Viisi parasta Marvel Cinematic Universe -hetkeä vuodelta 2021

Vuosi sitten toitotin aika vahvasti sitä, etten oikein enää usko MCU:n kiinnostavan minua. Mikään tuleva elokuva ei tuntunut kovin ihmeelliseltä ja vaikka Wandavisionia odotinkin jo kovasti, oli elokuvasarjan tulevaisuus mielestäni todella sekava ja ei kiinnostava. Nyt voin jälleen sanoa vuoden lähestyessä loppuaan, että varmaan suurempaa Marvel-hypeä mulla ei ole ollut vuosiin! Pureudun tässä tekstissä erilaisiin hetkiin, hahmoihin ja asioihin, mitkä tekivät tästä MCU-vuodesta niin huipun. Teksti tulee sisältämään suuria spoilereita kaikesta tämän vuoden tuotannosta sekä spekulaatioita tulevasta, joten spoilerivaroitus on suuri. Tässä tulee mun viisi suosikki hetkeä Marvel elokuva-universumista vuodelta 2021.

5. Spider-Man: No Way Home traileri

No Way Homen traileria saatiin odottaa pitkään. Elokuvan ensi-ilta lähestyi lähestymistään, eikä meille oltu näytetty vielä yhtään mitään elokuvasta. Sony kuitenkin räjäytti pankin kun julkaisi trailerin 24. elokuuta. Sen lisäksi, että se rikkoi heti ties mitä ennätyksiä niin tähän päivään mennessä sitä on katsottu jo yli 80 miljoonaa kertaa. Alkoi hirveät spekulaatiot, että nähdäänkö leffassa aiemmat Spider-Manit Andrew Garfiled ja Tobey Maguire? Vilahtiko trailerissa Matt Murdock? Entä Mephisto? Onko Doctor Strange pahis? Itsekin katsoin spekulaatio-videoita ihan niin paljon kun niitä tubeen ihmiset saivat upattua. Halusin selvittää joka ikisen viittauksen ja easter eggin! Henkilökohtaisesti mun suurin hype tässä trailerissa oli kuitenkin Alfred Molinan aivan törkeän upea paluu Doc Ockin rooliin. Kylmät väreet menivät pitkin kehoa ja silmäkulmat kostuivat nostalgiasta kun Molina päästi suustaan nyt ikoniseksikin muodostuneen repliikin: "Hello Peter."

4. He Who Remains ja Natalie Holt - Loki sarjan MVP:t

Loki ei sarjana ollut mikään mun ihan super lemppari, vaikka tykkäsinkin siitä paljon. Sarjan estetiikka ja hahmot olivat mielenkiintoisia ja juonellisesti se vaikutti niin paljon MCU:n tulevaisuuteen, etten meinannut pysyä housuissani koittaessani yhdistellä kaikkia palasia tulevaan. Loki kuitenkin esitteli jo täysin yllättäen MCU:n seuraavan ison pahiksen Kangin. Teknisesti ottaen upea Jonathan Majors näytteli vasta Kangin varianttia, He Who Remains, eikä Kangia itseään, mutta silti! Ei vitsit, että rakastin sitä hahmoa ja haluan ehdottomasti nähdä millaisia variantteja Majorsilla on vielä takataskussa tulevaisuuden varalle! Seuraavan kerran hahmo pitäisi näkyä tulevassa Ant-Man: Quantumania -elokuvassa, mutta näistäpä ei koskaan tiedä. Lokissa on myös aivan törkeän kova soundtrack, josta vastaa ihastuttava Natalie Holt. Holt koukutti minut musiikillaan aivan täysin, eikä ole varmasti ihmekään miksi hän löytyi tänä vuonna mun Spotifyn kunneltuimpien artistien joukosta! Yksi koskettavimpia kohtauksia Lokissa on se hetki kun tämä katselee filmipätkää elämästään. Natalie Holtin upea musiikki särkee katsojan sydämen kun Loki katselee sen ainoan henkilön kuolemaa, josta on koskaan ikinä välittänyt.

 

3. Wandavision ja paras Marvel quote ikinä

Rakastan Wandavisionia ihan älyttömästi. Siksi voisi melkein sanoa, että pelkästään tää sarja itsessään vie kolmannen sijan tältä listalta. En koskaan aiemmin ollut päättänyt, että kuka on mun suosikki MCU-hahmo, mutta nykyään osaan helposti sanoa sen olevan Wanda. Wandavisionista ei juonenkäänteitä puuttunut! Jokainen jakso oli aina toinen toistaan parempia ja kiinnostavimpia. Se koukutti katsomaan jokaisen jakson aina heti ilmestymispäivänään. Lukuisat ihmiset katsoivat jännityneenä Wandan tarinaa ja odottivat... no kukaan ei oikein tiennyt mitä odottaa! Tulisiko Mephisto sarjaan? Entä Doctor Strange? Miten X-men universumin Pietro (Evan Peters) on tässä? Spekulaatiot kävivät villimpinä kuin koskaan samalla kun sarjan mysteeri kasvoi ja kasvoi. Agatha oli aivan loistava pahis, sarjan tunnarit olivat jotain niin upean nostalgista ja hyvin toteutettu. Mukana oli huumoria ja toimintaa, mutta ennen kaikkea myös sydäntä. Wandaan sattui ja katsoja tunsi sen. Vision oli poissa, mutta silti Wanda teki kaikkensa pitääkseen tämän muiston elossa. Saimme myös yhden parhaimmista ja koskettavimmista Marvel-sitaateista tästä sarjasta: "What is grief, if not love persevering?" Nämä Visionin sanat Wandalle saavat minut edelleen ihan pois tolaltani.

 

2. Shang-Chi taistelukohtaukset

Ehkä eniten kaikista tän vuoden elokuvista odotin Shang-Chi -elokuvaa. Toki Spider-Man oli se loppuvuoden hype, mutta siltä osasi valmiiksi odottaa tiettyjä juttuja kun kuitenkin oli trilogian päätös. Sen sijaan Shang-Chi lähti niin sanotusti nollasta ja onnistui yllättämään erityisen positiivisesti jo muka-kaiken-nähneen -Marvel-fanin. Kaikkein hienointa elokuvassa olivat ne kauniisti koreografioidut taistelukohtaukset. Wenwu vastaan Li oli jo upea aloitus tälle rakkauskirjeelle klassikko martial-arts -leffoille, oma suosikkini on kuitenkin kohtaus, jossa Shang-Chi taistelee bussissa liutaa vihollisia vastaan. Kun DJ Snaken Run It alkaa soimaan ja Shang-Chi otttaa taisteluasennon, katsoja tietää että nyt alkaa lätty lätisemään. Kohtaus on höystetty Jackie Chan -leffojen huumorilla, Marvel-taialla sekä viittauksilla muun muassa Old Boy -elokuvan legendaariseen käytävätaisteluun. Simu Liu myös tekee suurimman osan stunteistaan täysin itse, mikä on aivan häkellyttävän hienoa omistautumista, mutta mielestäni myös vähän pakollista tälläisiin elokuviin.

