreän sekä uusnatsin ja anarkistin olisi tämä katsottava. Sarjan värimaailma on myös aivan huikea!

#2 Westworld
Verkko: HBO
Julkaisuvuosi: 2016 -
Lempi hahmo: Man in black

Westworldia minulle suositeltiin pitkään, mutta jotenkin vain lykkäsin sen katsomista kuukaudesta toiseen. Sitten kun Game of Thronesin takia meidän talouteen jälleen otettiin HBO niin olihan tuo pakko katsastaa ja voi pojat miten taas minua vietiin! Westworld koukuttaa sen nerokkaalla juonella ja yllättävillä käänteillä. Näyttelijöissäkään ei todellakaan ole mitään vikaa. Myös sarjan musiikki on omiaan luomaan juuri oikean tunnelman oikeisiin kohtauksiin. Rakastan myös ylianalysoida sarjaa ja etenkin sen alkutekstit ovat päässeet todellakin ylianaysointini piiriin! Tämän aion todellakin katsoa uudelleen.

#1 13 Reasons Why
Verkko: Netflix
Julkaisuvuosi: 2017
Lempi hahmo: Tony Padilla, Hannah Baker

Ristiriitaisen vastaanoton saanut 13 Reasons Why on minun suosikkini viime vuodelta. Sarjan tapahtumat ja hahmot pyörivät mielessä vielä useiden kuukausin ajan sen katsomisen jälkeenkin. 13 Reasons Why kuulostaa siltä perinteiseltä hömppäteinisarjalta, jossa itketään sydänsuruja ja pohditaan alkoholin käyttöä. Näin ei kuitenkaan ole. 13 Reasons Why tarttuu kaunistelematta yhteen elämään raadollisimmista puolista, itsemurhaan. Päähenkilö Hannah on täysin tavallinen koulutyttö, joka kuukausia ellei vuosia kestäneen kiusaamisen takia päätyy riistämään oman henkensä. Tuodakseen traagisen tarinan valinnan taustalta, hän nauhoittaa 13 kasettia, joilla kertoo niistä syistä mitkä ajoivat Hannahin tähän epätoivoiseen tekoon. Sarja on todella koskettava ja ainakin minä opin siitä paljon. Asiat eivät aina ole sitä miltä ne näyttävät, etkä voi koskaan tietää kenelle ihan harmiton vitsi tai teko voi olla elämää suurempi asia.

Melkoisen rankkojakin sarja siis mahtui viime vuoteen, mutta tulipa sitä katsottua paljon kevyempiäkin tapauksia.  Kunniamainitoina voisivat olla Riverdale sekä Surkeiden Sattumusten sarja, joissa molemmissa jotain uutta tähän sarjoja jo yli pursuavaan maailmaan. Komedioiden puolelta katsoin Modernin perheen sekä Officen, jotka molemmat aivan loistavia komediasarjoja absurdeine hahmoineen. Taboon katsastin myös, mutta parin jakson jälkeen en enää jaksanut kuunnella Tom Hardyn murinaa. En siis lämmennyt sille ollenkaan. Muita katsottuja sarjoja: Teen Wolf, Runways, Dear White People, Inhumans, Dirk Gently, Santa Clarita Diet sekä varmaan miljoona muuta joita en nyt muista mainita!

Joka tapauksessa hyvää uutta vuotta 2018!

Parhaat nörttileffat 2017!

On jälleen se ihana aika vuodesta, kun pääsen tekemään listoja! Käsittämätöntä, että jälleen yksi vuosi on taas kulunut. Mihin tämä aika katoaa? Vuosi sitten toivoin, että tästä vuodesta tulisi hitusen parempi kuin viime vuodesta ja tavallaan näin tapahtuikin. Etenkin nörttileffojen saralla taso nousi hieman ylemmäs, muttei jotenkaan aivan siihen potentiaalin millaisia odotuksia näille leffoille asetin. Nyt on kuitenkin aika erotella hyvät nörttileffat huonoista ja tehdä top 5 parhaimmat nörttileffat vuosimallia 2017! Huomiona vielä, että nörttileffaksi lasketaan kaikki sellaiset, joiden ympärillä on selkeä nörttifandom. Sellaiset jotka ovat olleet esillä pitkin vuotta erilaisissa con-tapahtumissa sekä trailerin saatuaan on aiheuttanut yhden tai useamman nörgasmin. (=vain Ruudukko voi keksiä näin hienoja uusia sanoja.)

Sivuhuomiona vielä, että listalta puuttuu yllättäen kaikki ne, joita en ole nähnyt kuten Alien: Covenant, Kingsman: the Golden Circle, Dark Tower ja Justice League.

#5 Blade Runner 2049
Ohjaaja: Denis Villeneuve
Erityistä: Ensimmäinen Blade Runner -leffa jonka olen nähnyt
Arvioni: Blade Runner 2049

Blade Runner on se leffa, johon menin ilman minkäänlaista ennakkokäsitystä. Trailerin olin nähnyt, mutta siihen sitten jäikin minun Blade Runner tietämys. Jälkiviisaana olisi ehkä voinut katsoa se alkuperäinen, että olisi ollut edes jonkinlaista vertailukohtaa, mutta ihan hyvin tämä leffa toimi yksinäänkin. Leffassa oli mielestäni todella kaunis kuvaus, sekä värimaailman käyttö. Monet kohtaukset olivat näistä syistä todella vaikuttavia, mutta kaiken kruunasi kyllä aivan upea soundtrack!

#4 Spider-Man: Homecoming
Ohjaaja: Jon Watts
Erityistä: Tom Holland kannattelee koko elokuvan, tehden siitä yhden parhaimmista MCU-leffoista
Arvioni: Spider-Man: Homecoming

Ensimmäinen ajatus Spider-Man rebootista sai kylmät väreet kulkemaan pitkin kehoani. Miksi taas tämä sama tarina? Kuitenkin Civil Warin jälkeen olin täysin rakastunut Tom Hollandin Hämähäkkimieheen ja jäin innolla odottamaan tätä stand-alone leffaa. Vaikka leffassa hieman häiritsikin Iron Manin turha läsnäolo, on elokuva selkeästi yksi MCU:n kirkkaimmista tähdistä. Iso plussa on se, että kerrankin onnistuttiin tekemään Marvel-pahis, joka on maanläheinen, mutta uhkaava. Loistavaa Michael Keaton ja käsikirjoittajat! 

#3 Star Wars: the Last Jedi

Ohjaaja: Rian Johnson

Erityistä: Vuoden odotetuin leffa, mutta myös suurin pettymys

Arvioni: Star Wars: the Last Jedi

Odottukset olivat korkealla seuraavaa Star Wars leffaa ajatellen. Force Awakens nousi samantien suosikki Tähtien sota -leffaksi pari vuotta sitten, joten toivo siitä, että sama meininki jatkuu oli suuri. Valitettavasti elokuva ei pysynyt samalla tasolla, sen sijaan saimme oudon sillisalaatin, josta selkeästi oli leikattu kohtauksia ja jossa tapahtumat etenivät joko liian nopeasti tai liian hitaasti. Hahmot eivät kehittyneet ja juonessa oli aukkoja enemmän kuin avaruudessa on tähtiä. Silti, olen sen verran fanboy, että tämä on kolmantena tällä listalla. Last Jedin parissa viihtyy, mutta se ei ole saagan parhaimmistoa. 

#2 Wonder Woman
Ohjaaja: Patty Jenkins

Erityistä: Naisohjaaja onnistui tekemään sen, missä kukaan ei ollut aiemmin onnistunut
Arvioni: Wonder Woman

Gal Gadot, Wonder Woman. Yksi parhamipia roolituksia, mitä supersankarimaailmassa on nähty. Wonder Woman on pitkästä aikaa supersankari-leffa, jossa päähenkilönä on nainen. Kaiken lisäksi, tämä on ensimmäinen oikeasti hyvä sankaritar-leffa, aikaisemmat kun ovat olleet Elektra ja Catwoman. Olin jo luovuttanut DCEU-leffojen kohdalla, mutta Wonder Woman palautti osan uskostaini takaisin sarjaa kohtaan. Toki tässäkin leffassa oli muutama todella heikko kohta, mutta kaiken kaikkiaan Wonder Woman ansaitsee kaiken arvostuksen. 