1. Andrew & Tobey palaavat Spider-Manin rooliin

Sanotaan, että jokainen noista yllämainituista hetkistä on sellainen, missä olen itkenyt melkoisesti sellaisia Marvel-fanin hypetyksen liikuttuneita kyyneleitä. Mikään ei kuitenkaan vetänyt vertoja sille tunnekokemukselle mitä Spider-Man: No Way Home piti sisällään. Jo se, että näki vanhoista Raimin ja Webbin leffoista tuttuja pahiksia sai minut todella tunteelliseksi sekä hypemittarin menemään nollasta sataan sekunneissa. Siltikään, kaikista huhuista, spekulaatioista ja paljastuksista huolimatta en ollut pystynyt varautumaan siihen millaisen tunnereaktion Andrewn ja Tobeyn näkeminen taas valkokankaalla Peterin roolissa minussa sai aikaan. Se yhteinen hurraahuuto mikä pääsi salillisesta ihmisiä, se taputus, ne onnenkyyneleet. Siinä hetkessä jotenkin kaikki tuntui mahdolliselta ja olin taas se pieni poika, joka meni ihan sekaisin joka ikisestä Marvel-elokuvasta. Oli se sitten osa MCU:ta tai muuten vaan Marvelia. On niin mahtavaa olla osa tätä yhteisöä, tätä saagaa jolla tehdään elokuvahistoriaa. Luulin, että MCU ei enää voi yllättää, mutta tämä vuosi on todistanut sen asian vääräksi!

Tää vuosi oli ihan älyttömän kova Marvel -fanille. Vaikka Black Widow, Eternals ja Falcon and the Winter Soldier loistavatkin poissaolollaan tästä listalta, olivat ne silti monien fanien mieleen. What if..? -sarja oli aivan huikea ja oli hienoa nähdä muun muassa Ultronin paluu sekä Chadwick Boseman vielä viimeisessä MCU -roolissaan. Alkuvuosi meni Agatha All Alongia laulellen ja loppuvuosi Lokin soundtrackiä kuunnellen. Lukuisia uusia hahmoja esiteltiin, joista yhtenä henkilökohtaisena lempparina Kate Bishop (Hailee Steinfeld) Hawkeye -sarjasta. Marvel liimasi katsojansa ruutuun tasaisesti koko vuoden ajan ja ainakin minä olen aivan pähkinöissäni seuraavasta vuodesta! Niin paljon kaikkea hienoa MCU-kamaa on tulossa. Huh, olen puhunut!

BONUS

Koska kaikissa Marvel -leffoissa ja sarjoissa on aina näitä secret endingejä niin laitan tänne vielä bonus-kohtana Doctor Strange Supremen ihan omana kohtanaan. Marvelin animaatio sarja What if..? esitteli meille Stephen Strangen, joka käsiensä sijaan menettää sydämensä. Tässä jossittelu-tarinassa Strange menettää rakkaan Christinensä ja on valmis menemään maailman ääriin asti tuodakseen tämän takaisin. Strange joutuu tekemään kyseenalaisia valintoja tullakseen niin voimakkaaksi, että voi kääntää absoluuttisen aikapisteen pois pyhältä aikajanalta. Strange onnistuukin tässä, tuhoten koko oman universuminsa sekä kaiken mitä on koskaan rakastanut. Tämä siis pohjustuksena tässä tekstissä siihen oikeaan bonus kohtaan... sillä tää törkeän upea, pelottava ja sydämetön Doctor Strange Supreme tekee oletettavasti paluun Multiverse of Madness elokuvassa! Olen ihan törkeän hypeissäni tästä hahmosta, vaikka vielä ei olekaan vahvistettu, että kyseessä on juuri tuo sama Strange. Jos näin kuitenkin tulee olemaan niin tää jätkä hyppii taas kuukauden seinille innostuksesta. Kiitos kun luit!

Kauhulla odotan

 

Kauhuleffa kulutukseni menee tietyllä tapaa vähän kausissa. Välillä on hetkiä, jolloin ahmin suunnilleen kaikki mitä suoratoistopalveluissa on saatavilla ja toisinaan en halua koskea niihin pitkällä tikullakaan. Mikään muu genre ei mielestäni ole niin hajanainen kuin kauhuleffat. Erilaisia sub-genrejä sikiää kuin sieniä sateella ja jokainen uusi ohjaaja haluaa tehdä sen oman twistin tähän puhkikulutettuun päägenreen. Kauhuleffoja tehdään usein nopealla tahdilla, pienellä budjetilla ja korkeilla odotuksilla. Genreä on kuitenkin hauska seurata ja huomata miten se vuosien aikana on kehittynyt aina sieltä kultaiselta 80-luvulta  tähän päivään. Koitan tässä tekstissä vähän pureutua näihin omiin havaintoihin ja siihen, miten kauhu on mielestäni muuttunut vuosikymmenten saatossa.

Kasarilla koettu, ysärillä jatkettu

Ei ole mitenkään liioiteltua väittää, että kauhulla oli sellainen ihan omanlainen kulta-aikansa silloin kasarilla. 70-luvun lopussa alkanut Slasher-genre toi kauhun mainstreamiksi. Yhtäkkiä kauhulla voitiinkin saada aika koviakin tuottoja leffateattereissa, kun naamiomiehet lahtasivat teinejä pitkin kyliä, katuja ja leirialueita. Friday the 13th, Nightmare on Elm Street ja Halloween olivat slasher-genren pioneereja, joiden taikaa yritetään vielä tänäkin päivänä saada uudelleen aikaiseksi. Elokuvat esittelivät kaikki ne kliseet mitä tänä päivänä löytyy lähes kaikista kauhuleffoista. On naamioita, viimeisiä tyttöjä sekä jumpscare-kohtia. Toimivaa konseptia on tietenkin kiva jatkaa kakkos-osilla ja jokainen noistakin onnistuttiin niin sanotusti "pilaamaan" seuraavan vuosikymmenen aikana.