#1 Logan

Ohjaaja: James Mangold

Erityistä: Hugh Jackmanin viimeinen Wolverine rooli (for now)

Arvioni: Logan

Jos Wolverinen viimeisistä hetkistä kertovan elokuvan traileriin on laitettu Johnny Cashin Hurt, voin kertoa ettei ykköspaikasta ole kilpailua. Kaiken lisäksi Logan onnistui vieläpä elämään odotuksilleen. Tunteikas seikkailu mutantittomassa maailmassa Patrick Stewartin Professori X:n kanssa on juuri niin karua ja raakaa kuin voisi kuvitellakin. Wolverine on yksi suosikkihahmoistani, mutta vain ja ainoastaan Hugh Jackmanin sielukkaan 15 vuotta kestäneen roolin vuoksi. Jackman onnistui tuomaan Wolverineen sitä inhimillisyyttä, jota hahmo kaipasi. Logan on ehdottomasti kaunis joutsenlaulu mutanttimaailmalle, jonka pian Disney reboottaa omilla ehdoillaan. Kiitos Jackman, minulle sinä olet ainoa ja oikea Wolverine, aina.

Lukekaa toki nuo arviot linkeistä, mikäli haluatte tarkempia arvioita. Älkää ihmetelkö, jos joidenkin asioiden mielipiteet ovat muuttuneet ajan kuluessa. Listalta puuttui muun muassa Guardians 2 sekä Ragnarök sattuneesta syystä. Saa nähdä miltä lista vuoden 2018 leffoista näyttää. Luvassa on ainakin Black Panther, Han Solo, Deadpool 2 sekä Antman & Wasp. Eniten kuitenkin odotan Infinity Waria, Jurassic Worldia sekä Ready Player Onea. Odotan innolla mitkä näistä pääsevät seuraavalle listalle! :)

Star Wars: The Last Jedi

Monet teistä varmaan on kuullut, että olen aika suuri Star Wars fani. Tosifanin tunnistaa muun muassa siitä, että tietää aivan käsittämättömiä yksityiskohtia Star Wars universumista, hyväksyy prequel trilogian osana saagaa ja omistaa vähintään tusinan verran Star Wars keräilyfiguureja. Star Wars on isoin juttu mitä nörttimaailmassa on ja jopa Marvel Cinematic Universe kalpenee tämän leffasarjan rinnalla. Force Awakens on edelleenkin minun ehdoton suosikki Star Wars -elokuva mutta valitettavasti sen jatko-osa ei pääse lähellekään suosikkipaikkaa listalla. Spoilerivapaaksi en lupaa tätä arvostelua.

The Last Jedi alkaa aivan huikeasti. Alkutekstit ovat aina se ensimmäinen asia, joka saa Tähtien sota hypen vauhtiin, usein ensimmäinen kyynel vierähtääkin jo tässä kohtaa. Itse elokuvan alkaessa, olivat kaikki palikat kohdallaan: huikea avaruustaistelukohtaus, jossa erikoistehosteet aivan omaa luokkaansa sekä Force Awakensissa esitellyt uudet, ihanat hahmot jälleen valkokankaalla. Kohtaus imaisee mukaansa ja olet taas aivan Star Wars fiiliksissä! Sitten jotain tapahtuu ja kaikki palaset jäävät vain leijumaan kaukaiseen galaksiin.

Elokuva poukkoilee paikasta toiseen kun jokaiselle uudelle hahmolle on täytynyt antaa ruutuaikaa. Valitettavasti kaikki tärkeimmät hahmot ovat levällään pitkin galaksia, joten leikkauksia paikasta ja kohtauksesta toiseen tapahtuu valitettavan usein ja nopealla tahdilla. Rey treenaa Luken kanssa, Kylo itkee Snokelle, Finn lähtee täysin typerälle sivuseikkailulle ja Poen ja Leian sivujuonta en edes halunnut koittaa ymmärtää. Vanhat hahmot kuten Chewbacca, R2 ja C-3PO jäävät ihmeellisiksi tynkä sivuhahmoiksi, jotka on myös ollut pakko mahduttaa valmiiksi täyteen hahmogalleriaan. Lisäksi mukaan laitetaan vielä Benicio Del Toron hahmo DJ sekä Laura Dernin amiraali Holdo. Vielä näidenkin lisäksi oli pakko tunkea edellisen elokuvan fanisuosikkihahmot Maz Kanata sekä Phasma aivan järjettömän typeriin cameo-kohtauksiin.

The Last Jedi on ihmeellinen sillisalaatti, joka tuntuu enemmänkin vain Clone Wars -animaatiosarjan jaksolta. Koko elokuvan ajan Vastarinnan emoalus koittaa paeta Ensimmäisen ritarikunnan alusta. Polttoaine uhkaa loppua ja jotain olisi tehtävä ennen kuin on liian myöhäistä. Finn, joka siis maagisesti tietää kaiken Ensimmäisen ritarikunnan aluksista oltuaan töissä yhdellä niistä vuosia, lähtee uuden hahmon Rosen kanssa jonnekin saakelin kasinoplaneetalle etsimään jotain saakelin heppua, joka jotenkin maagisesti osaisi hakkeroida jotain saakelin asiaa tuolla ritarikunnan aluksella. Kertokaa minulle siis miten tämä juonikoukero toimii? Oli niin monta deus ex machina -hetkeä etten voi edes käsittää.

En pitänyt yhtään siitä, kuinka leffaan yritettiin tuoda mukaan ristiriitaista hyvä-paha asettelua. Kasinoplaneetalla (mikä helvetti sen nimi edes oli, en ole tarpeeksi kiinnostunut tarkistamaan) Finnille selviää ketkä tätä galaksia oikeasti pyörittää. Galaksin kokoomuslaiset kokoontuvat siis tuonne kasinoplaneetalle pelaamaan, ryyppäämään sekä myymään aseita ja aseteknologiaa niin pahiksille kuin hyviksillekin. Shocking. Star Wars on yksi ainoa asia maailmassa, jossa minua ei haittaa se yli selkeä hyvä-paha asettelu, jossa kaikki joilla on mustat vaatteet on pahiksia ja kaikki keillä sininen valomiekka hyviksiä. Tämä on aivan fine avaruusfantasiassa! Sen sijaan katsojaa piti vielä sekoittaa sillä, että Holdo olisi pahis. Vaikka oikeasti naikkonen oli koko ajan hyvis, ei vain halunnut kertoa ovelaa suunnitelmaansa muille. Sama toistuu myös DJ:n kohdalla, että tämä olisi hyvis sekä jopa Luke Skywalkerin motiiveja aletaan kyseenalaistamaan. Pahinta kaikessa tässä oli se, että tunteikas kohtaus, jossa Leia "kuolee" riistetään katsojalta pois hyvinkin pian. Onneksi lopun omistuskirjoitus Carrie Fisherille kuitenkin osui ja upposi.

Last Jedista ei ole kiva kirjoittaa. Se ei ruokkinut minun Star Wars hypeä juuri ollenkaan ja kahden vuoden odotus tuntui turhalta. Aivan kuin leffa olisi ollut vain lisäosa the Force Awakensille. Last Jedi tarjoaa vastauksen pariin isoon kysymykseen edeltäjästään ja nämäkin vastaukset jäävät todella antiklimaatisiksi. The Last Jedi ei ole saagan huonoin osa, muttei todellakaan sen parhaimmistoa. Kriitikot jostain syystä tuntuvat rakastavan tätä leffaa, mutta tavallinen kansa taitaa tietää tällä kertaa paremmin.

Ylitsevuotava hype

En ole ihan varma miten tulen selviämään tämän kuluvan puolenvuoden. Jo kolmen aivan tajuttoman kovan leffan traileri on saavuttanut nörttiaivoni ja olenkin nyt aivan hypen valloittama. Yksi näistä kolmesta kovasta saa sattumoisin ensi-iltansa ensi viikolla ja voi pojat kuinka sekaisin lupaan taas olla seuraavat kaksi kuukautta!

Star Wars: The Last Jedi

Ensi-ilta: 15.12.2017

Hypetaso: 12/10

Tätä on odotettu nyt melkein kaksi vuotta kuin kuuta nousevaa! Wait, that's no moon? Saamme vihdoinkin Luke Skywalkerin takaisin valkokankaalle! Se yksinään riittää nostamaan hypetasoa, mutta kun nämä uudetkin näyttelijät ovat niin loistavia! Daisy Ridley, John Boyega ja Oscar Isaac toivat jokainen jotain uutta, mutta tuttua Star Wars universumiin. En jaksa siis olla kehumatta näitä nuria lupauksia. Saamme myös tietää miten Carrie Fischer kirjoitetaan ulos sarjasta, miten Kylo Renistä tuli se mikä hän on. Myös Snoke saa enemmän aikaa ruudussa sekä meille selviää Poe Dameronin rakkausihastus (I wish). Joka tapauksessa tulette saamaan yliannostuksen Star Wars hypeä tämän blogin suunnalta, joten pahoittelen jo etukäteen!

Avengers: Infinty War

Ensi-ilta: 4.5.2018

Hypetaso: Thanos/10

"Fun isn't something one considers when balancing the universe. But this... does put a smile on my face." Thanos. Thanos thanos, thanos thanos thanos thanos? Thanos. Pikkuisenko kauan ollaan odotettu tätä titaania valkokankaalle. Odotus toki palkitaan vasta kun Thanos osoittautuu oleman jotain muuta kuin Marvel -leffojen susihuonosti kirjoitettu vihulainen. Infinity Warin traileri on täynnä kaikkea pientä kivaa mitä on mukava spekuloida. Kuka kuolee? Saako Thanos kaikki kivet itselleen? Mitä kapu on tehnyt kaikki nämä vuodet? Missä on Nick Fury!? Ainakin osaan näistä saamme vastauksen keväällä. 

Jurassic Park: Fallen Kingdom

Ensi-ilta: 22.6.2018

Hypetaso: 9 dinoa/10

Vaikka Jurassic World olikin melkoinen box office hitti, pääsin itse pettymään pahan kerran tuohon reboottiin. Chris Pratt on rakkaus ja dinosaurukset on elämä, mutta silti nämäkään eivät pelastaneet kliseistä, huonosti käsikirjoitettu toimintaleffaa, joka oli hukannut miltei kaikki rakkaat elementit alkuperäisestä Jurassic Parkista. Tuolloin hypeen minut sai mukaan mikäpä muu kuin nostalgia ja tunnusmusiikki. Tällä kertaa olen vähän varautuneempi, enkä anna niinkään pinnallisen asian kuin tunnusmusiikki... damn... tuo tune on ihan saatanan hyvä! DINOJA DINOJA! UUSIA DINOJA! Näittekö sen trailerin t-rexin? Ei juma! On se vaan aina niin upea ilmestys ja se karjaisu! OMG. Tahdon nähdä uuden dinoleffan! 

Onnea teille rakkaat lukijani. Mikäli joku noista ei ole mieleen niin kannattaa ignorata seuraava puoli vuotta blogistani. Koitan hillitä itseäni, mutta mitäpä minä luonnolleni mahdan! Hypejuna saapuu perille vasta kun olen lypsänyt kaiken irti näistä rainoista.

Kevyttä katsottavaa

Mikä määrittää laatusarjan? Laatusarja voi olla aika häilyvä käsite ja varmasti jakaa paljon mielipiteitä. Itse kuitenkin ajattelen, että laatusarjat ovat niitä jotka muistuttavat rakenteeltaan hyvää elokuvaa. A-luokan näyttelijöillä varustettua eeposta, josta ei voi jättää sekuntiakaan katsomatta. Tälläisiä sarjoja ovat muun muassa mielestäni Breaking Bad, Band of Brothers, Sherlock, Westworld sekä Game of Thrones ja House of Cards joista kahta jälkimmäistä en ole itse katsonut. Noiden kaikkien sarjojen laatu on keskimääräistä tasoa huomattavasti korkeammalla. Ja ne ovat hyvin suosittuja myös suuren yleisön keskuudessa. Itse olen todella huono katsomaan näitä niin kutsuttuja laatusarjoja. Toki ne ovat koukuttavia ja aivan erinomaisen hyviä, mutta joskus sitä ei vain jaksa keskittyä katsomaan tunnin verran laatua. Sen sijaan löydän useinkin itseni katsomassa jotain kevyempää.

Saan usein kuittailua siitä, että pystyn katsomaan ties millaista roskaa telkkarista. Usein vieläpä jopa siitä nauttien. Olen todella hyvä kuluttamaan aikaani niin sanottujen B-luokan sarjojen parissa. Sarjojen, jotka ensisijaisesti on kohdennettu teini-ikäisille tai muuten vaan pyörii suuren nörttifandomin ympärillä. Tälläisiin sarjoihin lukeutuvat mielestäni Doctor Who, Riverdale, Teen Wolf, Bates Motel sekä Arrow. Kaikkia noita sarjoja yhdistää se, että ne eivät ole supersuosittuja mainstream yleisön kesken, mutta jokaisella noista on varmasti vahvempi fandom kuin monilla aiemmin mainituilla laatusarjoilla. Mikä sitten saa minut katsomaan näitä "hömppäsarjoja"?

Yksinkertaisin selitys on niiden keveys. Voin aivan hyvin selailla puhelinta tai tehdä ruokaa samalla kun katson näitä sarjoja. Ei ole niin justiinsa, jos jokin jakso jostain syystä jää väliin tai jos skippaan tylsän kohdan. Silti sarjan pariin on ihan mukava palata ja tutkailla sarjan lorea ja meemejä. Usein rakastun helpommin tälläisten sarjojen hahmoihin, jotka ovat kuin karikatyyrejä oikean elämän ihmisistä ja silti niin samastuttavia. Hyvät hahmot menevätkin usein hyvän näyttelemisen edelle. Tästä hyvänä esimerkkinä Riverdale. Kukaan sarjan näyttelijöistä ei ole loistava, Emmyjä kahmiva superstara, mutta silti jokainen osaa vetää hahmonsa ihan tarpeeksi uskottavana karikatyyrinä. 

Kevyissä sarjoissa juoni voi hukkua helposti siihen, että jokainen jakso tavallaan toistaa samaa kaavaa. Esimerkiksi juuri Doctor Whossa edes tosifani ei voi väittää, etteikö samat juonenkäänteet toistuisi välillä raivostuttavankin usein sarjassa. Milloin on Tohtori kuolemassa, milloin pitää tehdä päätös pelastaako ihmiskunnan vai jonkin olennon. Samat teemat toistuvat vuodesta toiseen. Siltikään se ei jostain syystä haittaa. Tohtorin seikkailu on aina Tohtorin seikkailu, oli siinä sitten miten kömpelöitä juonenkäänteitä tahansa.

Näille sarjoille on yhtenäistä myös tietty halpojen erikoistehosteiden käyttö. Jos kausi sisältää 10-20 jaksoa, ei voi olettaa, että jokaisessa olisi aivan huippuunsa vedetyt erikoistehosteet. Usein nämä B-luokan sarjat ovatkin fantasia tai scifi painotteisia, joten erikoistehosteita on pakko käyttää. Totta kai minullakin särähtää silmään aivan törkeän huonosti animoitu tai maskeerattu asia, mutta en anna sen vaikuttaa liiaksi näissä. Esimerkiksi Arrowssa on välillä niin huikean huonoja tehosteita, että ihan itkettää, puhumattakaan puvustuksesta tai lavastuksesta. Silti Arrowkaan ei vedä vertoja Legends of Tomorrowlle, jossa efektit ovat aivan omaa luokkaansa. If you know what I mean.

Kuten sanoin aiemmin, laatusarjaa on melkoisen hankala määrittää. Joku voi pitää näitä esimerkki sarjoja laadukkaana, toiset eivät taas halua edes kuulla koko tapauksesta. Toki monet näistä sarjoista ovat tosiaan teineille suunnattuja ja jo senkin takia vähän kevyempiä, mikä taas omalla tavallaan rajaa yleisöä. Ihmissuhdeasiat ja nuoruuden ongelmat kun menevät usein kaiken muun edelle. Juuri tästä syystä väitän, että näiden sarjojen etu on kuitenkin niiden yksinkertaiset hahmot. Hahmoihin on helppo samaistua ja rakastua kun ne ovat niin stereotyyppisiä. Monissa sarjoissa hahmoja on ihan laidasta laitaan sieltä kliseisestä pahiksesta siihen sankarin ihastukseen. Hyvät hahmot myös synnyttävät ja ruokkivat fandomeita, jotka pyörivät internetin syövereissä vielä vuosia sarjan päättymisen jälkeen. Itse kuulun todellakin siihen porukkaan, joka haluaa olla perillä fandomin kaikista oudoimmistakin koukeroissa ja tietää, mitkä ovat minkäkin sarjan suurimmat shippaukset.
Millaisia sarjoja siinä katsot kun on tylsää?