 

Ysäri periaatteessa siis kirjaimellisesti jatkaa siitä mihin kasari jäi. Nyt vuoroon astuivat vahvasti erilaiset jatko-osat, joissa nyhdettiin se viimeinenkin kiinnostavuus pois niin Alien kuin Halloweenkin -sarjoista. Toisaalta genrelle tapahtui myös paljon hyvää kun jopa Hollywood alkoi huomata sen voiman. Sixth Sense, Uhrilampaat ja Misery kaikki saivat huomiota ihan Oscareissakin asti! Etenkin protagonistit paranivat huomattavasti. Enää ei riittänyt, että päähenkilö oli vain kaunis naaras, joka henkensä kaupalla tarttuu jokaiseen mahdolliseen oljenkorteen päästäkseen pakoon. Nyt pakeneminen ja pelastuminen ei välttämättä enää ollut se juttu, pääasia, että päähenkilö oli uskottava ja samaistuttava sekä pystyi taistella vastaan. Clarice Starling, Sidney Prescott ja Heather(Blair Wich Project) jatkoivat kaikki sitä perintöä minkä kasarin "Scream queenit" kuten Jaime Lee Curtis jättivät jälkeensä.

Väkivallalla jatkoon ja psykologisella kauhulla painajaisiin

2000 luku sen sijaan toi mukanaan paljon gorea ja remake-elokuvia. Myös tietynlainen itsetietoisuus nosti vahvasti päätään Scream-elokuvien saattelemana. Slasherit muuttuivat entistä väkivaltaisemmaksi ja synkemmäksi. Nyt ei ollut enää niin väliä ketä kannusti elokuvan aikana, pääasia että ruumisluku lopussa oli huikean iso. Mitä erikoisempi kuolintapa, sitä enemmän pisteitä leffa sai. Saw, Hostel ja Final Destination sarjat ovat hyviä esimerkkejä näistä. Tämä on se kauhun ajanjakso, jota en voi sietää. Useat leffat olivat niin hirveän synkkiä ja väkivaltaisia ilman sen suurempaa perustetta kuin "gore nyt vain on se mitä ihmiset haluaa." En itse pidä siitä, että huono käsikirjoitus ja tylsät hahmot piilotetaan vain väkivallan taakse ja että jokaisen hiljaisen hetken täyttää jonkinlainen jumpscare. Myös erilaiset kasari-leffojen remaket täyttivät teatterit. Toinen toistaan huonommat tekeleet löytyvät nykyään sieltä Imdb:n listojen pohjilta, mutta saatiin 2000-luvullakin jotain hyvää: Cloverfield, American Psycho, The Ring sekä Paranormal Activity. Unohtamatta Guillermo del Toron teoksia.

Tämä seuraava mielipide voi tuntua monesta oudolta ja ehkäpä kohta oven takana kolkuttaa vihainen väkijoukko, mutta mielestäni kauhun paras aikakausi on ollut 2010-luku. Jotenkin se psykologinen kauhu onnistuttiin vihdoin käsyttämään sellaiseksi, että kauhu onnistuu pääsemään ihon alle ilman sen suurempaa väkivaltaa tai pelottelua. Katsoja kokee asiat kuin elokuvan päähenkilö. Enää ongelmana ei olekaan vain se varjoissa hiipivä mörkö vaan itse yhteiskunta. Totta kai yhteiskuntakritiikkiä on ollut kauhuleffoissa jo aikojen alusta saakka, mutta entä jos se ei olekaan niin päälle liimattua? It Follows, Midsommar, Get Out, Hereditary, It Comes at Night sekä the Babadook kaikki jäävät mieleen pyörimään, joskaan ei sen ruudulla näkyneen kauhun vuoksi vaan sen oudon tunteen mikä jäi kylmäämään selkäpiitä.

Saa nähdä mitä tämä vuosikymmen tuo tullessaan! Kauhulle kaikki ovet ovat avoinna ja voisin kuvitella, että uudet tulokkaat kuten Ari Aster, Jordan Peele ja Robert Eggers tulee tekemään vielä ties millaisia mestariteoksia. Varmasti myös uusia ohjaajia saadaan tälläkin vuosikymmenellä enkä malta odottaa seuravaa kertaa kun jonkun täysin randomin kauhuleffa räjäyttää tajuntani. Hyvää Halloweenia kaikille tasapuolisesti, muistakaa syödä hyvin ja katsoa kauhuleffoja niin ettei taas uskalla yksin nukkua!

Ruudukko nyt myös YouTubessa!

 

Hei tyypit! Miettikää oikeasti miten pitkälle ollaan tultu tämän blogin myötä? Alkuvuodesta vietettiin Ruudukon 10 vuotis synttäreitä ja perustin sen kunniaksi Instagram tilinkin tälle blogille. Nyt reilu kuukausi sitten starttasi myös tube, joka pääsääntöisesti ja toistaiseksi keskittyy Pokémon -kortteihin aika paljon. Jos ei insta ja tube ole vielä seurannassa niin käy heittämässä tykkäystä ja kommenttia ja pistä tilaukseen! Olisi kiva taas pitkästä aikaa päästä teidänkin kanssa jutskailemaan.

Tähän kohtaan mulla ei ole nyt mitään sen ihmeempää päivitettävää tänne blogin puolelle. Kaikki vapaa-aika menee nyt just somen ja pelien kanssa. Piirtääkin koitan aina kun ehdin, mutta se viime vuonna aiheutettu burnis vaikuttaa yhä. Ei muuta kuin hauskaa syksyn jatkoa itse kullekin, kiva kun ootte täällä vielä! :)

-Ruudukko

Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings

Siitä lähtien kun Marvel julkisti tekevänsä Shang-Chi elokuvan, olen ollut ihan älyttömissä hypeissä! Shang-Chi ei ole minulle tuttu sarjakuvista, mutta hahmo ja sen tarina kiinnosti silti paljon. Myös se, että Marvel Studios lähtisi tekemään kung fu -henkistä elokuvaa kuulosti aivan mahtavalta idealta. Oliko odotus sitten kaiken tämän hypen arvoista ja miten Shang-Chi sijoittuu muiden Marvel -leffojen maailmaan? Koitetaan pureutua näihin tässä arvostelussa! Luulen, että tämä sisältää pieniä spoilereita, joten pienellä varauksella.

Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings on Destin Daniel Crettonin ohjaama Marvel Studios elokuva. Pääosissa nähdään muun muassa Simu Liu, Awkwafina, Michelle Yeoh, Tony Chiu-Wai Leung sekä Meng'er Zhang. Ensi-iltansa elokuva sai tähän ajankohtaan nähden poikkeuksellisesti vain elokuvateattereissa ja saa Disney plus julkaisun vasta myöhemmin tämän syksyn aikana. Elokuva kuitenkin kaikista maskipakoista ja rajoituksista huolimatta onnistui tahkoamaan jo avaus viikonloppunaan ihan hillittömän määrän rahaa eikä ihme, Shang-Chi on juuri niin vahva tekele kuin sen povattiinkin olevan!

Simu Liu on aivan ihana ja toimii tosi hyvin Shang-Chin roolissa. Alkuun vähän pelästyin sitä kun hahmo tuntui hukkuvan vastanäyttelijä Awkwafinan hahmon Katyn varjoon. Awkwafina on muutenkin sellainen scene-stealer, että huhhuh! Vasta hetken aikaa leffaa katsottuani vihdoin tajusin sen, Shang-Chin on takoituskin olla vähän introvertti-hahmo. Tyyppi joka mieluummin on pois parrasvaloista, eikä halua olla osallisena isompaa toimintaa. Ei jokaisen sankarin tarvitsekaan olla ulospäin suuntautunut vitsiniekka. Tämä oli siis mukavaa vaihtelua kaikkien Chrisien joukkoon. Liu on myös todennut, että oli tärkeää rakentaa hahmo niin sanotusi alusta. Alkuperäisen Shang-Chin kun on kirjoittaneet valkoiset miehet, joilla ei ole ollut riittävää kokemusta siitä, millainen aasialaisen supersankarin kuuluisi ihan oikeasti olla. Shang-Chi ei puhu paljoa, mutta hahmossa on silti paljon sydäntä, pitää vain osata katsoa hieman pintaa syvemmälle. Esimerkiksi kovinkaan moni Marvel-päähenkilö ei ole itkenyt ensimmäisessä soolo-elokuvassaan.

 

Vaikka päähahmo onkin hieman vakavampi kuin Marvel-sankarit yleensä, oli leffassa kuitenkin sitä taattua MCU-huumoria. Palaavat hahmot kuten Wong, Abomination ja Trevor Slattery toivat kaikki hieman huumoria tähän seikkailuun hauskoilla pikku cameoillaan. Myös Awkwafina piti huolen, että välillä vähän nauretaan - joskus jopa vähän liiankin tiuhaan tahtin. Taistelukoreografiat olivat upeita ja Liu tekikin paljon stunteistaan ihan itse. Oli paljon viittauksia niin Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme ja Old Boy elokuviin kuin myös perinteisiin Jackie Chan kohellus-leffoihin. Tykkäsin siis ihan sikana noista action-kohtauksista!

Itsellä oli odotukset niin korkealla, että ihan sinne top viiteen ei kyllä Shang-Chi kuitenkaan päässyt. Se on kuitenkin varmasti yksi parhaimpia MCU-sooloelokuvia ja jokaisen Marvel-fanin must see listalla. Shang-Chi ei sinällään edistä MCU:n kokonaisjuonta kovinkaan paljon, mutta jo se että mukaan saatiin nyt lisää mystisiä voimia sekä aasialaiset kamppailulajit, on jo mielestäni ihan tarpeeksi paljon lisäsisältöä. Muutenkin on mahtavaa saada viimein isoon leffaan päärooliin aasialaistaustaisia näyttelijöitä. Toivottavasti ei ole kaukaa haettu, että tämän leffan myötä tulisi Hollywoodiinkin jonkinlainen tuulahdus idästä ja näkisimme niin sanotusti "valkoisen miehen" -roolissa enemmän myös aasialaistaustaista väkeä. Aina saa toivoa!

Marvel Cinematic Universe: Phase 4

 

Kauan odotettu Marvel Cinematic Universen vaihe neljä on vihdoin saatu käyntiin. Teille, jotka ette ole niin perillä näistä niin MCU on jaettu erilaisiin vaiheisiin, joista viimeisin päättyi Spider-Man: Far From Home ja Endgame elokuviin. Vaihe neljä puolestaan starttasi Wandavisionin muodossa alkuvuodesta ja sittemmin siihen on saatu mukaan the Falcon and the Winter Soldier ja Loki sarjat, sekä Black Widow-sooloelokuva. Mitä kaikkea vaihe neljä sitten tuo tullessaan ja mihin kannattaa varautua? Koitetaan pureutua näihin tässä tekstissä. Mukana on mahdollisesti spoilereita kaikista edellämainituista, sekä spekulaatiota tulevasta. Otathan siis tämän huomioon!

MCU alkoi vuonna 2008 elokuvalla Iron Man. Jo heti alusta oli selkeää, että Marvel lähtee hakemaan jotain suurta ja kunnianhimoista elokuvauniversumillaan. Pienet yhtymäkohdat alkoivat vuosien kuluessa muuttua isommaksi ja isommaksi kokonaisuudeksi ja vuonna 2012 näimmekin ensimmäistä kertaa suurimmat Marvel-sankarit samalla ruudulla elokuvan Avengers muodossa. Sieltä saakka alettiin pikkuhiljaa myös kiusoittelemaan tulevalla pahalla, eli Thanoksella. Faneille tehtiin selväksi, mikä tämän leffasarjan endgame tulisi olemaan ja ketä vastaan Kostajat joutuisivat lopussa taistelemaan. Vuosien odotus palkittiin vuonna 2019 elokuvassa Avengers: Endgame, kun Thanos päihitettiin ja maailmaan saapui rauha. Ei secret endingejä, ei selkeää kuvaa tulevaisuudesta. Vain rauha, jonka jokainen hahmo tuntui jollain tapaa saavuttaneen. Siitä onkin sitten hankala pistää enää paremmaksi, kun kaikki tuntuu olevan jo koettu ja nähty. Jotain uutta pitäisi kuitenkin keksiä, jotta Mikki Hiiren rahakone jaksaa tuottaa lisää miljardeja. Mutta mitä?

 

Hätä ei ole tämän näköinen, sillä vuosikymmeniä jatkuneista Marvel-sarjakuvista löytyy vielä paljon käyttämättömiä juonikuvioita ja mielenkiintoisia hahmoja. Vaihe neljä tulee antamaan enemmän ruutuaikaa niille hahmoille, jotka aiemmin ovat olleet hieman sivussa (Wanda, Vision, Hawkeye, Loki mm.) ja keskittymään hyvin pitkälti näihin kahteen pääkohtaan: aika ja todellisuus. Loki sarjan lopussa, Loki variantti Sylvie avasi pandoran lippaan surmaamalla pyhän aikajanan vartijan, herran nimeltä One Who Remains. Tästä aiheutuu se, että multiversumin aikajanat alkavat poiketa polultaan ja risteämään toisten universuminen kanssa. Pääsemme siis varmasti tulevissa elokuvissa matkustamaan multiversumin eri maailmoissa sekä aikamatkustamaan niin Quantum Realmin kuin TVA:n avulla. Panokset tulevat niin sanotusti kasvamaan exponentiaalisesti, kun galaktiset uhat sekä tuttujen hahmojen vaarallisemmat variaatiot pääsevät kulkemaan vapaasti. Enää maailmaa ei uhkaa vain yksi narsistinen titaani, vaan koko multiversumi on uhattuna kun rellestys pyhällä aikajananalla alkaa! Eikä siinä vielä kaikki! Se kuka tästä kaikesta sekavuudesta hyötyy eniten, Kang the Conqueror, on tulossa. 