PS. En voi väittää, etteikö myös mieskomeus vaikuttaisi siihen, kuinka kiinnostunut olen sarjasta.

Hyvää alkavaa joulukuuta!

Ihan vain tälläinen pikainen päivtys siitä, mitä elämässäni tapahtuu. En muistaakseni ole täällä maninnut, mutta olen siis ollut töissä syyskuusta lähtien. Pääsin tekemään ihan oman alan hommia yritykselle, joka siis erikoistuu juurikin rahojen ja mitalien myymiseen keräilijöille. Itsekin keräily sydämessäni olen päässyt siis aivan  todella loistavaan duunipaikkaan. Parempaa en oikeastaan osaisi toivoakaan! Siellä minulla siis menee päivät ja illat sitten kotona Netflixin tai Overwatchin parissa.

Blogin puolella on siis ollut hiljaista ihan vain kun on niin kiire oikean elämän kanssa. Nähdyistä nörttileffoista olen kuitenkin pyrkinyt aina kirjoittelemaan. Tarkkasilmäisimmät ovatkin varmaan huomanneet, että yhdestä isosta leffajulkaisusta ei ole tullut postausta. Hävettää myöntää, mutta en ole käynyt katsomassa elokuvaa Justice League, enkä tiedä tulenko edes sitä leffassa katsomaan. Ei sillä, etteikö se kuitenkin kiinnostaisi, mutta ei vaan jaksaisi taas pettyä ja maksaa itseään kipeäksi. Leffa kuitenkin maksaa Finkinollakin vielä 15,90 viikonloppuisin. Suurimmasta osasta asioista olenkin jo ehtinyt tahallisesti ja tahattomasti spoilaantua. Ensi kuussa sitten onkin vähän tykimpää tarjontaa, kun ensi-iltansa saa uusin Star Wars. Eli voitte kuvitella, etten osaa olla hiljaa siitä ennen helmikuuta.

Töiden takia lähes tulkoon kaikki harrastaminen on jäänyt paljon pienemmälle. Pokémon Go:ta pelaan vain sen pakollisen päivittäin ja kun julkisilla tulee liikuttua paikasta toiseen, niin eipä tuota kävelemistä paljoa tule harrastettua. Suicune ja Raikou kumpainenkin jäivät minulta saamatta. Overwatchiinkaan ei aika riitä aivan hillittömästi, mutta sen verran olen pyrkinyt pelaamaan, että rankki pysyy siellä 3000 paremmalla puolella. Ultra Sunia/Moonia en ole vielä ehtinyt ostaa, mutta eipä silläkään niin kiire kun ensin tekisi mieli ostaa alta pois Switch ja siihen Mario Odyssey.

Ei ole kyllä mitenkään huikean hyvin mennyt tää season...

Netflixiä on tullut kulutettua kuitenkin ihan urakalla ja olen löytänytkin uuden suosikkisarjan itselleni. Niinkin laadukkaan kuin Teen Wolf. Älkää kysykö miksi olen siihen hurahtanut, mutta vastaus saattaa löytyä vatsalihaksista ja niiden määrästä. Rick & Morty uusinnat pyörii melkein joka viikonloppu jossain kohtaa telkkarista, mikäli muutakaan katsottavaa ei ole.

Tässä siis vähän joulua edeltäviä tunnelmia Ruudukon suunnalta. Pitäisi varmaan alkaa kohta noita joululahjojakin miettimään, joten eiköhän tässä mennä loppuvuosikin aika haipakkaa! Kirjoitellaan taas sitten kun jotain sanottavaa tulee. Ei mulla nyt taas muuta!

Dream Daddy: A Dad Dating Simulator

Yksi puhutuimmista peleistä internetin syövereissä on ollut deittailu simulaatiopeli Dream Daddy. Jo ennen sen ilmestymistä hirveä hype Tumblr ja Deviantart kansan kesken oli todella voimakas ja se sai osittain minutkin tempaistua mukaansa. Itselläni ei hirveästi ole kokemusta näistä deittailu simulaatioista, mutta ahkerasti pelasin aikanaan kyllä Coming Out on Top nimistä peliä, joten vertailen aika paljon tätä juuri tuohon kyseiseen peliin.

Dream Daddyssä pelataan itse luomalla isukilla. Valinnan varaa ulkonäköön ei hirveästi ole, mutta ihan perinteiset vartalomalli, silmien väri sekä hiustyyli löytyy. Itselleni tämä hahmon luominen tälläistä peliä varten tuntuu hieman turhalta, mutta onhan se ihan kiva että tälläinenkin lisä löytyy. Itse pelissä tarkoituksena on deittailla muita pihapiirin isukkeja ja löytää se yksi ja oikea elämän rakkaus. Deiteillä pelataan erilaisia minipelejä, heitetään hyviä iskävitsejä ja valitaan kumppania eniten miellyttäviä vaihtoehtoja. Jotta treffit menisivät täydellisesti, on jokaisen valinnan osuttava nappiin. Deittailun lomassa sinun on myös pidettävä huolta siitä, että sinulla on hyvät välit tyttäreesi Amandaan.

Lähdin siis itsekin innoissani mukaan tähän Dream Daddy -hypeen. Hahmot vaikuttivat kiinnostavilta ja etenkin tytär Amanda aivan huikealta tyypiltä. Valitettavasti Dream Daddy lässähtää aivan alkumetreille. Dialogit ovat todella pitkiä ja täynnä liiba laabaa. Kun olet kerran yhden isukin deittaillut loppuun huomaa hyvin pian, että millään valinnalla ei ole muuta merkitystä kuin se miten peli loppuu. Tai sitten en vain ole pelannut peliä vielä tarpeeksi. Ainut kenet olen väen väkisin walkthroughta katsomalla suorittanut täydellisesti loppuun on sportti-isukki Craig. Muiden kanssa olen turhautunut yrittäessäni ilman apuja. Sekään ei hirveästi motivoi etenemään loppuun, jos palkintona on vain yksi kämäinen kuva. Coming out on Topissa sen sijaan sai palkintoja pelin edetessä ja erilaiset nsfw cutscenet olivat todellakin tyydyttäviä palkintoja. 

Dream Daddystä ei kannata maksaa ainakaan täyttä hintaa. Onhan se ihan hauska ja tunnari on oikein kiva korvamato, mutta jos haluat pelin jossa posket oikeasti punoittavat pelatessa, ei tämä ole se peli. Jos tämän kuitenkin haluat kokoelmiisi, löytyy se Steamistä. Hyvää isänpäivää vaan kaikille iseille!

Thor: Ragnarök

Uutta Thor elokuvaa on odotettu kuin kuuta nousevaa. The Dark Worldin jättämä pettymyksen tunne on kaivanut sisintä jo useamman vuoden, eikä Thoria ole valkokankaalla nähty sitten Age of Ultronin. Thor -saagan kolmas osa on huumoriltaan täyttä Marvel -laatua, mutta jättää silti katsojan melkoisen kylmäksi. Parhaimmat vitsitkin taisivat tulla jo trailereissa ja jossain vaiheessa vain tulee se hetki, kun enää ei riitä Chris Hemsworthin komeus, Anthony Hopkins ja Lokin metkut. Thor: Ragnarök on MCU:n uusin elokuva, muttei todellakaan sen parhaimmistoa. Ontuva juoni, käsittämättömät ex machina-hetket sekä hahmojen vähäinen kehitys ja monet muut ongelmat olivat tämän elokuvan lisäksi läsnä jo keväällä ilmestyneessä Guardians of the Galaxy vol 2 -leffassa. Me fanit vain aivottomasti käymme katsomassa läpi jokaikisen Marvel Studiosin tarjoileman elokuvan ja odotamme kiltisti sitä kauan luvattua Thanosta ja Infinity Waria. Tästä eteenpäin on spoileri varoitus.