Jo nyt MCU:hun on esiteltyä monia avainhahmoja kuten Yelena Belova sekä Valentina Allegra de Fontaine. Uusia hahmoja esitellään koko ajan lisää ja muun muassa Shang-Chi tekeekin ensiesiintymisen tänä syksynä. Myös Young Avengers ja Ihmeneloset kolkuttelevat ihan oven takana, vaikka mitään virallista ei olekaan vielä julkistettu. Vaiheen neljä oletettu pääpahiskin sai jo ruutuaikaa Lokin viimeisessä jaksossa, kun Jonathan Majors teki cameon viimeisessä jaksossa. On myös mielenkiintoista nähdä tuleeko seuraava Spider-Man: No Way Home ja Doctor Strange in the Multiverse of Madness yhdistämään jollain tapaa Sonyn ja Foxin entiset elokuvauniversumit mukaan MCU:hun. Ainakin huhujen mukaan, sekä Tobey Maguiren, että Andrew Garfieldin Hämikset nähtäisiin tuossa No Way Homessa. Vain aika kertoo kuinka käy, mutten yllättyisi yhtään vaikka leffassa olisi cameot kaikilta olemassa olevilta Hämiksiltä, myös Miles Moralesilta.

Vaiheen neljä alku on ainakin omasta mielestäni tuntunut todella kiinnostavalta, mutta vähän sekavalta. Sekavuuteen ei auta, että vaiheen palaset ovat nyt ilmestyneet hieman eri järjestyksessä koronatilanteen vuoksi. Siksi sarjoilla onkin nyt yllättävän suuri painoarvo siinä, että kaikki tämä tuleva pohjustetaan hyvin. Mielestäni Wandavision ja Loki ovatkin onnistuneet oikein hyvin tässä uuden kiusoittelussa ja avannut silmiä uudenlaiseen lähestymiseen tähän jo tuttuun ja turvalliseen MCU:hun. Vielä on paha sanoa, mikä näiden sarjojen lopullinen painoarvo on siinä kohtaa, kun leffoja alkaa ilmestymään. Suosittelen kuitenkin jokaista Marvel fania tsekkaamaan ne läpi. Sen verran monta tärkeää juttua ja hahmoa esitellään, että leffoja katsellessa voi mennä sormi suuhun helpostikin tulevaisuudessa. Myös minulle itselle on ollut hieman hankalaa kaiken tämän uuden sisäistäminen, sillä jopa minun Marvel tietämys päättyi oikeastaan tuohon vaihe kolmoseen. Nyt tulevat hahmot ja juonenkäänteet eivät ole enää niin tuttuja, enkä osaa enää päteä asioilla samalla tavalla kuin ennen. Kamalaa! Se on kuitenkin varmaa, että mitä ikinä seuraavan parin vuoden aikana tulee tapahtumaan - on erittäin kiinnostavaa ja tulen varmasti hypettämään vähän sitä sun tätä. Sen verran kiinnostavia aikoja eletään nyt!

Black Widow

 

On varmasti hankalaa yrittää lämmitellä yleisö taas takaisin Marvel-leffojen pariin tälläisen tauon jälkeen. Endgame oli sen verran huikea elokuva, että varmasti kaikilla on korkeat odotukset jatkon kannalta. Se ei myöskään auta, että elokuvat ovat olleet ylipäätään vähän niin kuin jumissa tässä parin viimeisen vuoden aikana kun teattereihin ei pääse. Nyt Disney on kuitenkin rohkeasti päättänyt alkaa julkaisemaan uutuusleffansa myös suoraan jo striimauspalvelussaan, josta premium accessilla voi ostaa jo etukäteen itselleen katsottavaksi uutuudet. Näin ovat saaneet tänä vuonna ensi-iltansa jo Raya and the Last Dragon, Cruella sekä Marvel-leffojen uusin, Black Widow. Alkuun meinasin, että voin odottaa sinne lokakuuhun asti, että leffa on ilmaiseksi tarjolla Disney plus tilaajille, mutta perus fomo ja spoilerivaarat saivat minut sortumaan tähän. Tässä ensikäden mietteitä Black Widow-leffasta.

Black Widown piti saada ensi-iltansa jo viime vuonna, mutta sattuneesta syystä se siirtyi reilulla vuodella. Elokuva kertoo Natasha Romanoffin aka Black Widown tarinaa Civil Warin jälkeen. Se pureutuu myös Natashan lapsuuden traumoihin ja kertoo meille kuinka Red Room niminen organisaatio luo Black Widow-sotilaita. Elokuvassa esitellään muutama uusi hahmokin, mutta ei mitään maailmaamullistavaa. Mieleen jää edes jollain tasolla positiivisesti ainoastaan Natashan siskoa Yelenaa näyttelevä Florence Pugh.

Itse lähdin todella varovaisin odotuksin leffaa katsomaan, etten nyt ihan totaalisesti pettyisi. Silti elokuva tuntui tylsältä ja sisällöttömältä. Emme pääse yhtään sen enempää Natashan pään sisään. Hahmossa ei tapahtu juuri minkäänlaista kehitystä, eikä Scarlett Johansson todellakaan pääse potentiaaliinsa. Olisi ollut niin kiva nähdä edes jotain tunnettakin. Kai vahva naishahmokin saa välillä murtua, näyttää tunteita? Mielestäni saa ja näin pitääkin tehdä jos haluaa jonkinlaista tarttumapintaa ja samaistuttavuutta hahmoon. Nyt hahmo tuntuu ontommalta kuin koskaan aiemmin, eikä joku vartin kestävä alkukohtaus Natashan lapsuudesta kyllä paljoa anna lisäsisältöä.

On siis sanomattakin selvää, että olen pettynyt siihen, kuinka luokattoman huono tekele tämä oli. Se ei ollut sillä tasolla, mitä MCU-elokuvilta odottaa näin kymmenen vuoden jälkeen. Elokuvaa on odotettu vuosia ja tietäen kuinka loistava näyttelijä Johansson on, oli tämä elokuva lähes surullista katsottavaa. Se ei tunnu agenttileffalta, se ei tunnu hahmotutkielmalta ja mikä pahinta, se ei tunnu Marvel-leffalta. Onko kyseessä huonoin MCU-leffa? Tuskin kuitenkaan, mutta ei mulle ainakaan jäänyt mitään hinkua katsoa tätä uudelleen. Edes secret ending ei tuntunut nostavan hypeä mihinkään. Easter eggejä sentään oli paljon, mutta nekin aika varovaisia ja jo MCU:ssa oleviin juttuihin viittaavia. Voi siis odottaa ihan hyvin, että tämä tulee Disney Plus -kansalle ilmaiseksi katsottavaksi. Ei jatkoon.

Viisi anime-elokuvaa, jotka jokaisen tulisi nähdä

 

Tuntuu, että haukkasin liian ison palan kun aloin pohtia omasta mielestä viittä parasta anime-elokuvaa. En ole mikään animen suurkuluttaja, mutta etenkin nuorena tuli katsottua jonkin verran näitä. Jos joku ei muka vielä tiennyt, niin animella takoitetaan periaatteessa kaikkea japanilaista animaatiota Iso osa ihmisistä yhdistää sen suurisilmäisiin hahmoihin ja ylikorostettuihin tunnetiloihin ja kaikki tietävät ainakin ne Studio Ghiblin -elokuvat, jotka dominoivatkin niin kutsuttua länsimaista anime-kulttuuria. Mikä animessa on mielestäni hienointa on se, ettei sitä tunnu rajoittavan länsimainen oletus siitä, millainen piirretyn kuuluu olla.

Valitsin listalle sellaisia anime-elokuvia, joilla on ollut iso kulttuurillinen vaikutus. Sellaisia, joissa on kaunis tai aikaansa edellä oleva animaatio, kiinnostavia hahmoja ja muuten vain sellaista miellyttävää meinikiä. Pääsääntöisesti kuitenkin sellaisia, jotka ovat minulle henkilökohtaisesti tärkeitä teoksia. Mukana on jos jonkinlaista genreä niin ihan sieltä animen kulta-ajoista tähän päivään asti. Valitsin vain yhden elokuvan per ohjaaja, ettei Miyazaki dominoisi listaa mestariteoksillaan. Pitkien pohdintojen ja uudelleen katseluiden jälkeen päädyin valitsemaan nämä viisi elokuvaa sellaisiksi animeiksi, jotka jokaisen tulisi nähdä elämänsä aikana! Missään järjestyksessä nämä ei ole, minua vain itseäni helpottaa nuo numerot tuossa edessä.

 

#5 Akira
Ohjaaja: Katsuhiro Ōtomo
Julkaisuvuosi: 1988

Voisin väittää, että millään muulla anime-elokuvalla ei ole ollut niin suurta vaikutusta animaatiokulttuuriin kuin Akiralla. Akira on se anime, joka esitteli japanilaisen animaation länsimaalaiselle yleisölle. Se vaikutti hurjasi niin tuleviin anime-elokuviin kuin cyberpunk-genreen ylipäätään. Tarinaltaan elokuva ei yllä sarjakuvan tasolle, mutta animaatio, se animaatio! Kaikki on niin hiotun hienoa ja soljuu upeasti, tehden maailmasta ja hahmoista eläväisiä. 

#4 Your Name
Ohjaaja: Makoto Shinkai
Julkaisuvuosi: 2016

Your Name on niitä elokuvia mitkä pitää itse nähdä ja kokea. Elokuvassa päähenkilönä on Mitsuha, joka toivoo toisenlaista elämää, herää yhtenä aamuna vieraassa kehossa kaukana kotoa. Alkaa jännittävä selvittäminen, että kenen kehossa ollaan, mitä edes tapahtuu vai onko kyseessä sittenkin vain uni? Hyvä ystäväni kehui vuodesta toiseen tätä leffaa mulle ennen kuin sen sitten suostuin katsomaan. Ja voi pojat mistä olinkaan jäänyt paitsi! Tarina on täynnä juonenkäänteitä ja visuaalisesti kauniita hetkiä. Äläkä turhaan pelästy sitä, että kyseessä on rakkaustarina, tämä on niin paljon muutakin! Modernien anime-leffojen selkeintä huippua!

 

#3 Henkien kätkemä
Ohjaaja: Hayao Miyazaki
Julkaisuvuosi: 2001

Oma kestosuosikkini Miyazakin elokuvista! Ja jos ihan totta puhutaan, tämän listan olisi vonut täyttää helposti Miyazakin leffoilla. Päätin kuitenkin hillitä itseni ja valita vain sen kaikkein parhaimman. Henkien kätkemä on kaunis ja ajaton animaation mestariteos. Elokuvan loppu jää kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa ja saa kyseinalaistamaan kaiken mitä juuri tapahtui. Päähenkilö Chihiro kasvaa valittavasta laiskimuksesta kunnon kansalaiseksi, joka onnistuu pelastamaan niin itsensä kuin vanhempansakin oudosta henkien kätkemästä maailmasta. Elokuvan hahmot ovat toinen toistaan oudompia ja Joe Hishaishin törkeän kaunis musiikki kruunaa koko elokuvan.

#2 Tokyo Godfathers
Ohjaaja: Satoshi Kon
Julkaisuvuosi: 2003

Oli melko vaikea päättää, mikä olisi Satoshi Konin paras elokuva. Kaikki mitkä olen nähnyt on keskenään niin erilaisia, että juuri ja juuri edes tunnistaa saman ohjaajan tekemiksi. Päädyin kuitenkin valitsemaan elokuvan Tokyo Godfathers, joka iskee jollain oudolla tavalla tunteisiin. Tokyo Godfathers on jouluinen komedia, jossa kolme koditonta löytävät vauvan hylättynä roskakatokseen. Kolmikko päättää ottaa vauvan hoiviinsa ja etsiä tämän vahemmat. Matka on täynnä kommelluksia ja uskomattomia sattumuksia. Huumori on kuivaa ja mustaa, mutta elokuva onnistuu silti käsittelemään melkoisen vakaviakin asioita siinä sivussa.

#1 Tulikärpästen hauta
Ohjaaja: Isao Takahata
Julkaisuvuosi: 1988

Tulikärpästen hauta on oudolla tavalla melko tavanomainen Studio Ghibli -elokuva, vaikka se onkin oikeasti kaukana siitä. Tarina on osittain tositapahtumiin perustuva, mikä tekee siitä oikeastaan vielä sydäntäsärkevämmän kokemuksen. Päähenkilöinä ovat sisarukset Seita ja Setsuko, jotka koittavat parhaansa mukaan selviytyä sodan runtelemassa Japanissa. Katsomme elokuvan ajan kuinka Seita kasvaa mieheksi pitäessään huolta sairaasta siskostaan, vain tajutaksemme, että luotimme liikaa Seitan tavoin siihen, että pelkällä rakkaudella pääsee pitkälle. Elokuva kostuttaa paatuneemmankin kriitikon silmäkulmat viimeistään siinä kohtaa kun Michio Mamiyan loistava musiikki soi samalla kun tulikärpäset ympäröivät ruudun.