Thor: Ragnarök on juoneltaan enemmän sellainen äijäilyelokuva, joka kulkee hyvin Guardians of the Galaxyn hengessä. Siltikään Guardiansit eivät edes vilahda tässä elokuvassa vieläkään. Thor palaa Asgardiin ja saa huomata, että Loki on karkoittanut Odinin Maahan. Yhdessä veljekset lähtevät hakemaan isäänsä takaisin ja löytävätkin hänet Doctor Strangen avulla. Odin vetelee viimeisiään ja jakaa muutaman kauniin viisauden pojilleen sekä perintönään vapauttaa kuolemanjumala Helan. Kiitti isukki. Hela on Odinin esikoinen, tytär, jonka kanssa Odin aikanaan hallitsi Asgardia ja Yhdeksää maailmaa. Hela ei ollut sellainen herttainen tytär vaan nimensä mukaan toi mukanaan kuolemaa ja tuhoa. Hela onnistuu palaamaan Asgardiin ja Thor ja Loki "karkoitetaan".

Pudottuaan sateenkaarisillalta Thor herää kummalliselta roskaplaneetalta, jossa Suurmestari (Jeff Goldblum) hallitsee omalla persoonallisella tavallaan. Thor kaapataan mukaan gladiaattori taisteluihin viihdyttämään Suurmestaria sekä tämän kansaa ja  pian hän pääseekin vastakkain Suurmestarin parasta taistelijaa vastaan, Uskomatonta Hulkia planeetta maasta. Elokuva siis kertoo siitä kuinka Thor yhdessä Hulkin kanssa lähtee pelastamaan Asgardia julmalta isosiskolta.

Elokuva esittelee monia uusia hahmoja, joista ainakin osa jää pyörimään vielä toviksi MCU:n ihmeelliseen maailmaan. Tessa Thompsonin esittämä Valkyrie on yksi näistä. Vanhoja tuttuja hahmojakin leffassa on liuta aina Thorin ystävätiimistä pakosti mukaan väännettyyn Doctor Stephen Strangeen. Elokuvassa oli jännästi olevinaan aikuismaisempi sävy kuin aiemmissa MCU -leffoissa. Mukana oli ihan oikeita kirosanoja, sekä keskeisten hahmojen kuolemia. Esimerkiksi suuri osa noista edellä mainituista Thorin ystävistä koki kohtalonsa Helan käden kautta. Helasta puheen ollen... Cate Blanchettin Hela pääsee jälleen kerran sinne pahisten romukoppaan. Sinne samaan, josta Malekith, Ego ja Ronan iloisesti heiluttelee tervetuloa. Blanchett tuo hahmoon kyllä sen karisman, jonka häneltä odottaakin. Siltikin, jos ruutuaikaa on tyyliin viisi minuuttia, repliikkejä kuusi ja koko idea siitä, että Hela nyt vaan tulee aiheuttamaan kaaosta tuntuu oudolta, ei edes Blanchett pysty sitä pelastamaan. Valitettavasti leffan kirkkaimmaksi tähdeksi nousee Goldblumin käsittämättömän outo Suurmestari, joka enemmänkin toimii vain koomisena sivuhahmona. 

Viittauksia ja cameo -rooleja oli myös jonkin verran liikenteessä. Parhaimpana cameona pidin kyllä sitä, kun Asgardissa esitetään näytelmää Lokin kuolemasta. Lokia näytteli näytelmässä Matt Damon, Thoria Luke Hemsworth sekä Odinin roolissa Sam Neill. Hauska yksityiskohta, joka sai tosiaan hieraisemaan silmiä parikin kertaa. Vihdoin saatiin myös varmuus sille faniteorialle, että Asgardin holveissa pidetty Infinity Gauntlet on feikki, kuten Hela sen meille nätisti ilmaisi. Siellä sun täällä vilahteli hahmoja Thor ja Hulk sarjakuvista kuten Brunhilde, the Mighty Bi-Beast ja Beta Ray Bill, mutta hahmot ovat jopa minulle todella tuntemattomia, että jääköön tämä vain mainnaksi. Stan Leellä oli myös perinteinen huumori cameo ja lopputekstien jälkeinen secret ending oli melkein yhtä huono kuin Spider-Man: Homecomingin Steve Rogers klippi. Sen sijaan mid-credit -kohtaus....

Lopputekstien välikohtaus, jossa Thor, Hulk ja pakenevat asgardilaiset päättävät lähteä aluksellaan Maahan turvaan keskeytyy siihen, että tolkuttoman iso avaruusalus asettuu heidän tielleen. Minullekaan alus ei todellakaan soittanut kelloja, mutta kuten Kevin Feige, joka siis tuottajana lähes kaikissa Marvel leffoissa paljasti, kyseessä on Sanctuary II -niminen alus. Sanctuary II on kenenkäs muunkaan alus kuin herra isoherra Thanoksen. Spekuloidaan siis hetki. Loki oletettavasti nappasi mukaansa tuhoutuvasta Asgardista Tessaraktin ja Thanos tahtoo nyt itselleen tuon Ikuisuuskiven. Infinity Warin traileri (jonka todella laillisesti olen niin joo nähnyt katsonut) alkaa sillä, kun Thor lentää Guardians of the Galaxyn jengin aluksen tuulilasiin. Voisi siis olettaa, että off-screeninä tapahtuu jotain tälläistä. Thanos tuhoaa Thorin ja kumppaneiden aluksen ja ottaa Ikuisuuskiven itselleen. Thanos ja Loki aloittavat jonkinlaisen yhteistyön ja Thanos saa Ikuisuuskiven itselleen. Thanos uhkaa listiä kaikki ja Thor antaa Ikuisuuskiven Thanokselle. Joka tapauksessa siis, Thanos saa Tessaraktin itselleen.

Leffa ei itsessään tuo mitään kovinkaan suurta MCU:hun ja ainakaan minä en sille oikein lämmennyt. Huumori oli toki hauskaa ja onhan tämä kuitenkin Thor -leffa. Must see Marvel faneille, mutta muut voivat odottaa vaikka sitä, että tämä ilmestyy suoratoistopalveluihin. Iso miinus myös siitä väkinäisestä 80-luku soundtrackistä, jolle ei ollut mielestäni riittävää perustetta.

Stranger Things

Kaamea 80-luku on yksi modernin ajan suurimmista vitsauksista. Joka toisessa elokuvassa ja sarjassa haetaan sellaista kivaa kasikyt-luvun fiilistä, usein ilman sen suurempaa syytä kuin että se on nyt muotia. Blade Runnerin ja Stranger Thingsin kaltaisissa tarinoissa tälläinen 80-luvun ihannointi on täysin oikeutettua sattuneesta syystä, mutta alkaa se siltikin olemaan jo aika kulutettu tyylisuunta. Kahdeksankymmentä luvulla väitetysti on se paras musiikki ja muoti. Myös klasikko kauhu- ja scifi-elokuvia sikisi tuon tuosta, kuten olemme viime vuosina saaneet huomata reboottien, remakejen ja kakkososien saralla. Jokainen haluaa palan tuota nostalgiaa ja itse en voi muuta kuin kauhulla odottaa 90-luvun vuoroa. Mutta asiaan.

En tainnut viime vuonna tehdä omaa tekstiä Netflixin huippusarjasta Stranger Things. Vaikka tuossa ylhäällä manasinkin vihaani tätä kahdeksankyt luvun ihannointia kohtaan, on Stranger Things kuitenkin tuon vuosikymmnenen ihannoinnin ehdoton kuningas. Jokainen yksityiskohta aina arcade -peliluolista vaatetukseen ja kasaripermanenteistä pullonpohjalaseihin on tarkalleen mietitty ja omiaan luomaan aidon kasaritunnelman. Yksityiskohdista muodostuu kokonaisuus, joka kiteyttää täysin sen millaista oli olla nuori kasikyt luvulla. 

Stranger Things on nörttien märkä päiväuni ja tästä syystä minäkin nautin siitä erittäin paljon. Viittaukset nörttielokuvien klassikoihin kuten Alieniin, Tähtien sotaan ja the Thingiin saavat ainakin minut hykertelemään sohvalla. Kovaan ääneen pitää kailottaa kun keksii jonkun viittauksen ja ylpeästi leveillä tietämyksellään. (Tiedän, minun kanssa on rasittava katsoa mitään.) Btw, tähän postaukseen ei tule yhtään spoileria, joten voit rauhassa lukea loppuun, vaikket olisi vielä sarjaa nähnytkään.

Stranger Things kertoo fiktiivisen jenkki pikkukaupungin elämästä. Keskiössä on poikanelikko, jotka harrastavat vapaa-ajallaan kaikenmaailman nörttijuttuja leffoista Dungeons & Dragons -roolipeliin. Rauhallisen pikkukaupungin arki kuitenkin muuttuu kun yksi nelikosta, Will katoaa mystisesti, eikä virkavaltaa kiinnosta tuon taivaallista. Jäljelle jääneet pojat Mike, Lucas ja Dustin päättävät ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja selvittää itse, mitä heidän ystävälleen on tapahtunut. Pian he saavat huomata, että läheisestä laboratoriosta on karannut yksi jos toinenkin olento... Tuossa siis ensimmäisen kauden alkuasetelmat. Nythän ulos tuli siis sarjan odotettu toinen tuotantokausi. Halloweenin kunniaksi päätimme katsastaa kakkoskauden jälleen kerran ahmien useamman jakson päivässä. Stranger Thingsin outo viehätys on siinä, että ensimmäiset jaksot ovat kovin hitaasti eteneviä, jopa tylsiä. Loppua kohden kuitenkin kaikki palaset loksahtelevat paikoilleen ja juoni muuttuukin yllättävänkin intensiiviseksi toiminta/kauhu pläjäykseksi.

Stranger Thingsin vahvuus on sen erilaisuus, mutta samalla se iskee jonnekin nostalgiseen alitajuntaan. Voin vain kuvitella miten paljon enemmän kasarilapset saavat irti tästä sarjasta. Toisaalta en usko, että sarjaa voidaan jatkaa hirveän kauan aikaa pelkästään näiden elementtien voimalla. Toki scifi -genre venyy ja paukkuu moniin eri suuntiin ja ideoitahan Stranger Thingsin seuraaville kausille on varmasti paljonkin. Tämä toinen kausikin tuntui hieman heijastavan ensimmäisen kauden tapahtumia ja yhtäläisyyksiä juonikuvioihin oli melko paljonkin, muttei mitenkään häiritsevässä määrin. Hahmot ovat aivan loistavia ja tämä on yksi niistä harvoista sarjoista, joissa oikeasti pitää lähes kaikista hahmoista. Kukaan ei sinällään ole turha ja kaikilla on jokin tarkoitus. Erilaiset persoonat myös tukevat hyvin toisiaan.

Stranger Things on hankala selittää ilman, että spoilaa siitä mitään. Itse en ainakaan haluaisi kuulla yhden yhtä yksityiskohtaa ennen kuin olen sen itse todistanut. Mikäli pidät scifistä, kasarista ja lievästä kauhusta on tämä ehdottomasti sarja sinulle. Jollet ole vielä aloittanut Stranger Thingsiä, suosittelen sitä lämpimästi. Sarja koukuttaa, ihastuttaa ja ennen kaikkea saat paremman käsityksen siitä, mistä koko internet puhuu. Stranger Things tulee jäämään historiaan kulttiklassikkona, joka varmasti avaa monia ovia tulevaisuuden scifi/kauhu tekijöille. Lopuksi vielä saatte ihastella näitä kakkoskauden aivan törkeän hienoja julisteita! Tunnistatko kaikki viittaukset?

Pari kauhuleffaa!

Teininä tuli katsottua kovastikin kauhuleffoja. Ei ollut niinkään väliä, kuinka huono leffa oli, joten vuosien aikana tuli katsottua jos jonkinmoista roskaakin. Jo tuolloin kuitenkin tajusin, että vaikka olenkin herkästi pelästyvää sorttia, niin ne leffat jotka päätyvät painajaisiin asti pyörimään ovat niitä psykologisia kauhuleffoja. Väkivallalla ja gorella mässäily ei ole ollut se mun juttu, mutta jos elokuvan mörkö on ollut vaikuttava on se saanut minut varpailleen useammaksikin yöksi. Nyt näin Halloween -viikonlopun viimeisenä iltana voisin suositella teille muutaman hyvän leffan. Ymmärrän täysin, että kauhuleffat jakavat mielipiteitä todella paljon ja saattekin olla kanssani täysin eri mieltä, mtuta tässä olisi muutama omasta mielestäni hyvä raina!

Hush (2016)
Erityistä: Löytyy Netflixistä

Mikäli olet Slasher -leffojen sekä psykologisen kauhun ystävä, on Hush sinulle sopiva elokuva. Leffa kertoo nuoresta kirjailija naisesta, joka elää rauhallista elämäänsä idyllisessä asunnossaan metsän keskellä. Tavallinen koti-ilta muuttuu kuitenkin pian painajaiseksi, kun naamaripäinen mies alkaa vainota naista. Sanoinko jo, että nainen on myös kuuro, joka luo oman elementtinsä tähän jännitysnäytelmään. Hush tempaisee nopeasti mukaan toimintaan ja on jännittävä aivan loppumetreille saakka!

Ottolapsi (2009)
Erityistä: Lapsinäyttelijä Isabella Fuhrman vetää aivan järjettömän hyvän roolin

Ottolapsi on ollut yksi suosikkiki-kauhuleffoistani aivan siitä asti kun sen katsoin. Juonikuvaus on melko simppeli: nuori pariskunta menettää vastasyntyneen vauvansa ja päättävät adoptoida lapsen, jolla täyttää menetyksen jättämä aukko. Pari adoptoi Esther nimisen tytön, joka vakuuttaa suloisuudellaan ja taidoillaan, mutta tyttö ei ehkä olekaan niin ihana kuin ensialkuun antaa olettaa... Ehdoton suositus, jos et ole tätä vielä nähnyt! Itse olen sen katsonut useampaankin kertaan ja siltikin löydän siitä vielä uusia näkökulmia!

The Babadook (2014)
Erityistä: Hyihyihyihyihyihyi! Löytyy Netflixistä Hyihyi!

Babdook on yksi hirveimmistä kauhuleffoista minkä tiedän! Varmaan vielä kaksi viikkoakin tämän leffan jälkeen pelotti käydä nukkumaan ja tuntui kuin joku ylimääräinen katselisi minua! Aivan järkyttävä, mutta todella hyvin tehty ja mielenkiintoinen! Leskeksi jäänyt nainen koittaa elää poikansa pelkojen kanssa ja saa pian huomata kuinka pelko tarttuu ja kasvaa syödessä. Lurkkiiko pimeässä oikeasti jokin vai onko se kaikki vain mielikuvituksen julmaa leikkiä?

Julma leikki (2017)
Erityistä: Stephen Kingin kirjaan perustuva tarina, löytyy myöskin Netflixistä

Gerald's Game tai suomeksi Julma leikki kertoo pariskunnasta, joka haluaa vähän lämmitellä seksielämäänsä mökillä keskellä ei mitään. Gerald, aviomies tykkää sitomisleikeistä ja sitoo vaimonsa kiinni sänkyyn. Ongelmat alkavat siinä kohtaa kun mies yllättäen saa sydänkohtauksen ja kuolee kesken toiminnan. Valitettavasti ketään ei ole tulossa mökille ainakaan viikkoon eikä käsiraudoitettu nainen pääse liikkumaan mihinkään. Samaan aikaan varjoissa ja silmäkulmassa alkaa lymyillä olentoja. Ovatko ne oikeita vai vain mielikuvitusen temppuja...? Katsottiin tämä pari viikkoa sitten. Ensin olin ihan, että miten tästä aiheesta saa oikeasti noinkin pitkän leffan, mutta pian kävi ilmi että leffa on yllättävän intensiivinen. Tämäkin aiheutti minulle yllättäviä pelkotiloja iltaisin nukkumaan käydessä, joten ehdoton suositus myös tälle!