Siinäpä ne oli! Saatat olla parempi anime-asiantuntija, joten sinulla todennäköisesti on parempiakin leffoja ehdottaa. Kommentoi toki nämä joko tänne tai Instagramin puolelle niin tutustun mielläni ehdotuksiisi! En valinnut listalle sellaisia elokuvia, jotka vaativat esimerkiksi jonkin kokonaisen sarjan katsomisen, jotta sen voi ymmärtää. Tästä syystä siis yksikään Dragon Ball, Fullmetal Alchemist tai Pokémon -elokuva eivät päässeet listalle, vaikka onnistuneita tekeleitä olisivatkin. Kunniamaininnat näille upeille teoksille, jotka jäivät listan ulkopuolelle: Paprika, Naapurini Totoro, Prinsessa Mononoke ja Perfect Blue.

Vertaillaan suosittuja keräilykorttipelejä!

Moni varmaan tietääkin, että mulla on melkoisen vahva Pokémon-kortti tausta. Olen kerännyt ihan pienestä asti ja voisinkin kutsua itseäni jo jonkinlaiseksi ammattikerääjäksi. Ruudukon uuden instagram-tilin myötä innostuin tutustumaan myös muihin keräilykorttipeleihin. Testailin aukoa Magic: The Gathering, Final Fantasy sekä Flesh and Blood kortteja ja koitin samalla saada ihan ensikäden kokemusta Pokémon korttien "kilpailijoista". Sen lisäksi päätin myös kirjoitella pientä vertailua ja kertoa ensimmäisiä ajatuksiani kaikista testailuistani. Näkökulmaksi tarkasteluun otin sen kuinka helppoa ja selkeää aloittelijan on lähteä mukaan kunkin pelin maailmaan, millä todennäköisyydellä ostoksesi on sijoitus ja kannattaako ylipäätään keräillä näitä kortteja. Mikäli haluat nähdä selkeät tähtiarviot kaikista, hyppää instagramin puolelle Ruudukko_official. Tein sinne sellaisen selkeän tiivistelmän. Tässä kuitenkin vähän syvällisempää arviota teille, jotka jaksatte lueskella!

Pokémon Trading Card Game
Julkaisuvuosi: 1996-
Julkaisija: The Pokémon Company (nykyään)

Voisi olettaa, että minulla on puolueellinen näkemys Pokémon-kortteihin. Oli kuitenkin yllättävän helppoa pysyä objektiivisena arvioidessani myös tätä omaa lempilastani. Valehtelisin, jos väittäisin, etten tiedä Pokémon TCG:n ongelmakohtia. Etenkin tällä hetkellä Pokémon TCG kärsii korttipulasta ja siitä, että erilaiset trokarit ostavat kortteja varastot tyhjiksi ja myyvät sitten hetken päästä kalliimmalla eteenpäin. Etenkin setit, joissa Charizard on läsnä - viedään käsistä. Kaikesta tuosta huolimatta, Pokémon-kortit ovat tällä hetkellä mielestäni se kaikkein varmin ja paras sijoituskohde. Pokémon ei ole menossa minnekään ja aina tasaisin väliajoin se tulee järkyttävän isona buumina takaisin. Eli jos saat nyt hyvän kortin, on sen arvo varmasti tulevaisuudessa moninkertainen. Uuden keräilijän on helppo lähteä mukaan sillä yleensä Pokémon aiheena on kaikille kiinnostuneille jo tuttu. Olkoon se sitten nostalgia tai se, että kasvat parasta aikaa Pokémonin ympäröimänä. Jos kuitenkaan taskuhirviöt ei kiinnosta tuon taivaallista, kannattaa nämä skipata kokonaan.

 

Magic: The Gathering
Julkaisuvuosi: 1993-
Julkaisija: Wizards of the Coast

Magic: The Gathering on varmaankin se isoin keräilykorttipeli mitä on. Vuodesta toiseen se jaksaa porskuttaa markkinoiden ykkösenä ja on melko selkeää miksi. MTG:llä on ihan hurja määrä aktiivisia pelaajia ja uusia korttejakin tulee tasaisesti pitkin vuotta. Peliformaatteja on monia erilaisia, joista varmasti löytyy jokaiselle sopiva muoto. Vanha peli on kehittynyt vuosien varrella huikeasti ja ne kaikkein arvokkaimmat kortit taitaa olla sieltä pelin ihan alkuajoilta, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Keräilijän näkökulmasta MTG kuitenkin tuntuu olevan vähän hankala aloittelijalle. Ei ole kovin selkeää, millä perusteella alkaisi kortteja keräämään etenkin niin, että kokoelmalla olisi tulevaisuudessa arvoa. Kokonaisen setin kerääminen vaatii paljon online-shoppailuja ja rahaa sillä etenkin vanhemmat kortit voivat maksaa enemmän kuin henkilöauto! Itse kuitenkin innostuin siitä, että MTG tarjoaa todella paljon erilaisia vaihtoehtoja keräämiseen. Voit hankkia itsellesi vaikkapa Secret Lair -kokonaisuuksia, Japan Alternate Art -kortteja tai  suosikkitaiteilijasi kaikki tuotokset. Pelaamisesta en osaa tämänkään kohdalla sanoa mitään, mutta korttien taide ja kiinnostavat tarinat ovat saaneet minutkin pikkuhiljaa lämpenemään mätäkälle. 

Final Fantasy Trading Card Game
Julkaisuvuosi: 2016-
Julkaisija: Square Enix/Hobby Japan

Lisenssituotteet voivat olla joskus hankalia saada toimimaan. Näin on myös Final Fantasy TCG:n kanssa. Koko setti tuntuu enemmän vain lisärahastukselta ilman sen suurempaa panostusta itse tuotteeseen. Korttien taide on suoraan pelien konseptitaidekuvia tai peligrafiikkaa, enkä osaa antaa arvoa yhtään tälläiselle. Final Fantasyssä olisi nimittäin varmasti potentiaalia vaikka mihin! Uskoisin, että taitelijoitakin olisi ihan jonoksi asti kuvittamaan kortteja ja Square Enix varmasti saisi rahansa takaisin näiden palkkaamisesta melko nopeasti. Muutaman makean näköisen kortin takia ei kannata tätä tuotetta ostaa, ellet sitten ole ihan Final Fantasy-superfani. Korttien laatu sai minut kuitenkin hieraisemaan silmiäni, pahvi oli todella laadukasta ja muovipinnoitettu toiselta puolelta. Selkeästi siis pelaamisen kestävät kortit, vaikkei ehkä keräilijälle se kaikkein mieluisin tuntuma. Sijoitusmielessä kuitenkin aivan todella huono ostos kun tuntuu, että edes tosi fanit eivät ole kiinnostuneita tai edes juurikaan tietoisia tuotteen olemassaolosta.