Tässä siis muutama mikäli vielä tänään tai tällä viikolla haluatte kauhua katsoa! Ei mulla muuta kuin oikein hyvää Halloweeniä kaikille :)

Blade Runner 2049

Heti alkuun täytyy myöntää, etten ole alkuperäistä Blade Runneria ikinä nähnyt. Kaiken lisäksi yksikään suoratoistopalvelu ei ole halunnut tarjota sitä valikoimassaan, joten en päässyt sitä mistään fiksusti katsomaankaan. Blade Runner maailma ei siis ollut juuri ollenkaan tuttu, mikä voi sinällään jo vaikuttaa tähän arviointiin.

Kyberpunk on kuitenkin itselleni jokseenkin tuttu tyylilaji. Roolipeleissä usein käytetty scifi-muoto on kiehtova sen dystopisen maailmankuvan takia. Hahmot ovat usein elämää ja taisteluita nähneitä ihmishirviöitä, kyynisiä ja kylmiä koneita, jotka puurtavat päivästä toiseen vain selviytyäkseen. Kuten alkuperäinenkin Blade Runner, myös Blade Runner 2049 onnistuu tarjoilemaan niin kyberpunk maailman kuin mahdollista on. Päähenkilön virkaa toimittaa K (Ryan Gosling), joka siis elokuvan nimen mukaisesti on Blade Runner, virkavallan edustaja, joka metsästää replikantteja työkseen. Replikantit ovat eräänlaisia keinoihmisiä (vähän kuin synthit, androidit yms.) ja myös K itse on replikantti.

Juonta ei hirveän ihmeellisesti voi kuvailla, ettei se spoilaa mitään. Elokuva alkaa kuitenkin sillä, kun K saapuu rutiininomaiselle tehtävälle. Erinnäisten mutkien kautta selviää, että tehtävä ei ollutkaan ihan perinteinen "eliminoi replikantti" vaan se poikii paljon lisäkysymyksiä ja pahimmillaan saattaa muuttaa maailmaa. Gosling vetää hahmonsa todella konemaisesti ja tunteettomasti, kuten replikantille sopii. Vastanäyttelijänä Join roolissa toimiva Ana de Armas sen sijaan tuo sitä pientä elonpilkahdusta kylmään maailmaan.

Kukaan hahmoista ei ole mitenkään superhyvä tai mieleenpainuva, mikä on ainakin minulla tosi iso miinus elokuvalle. Harrison Ford vetää sen saman roolin kuin kaikessa muussakin, mutta tässä roolissa hän ei ole niin vitsikäs ja charmikas kuin yleensä. Pahiksen roolissa toimiva Jared Leto puolestaan on tuttu ja turvallinen mitään sanomaton pahis, joka ehkä tulevissa Blade Runner -elokuvissa nousee potentiaaliinsa.

Oscareissa elokuva tullaan näkemään varmasti. Etenkin teknisen puolen palkintojen ehdokkuudet ovat varmoja. Se tuleeko elokuva mitään voittamaan onkin sitten toinen juttu. Kuvaus, äänet ja musiikki varmasti nähdään ehdokkuuksina, vaikka itsekään en musiikille hirveästi lämmennyt. Hans Zimmer kuulosti enemmän elokuvasta potkut saaneelta Jóhan Jóhanssonilta mikä oli oikeastaan hieman huvittavaa. Miksei Jóhanssonin musiikki kelvannut, jos Zimmer kuitenkin tekee lähes samanlaista tällä kertaa? Kuvaus sen sijaan teki minuun vaikutuksen. Elokuvassa oli todella monia kauniita kohtauksia, joissa maailman tyhjyys ja kylmyys tuntuivat käsinkosketeltavilta. Värimaailma oli aivan järjettömän kaunis ja etenkin hetket, jolloin oltiin lähes täysin valkoisessa ympäristössä tuntuivat niin vastakohtaiselta tuohon rosoiseen maailmaan. 

En voi väittää, että olisin jotenkin hurahtanut Blade Runner maailmaan. Elokuva oli ihan katsottava ja miltei kolmetuntinen elokuva menikin yllättävän nopeasti. Ehkä alkuperäisen fanit saaavat tästä kunnollisen nostalgiapiikin, mutta itse en kokenut juuri mitään sen ihmeellisempiä tunteita koko leffan aikana. Enemmänkin mietin vain sitä, kuinka kivasti tästä voi ottaa vaikutteita tuleviin ropeihin!

Marvel Cinematic Universe, voiko se jatkua ikuisesti?

Yksinkertaisesti vastaus otsikkoon on, että valitettavasti voi. Marvelilla on lukuisia sankareita niin tuttuja kuin tuntemattomiakin, jotka eivät ole vielä saaneet loistaa valkokankaalla. Todellisuutta on kuitenkin se, etteivät MCU:n päätähdet kuten Chris Evans, Chris Hemsworth, Scarlett Johansson tai Robert Downey Jr. jatka ikuisesti elokuvasarjan parissa. Varmaankin sopivalla määrällä Disneyrahaa heidät saa pysymään vielä muutamassa leffassa, mutta eiköhän jossain kohtaa tule se raja vastaan kun edes rahalla ei ole merkitystä. Tietenkin tämä kaikki oli vain olettamusta, mutta en usko että olen kuitenkaan kovinkaan pahasti hakoteillä.

Marvel Cinematic Universen leffat ovat jaettu tällä hetkellä neljään eri "vaiheeseen", joita selvennän tuossa alemmassa kuvassa. Elämme tällä hetkellä vaihetta kolme, joka alkoi aikanaan elokuvasta Captain America: Civil War. Vaihe kolmekin on nyt kutakuinkin puolessa välissä ja tulee loppumaan Avengers: Infinity War -elokuvan jatko-osaan, jonka jälkeen Spider-Man: Homecoming 2 aloittaa vaiheen neljä. Kolmannesta vaiheesta kuitenkin on jäljellä vielä Ragnarök, Black Panther, Infinity War, Captain Marvel sekä Ant-Man & Wasp. Neljännen vaiheen jälkeinen aika on vielä ihan yhtä pimennossa kuin itse vaihe neljäkin. Uskoisin kuitenkin, että neljäs vaihe tarjoaa Captain Marvel elokuvan jatko-osan, sekä jopa mahdollisesti Ihmenelosten "paluun" Marvel Studiosin omistukseen. Myös Young Avengers -ryhmä saattaisi päästä toivotusti valkokankaalle. Ensi vuoden Comic Conissa saattaakin tulee jonkinlaista infoa jatkosta, mutta nyt voidaan vielä spekuloida.

Tässä vielä kaaviona kaikki vaiheet ja niiden elokuvat!

Aika paljon siis tavaraa vielä tulossa ennen kuin tarvitsee alkaa keksimään täysin uusia ideoita. Captain Marvel käynnistää varmasti aivan uuden Kostajat -saagan, johon liittyvät Black Panther, Ant-Man, Wasp, Doctor Strange, Winter Soldier ja Falcon, joista jompi kumpi uutena Kapteeni Amerikkana. Eli ainakin on vielä jonkinlainen porukka valmiina seuraavaan Kostajat seikkailuun. Guardians of the Galaxy saattaa myös hyvinkin pyöriä mukana MCU:ssa vielä pitkään. 

Ongelmaksi mielestäni kehkeytyy kuitenkin se Marvelin surullisen kuuluisa tapa esittää vihulaiset. Lähestulkoon jokainen MCU:n pahis on kohdannut loppunsa liian aikaisin tai toteutettu niin huonosti, että usko pahiksen "pahuuteen" on menetetty jo aikaa sitten. Yellowjacket, Ronan, Malekith, Kaecilius, Mandarin.... Tuossa muutama totaalinen epäonnistuminen listattuna. Tämän hetken kovin pahis, jolla ruutuaikaa on alle viisi minuuttia koko MCU:ssa on Thanos. Thanos kuitenkin oletettavasti kohtaa loppunsa Infinity Warin jatko-osassa, joten mitä jää jäljelle? Apocalypse, Doctor Doom, Magneto ja Galactus ovat kaikki toisten studioiden omistuksessa, eivätkä nämä herrat tule siis saapumaan MCU:hun ainakaan nykytiedon mukaan. On kuitenkin yksi pahis, joka minulle tulee mieleen ja joka saattaisi olla jopa edes suhteellisen pelottava vastus uusille Kostajille, Kang Valloittaja. 

Kirjoitin tämän tekstin jo joku aika sitten ja tälläi pikaisesti oikoluettuna niin aika sekavaltahan tuo näyttää. En vain halunnut, että tuo DC Superhero Girls -roska on blogini ensimmäinen teksti, joten tässäpä tämä!

DC Super Hero Girls: Hero of the Year

Lapset koetaan usein vähempiälyisinä olentoina, jotka voidaan istuttaa television ääreen katsomaan piirrettyä kuin piirrettyä. Moderni yhteiskunta haluaa tuottaa lapsille mahdollisimman laadutonta roskaa, halvalla animoinnilla ja ilman sen suurempaa juonta tai hahmokehitystä. Muutamat studiot kuitenkin ovat opetelleet siihen, että lapsille suunnattu materiaali voi olla myös aikuisille viihdyttävä kokemus sekä lapsen kehitykselle sopivasti haastavaa katsottavaa. Valitettavasti DC ja Warner Bros. ovat päättäneet mennä tällä kertaa sieltä mistä aita todellakin on matalin. Netflixistä katsottu DC Super Hero Girls -elokuva on saanut Imdb:ssä jopa huikeat 5.8. Se perustuu samannimiseen sarjaan, jota on jostain hiton syystä saatu tehdä jopa kolme kautta.

Nykyään on muotia, että naishahmot esitetään hyvin vahvoina, itsenäisinä sankareina jo ihan lastenohjelmissakin. Ei siis luulisi olevan hankala laittaa DC -sarjakuvien kovimpia tyttöjä saman katon alle niin, että jokaiselle pienelle prinsessalle ja poliisitytölle olisi joku hahmo samastuttavana. Lähtökohtana se, että Wonder Woman, Batgirl, Bumblebee ja Supergirl ovat yhtenä ryhmänä toimii todella hyvin. On hyvä saada välillä ihan oikeaa ruutuaikaa DC:n naishahmoille, jotka siis ainakin sarjakuvissa ovat osoittautuneet todella mielenkiintoisiksi ja toimiviksi hahmoiksi ja roolimalleiksi. DC Super Hero Girls vie nämä ihmenaiset kauas siitä mikä heidän potentiaalinsa on. "Iik hämähäkki, meikkini levisivät ja olen niin ihastunut tuohon poikaan" -mentaliteetillä höystettynä, saadaan sankarittaret näyttämään typerämmiltä kuin koskaan. 

Mikäli sikäli kaiken tuon muun voisi vielä hyväksyä sillä, että sarjan kohdeyleisö tosiaan on varmasti alle kymmenen vuotiaat tytöt, on juonikin jotain aivan kuraa. Pitkin elokuvaa ihmettelin, että eivätkö tekijät ole koskaan lukeneet yhtään DC:n sarjakuvaa, vai eivätkö he vain välitä? Superkoulun rehtorina toimii Amanda Waller, joka siis muun muassa Suicide Squadista tuttu sydämetön eukko, mutta tässä koulussa ja elokuvassa täysin hyvis. Myös Gorillapahis Grodd on päässyt opettajaksi kouluun, kuten myös poliisipäälikkö Gordon. Paikallista kahvilaa pitää Wonder Womanin (ensimmäisen maailmansodan aikainen) poikaystävä Steve Trevor, joka näköjään on löytänyt ikuisen nuoruuden lähteen. Elokuvassa esiintyy myös sivuhahmoina miespuolisia sankareita kuten Green Lantern, Flash ja Beast Boy, jotka toinen toistaan aivottomampina. Parasta on kuitenkin, se että myös Harley Quinn ja Poison Ivy opiskelevat samassa koulussa sankareidemme kanssa. Kuten sanoin, elokuvassa ei ole päätä eikä häntää, eikä se todellakaan noudata minkään valtakunnan kaanonia.

Loppujen lopuksi elokuvan ja sarjan tarkoituksena on kuitenkin myydä mahdollisimman paljon oheistuotteita. Jokaisesta tyttösestä löytyy barbie-nukkeja, lakanoita, tyynyliinoja sekä kaiken maailman turhaa roskaa. En suosittele tätä kennelekään, joka haluaa lapsensa oppivan jotain tasa-arvosta tai siitä, että tytötkin voivat olla sankareita. Mielummin sitten ihan sinne Disney -osastolle tai vaikka sitten Seikkailija Doraan. DC:n tytöt kannattaa jättää suosiolla väliin.

the Defenders

Pahinta on, kun minulla ei ole kunnolista mielipidettä. On hankala kirjoittaa ja arvostella aihetta, joka tuntui kaikinpuolin keskinkertaiselta, jopa huonolta tai luotaantyöntävältä. Netflixin uusin Marvel sarja the Defenders on juuri tälläinen tapaus. Daredevil, Jessica Jones ja Luke Cage -sarjat ovat olleet kaikki parempia kuin tämä, vaikka koinkin Daredevilin hyvin tylsäksi pakkopullaksi. Iron Fistin Defenders kuitenkin voittaa mennen tullen.

Defenders on kömpelö sarja, joka kaatuu siihen kuuluisaan liian kovaan yrittämiseen. Hahmot ovat olleet omissa sarjoissaan niin hyvin huomion keskipisteenä, että kun ruutuajan joutuu jakamaan muiden päähahmojen, sivuhahmojen ja pahisten kanssa, jää kaikista sellainen pintapuolinen kuva. Hyvänä esimerkkinä Jessica Jones oli hyvin vahva naishahmo nimikkosarjassaan, mutta jää todella pahasti alisteiseen rooliin Defendereissä. Iron Fistillä on aivan liikaa ruutuaikaa ja sarja paraneekin hieman kun Fisti poistuu hetkeksi kuvioista. Hahmojen väliset suhteet tuntuvat myös todella pakosti väännetyiltä, eikä edes Sigourney Weaver pelasta tätä onnettomuutta.

Juoni on tuhansia kertoja kulutettua roskaa. Paha järjestö the Hand aikoo tuhota Manhattanin ja nauttia sen jälkeen taas lisää ikuisesta elämästään. Sarjan aikana selviää kaikenmaailman turhia yksityiskohtia Handistä ja sen toiminnasta. Mukana on myös Handin edellisiä jäseniä muista sarjoista ja muun muassa Madame Gao tekee jälleen paluun sankareidemme vihulaisena. Yllättäen sankarit onnistuvat kuin onnistuvatkin yhdistämään voimansa ja tuhoamaan Handin, for now. Kenellekään ei kyllä tullut mieleenkään soittaa Kostajia avuksi näin vaaralliseen operaatioon, mutta kukas minä olen tuomitsemaan. Muutenkaan viittauksia MCU -leffoihin ei enää ollut ja oletettavasti Defenders -porukka on jäänyt aikasilmukkaan, jossa vain "insident of New York" tapahtui, muttei esim Age of Ultronin tai Civil Warin tapahtumat.

Sarja vilisi sivuhahmoja muista Netflixin Marvel sarjoista, välillä jopa liiankin paljon kasvoille hierottuna. Hauskaa oli kuitenkin nähdä heidätkin toimimassa yhdessä ja tutustumassa. Tämä oli välillä mielenkiintoisempaa kuin Luke Cagen ja Iron Fistin naljailut toisilleen. Jotain hyvää jos pitää sanoa, niin sarjassa oli hauskasti leikitelty valoilla ja musiikeilla. Daredevilin ollessa paikalla, hohti jostain aina jonkinlainen punainen valo, kun taas Jessica Jones mielellään pidettiin sinisessä valaistuksessa. Paikoin nämä värikoodatut valaisut tuntuivat todella hienoilta, mutta joskus hieman korneilta ja saivat lavasteet ja maailman näyttämään epäuskottavalta. Musiikin puolella myös taitavasti yhdisteltiin sarjoille ominaisia tyylejä.

The Defenders on valitettavasti must see NMCU faneille, vaikkei se siihen mitään hohdokasta lisää tuokaan. Jos et ole katsonut vähintään kahta tai kolmea edellisistä sarjoista, niin voi tämän kyllä aika huoletta jättää väliin. The Defenders on paikoin niin tylsää katsottavaa, että mielummin selasin iltapäivälehtiä puhelimella kuin keskityin kliseisiin vuorosanoihin. Olen nyt jo unohtanut puolet mitä sarjassa tapahtui.