Digimon: Digi-Battle Card Game
Julkaisuvuosi: 2000-2001
Julkaisija: Upper Deck/Bandai

Unohdetut Digimonit jäivät kyllä kaiken jalkoihin silloin Pokémon-korttien aiheuttamassa keräilybuumissa. Näitä ensimmäisten sarjojen kortteja löytää vielä aika helposti, eikä niistä ne hienoimmatkaan maksa montaa euroa. Sellaiselle kuitenkin, joka kokee Digimonin nostalgisena asiana, suosittelen vahvasti hankkimaan nämä pari ensimmäistä settiä itselleen vielä kun halvalla saa. Koska nostalgia on kovassa nosteessa ja jokainen haluaa oman siivunsa siitä, povaan hieman sitä, että jossain kohtaa Digimon saa sen uuden tulemisen. Tällöin 2000-luvun Digimon krääsä pomppaa varmasti arvossa huikeasti! Tätä ei kuitenkaan kannata liian varmaksi odottaa vaan enemmänkin Digimon on tällä hetkellä sellainen nice-to-have -keräilykohde. Itse pidän  kovasti korttien yhtenäisestä kuvtuksesta ja melkoisen simppelistä pelattavuudesta ja onhan siinä nyt pirusti nostalgiaakin mukana!

Flesh and Blood
Julkaisuvuosi: 2019-
Julkaisija: Legend Story Studios

Listan uusin tulokas on Flesh and Blood, joka on tällä hetkellä melkoisen isossa nosteessa. Eikä kannata pelästyä vähän cringeä ja edgyä nimeä, sillä jotkut puhuvat jopa, että tässä olisi vihdoin se uusi MTG. Omasta mielestä on kuitenkin todella hankala sanoa mihin FaB kehittyy tulevaisuudessa. Voi olla, että siitä tulee iso hitti ja se siirtyy tuonne keräilykorttipelien kirkkaaseen kärkeen tai yhtä todennäköisesti se vain unohtuu korttipelejä pursuavan maailman virtaan. Ilmeisesti pelimekaniikka on kuitenkin niin helppo ja selkeä, että se kiinnostaa monia muista korttipeleistä lähteneitä pelaajia. FaB on vielä niin tuore, että kaikki tuntuu uudelta ja ihmeelliseltä. Korttien kuvitukset ovat todella laadukkaita ja itse kortitkin ihan kunnollisia. Sijoituksena Flesh and Blood on kuitenkin riski. Se mikä nyt on kallis kortti ei välttämättä ole sitä viiden vuoden päästä, jos kukaan ei enää ole kiinnostunut pelistä, eikä ostajia ole. Tässä keräilykortti-huumassa saattaa unohtua se, että jokainen korttipeli ei ole arvokas, ainakaan ennen kuin se on ollut tarpeeksi kauan esillä. Siksi suhtaudun itse tähän vielä vähän varauksella, mutta jos etenkin pelaamisen puolesta kiinnostaa niin mikään ei estä lähteä mukaan tähän junaan!

Tässä siis mun amatöörimietteitä noista muista. Monella on varmasti paljonkin vastaansanottavaa noista ja jos ihan totta puhutaan, niin en minä ole mikään luettelemaan faktoja asioista, joista en oikeasti ymmärrä. Tämä kaikki oli lähinnä siis mun omien keräilijä-silmien kautta katsottua arviointia, jonka koitin pitää puolueettomana ihan loppuun asti. Jos sinulla on parempaa tietoa, kuten varmasti onkin, niin laita toki kommenttia täällä tai Instagramissa. Haluan oppia näistä lisää ja ymmärtää paremmin. Korttien keräily on kuitenkin ihan huikean hauskaa ja jännittävää! Kerää siis mitä ikinä haluat ja niin tunteella kuin ikinä lähtee. Keräilyssä ei ole oikeaa tai väärää tapaa vaan keräilykokoelmia on yhtä monta kuin on keräilijääkin. Olen puhunut!

Roolipelaus

Elämme tällä hetkellä mailmassa, jossa on ihan mukava päästä välillä ihan toisiin maailmoihin tästä kammottavasta arjesta. Jonnekin sinne sateenkaaren toiselle puolelle ihmemaahan. Tähän roolipelaus antaa aivan huikean hyvät mahdollisuudet! Olen harrastanut ropettamista aina Kyamk-opiskeluajoistani asti. Tuolloin hyvä ystäväni esitteli minulle ja muutamalle muulle roolipelaamisen salat ja mahdollisuudet. Rope-kärpänen puri kovaa ja nyt onkin tullut melkein vuosittain ropetettua ainakin jotain. Kirjoitushetkellä olen osallisena kahdessa hyvin erilaisessa roolipelissä. Toinen on minun itseni kirjoittama yliluonnollinen "coming of age" seikkailu ja toinen perinteisempi fantasia D&D, jossa olen pelaajan asemassa. Rakastan molempia pelejä ja ne ovatkin ehkä parhaimmat ropet missä olen koskaan vielä ollut mukana! Millaista on sitten se itse pelaaminen ja kuinka siihen voi päästä mukaan? Koitan puida näitä asioita tässä tekstissä.

Roolipelaamisen aloittaminen on varmaan se hankalin ja jännittävin prosessi ikinä. Jos ei tunne entuudestaan ketään, jonka kanssa ropettaa, on tosi hankala päästä kunnolla sisälle pelaamiseen. Hyviä kanavia rope-kavereiden löytämiseen on muun muassa Suomen Roolipeliseuran Instagram ja Discord, jossa voi esitellä itsensä ja kertoa millainen ropettaminen kiinnostaisi. Kynnys vieraiden ihmisten lähestymiseen myös netin välityksellä voi olla melko suuri. Sen kuitenkin lupaan, että sitten kun se jää on murrettu ja pääset pelaamaan, tulet rakastamaan ropettamista ennen pitkää! Tai sitten huomaat, ettei se ole ollenkaan sinun juttusi. Muista kuitenkin, että alkuun jokaisen pelaaminen on tahmeaa eikä ole mikään häpeä, jos ei heti osaa kaikkea.

Jos olet kuten minä, sinua saattaa myös kinnostaa roolipelin kirjoittaminen ja vetäminen. Mikään ei ole sen upeampaa kuin luoda maailma niin sanotusti tyhjästä ja alkaa kehittämään erilaisia kommervenkkejä pelaajien päänmenoksi! Oma tyyli ja taidot kehittyy, mitä enemmän pelejä vetää ja pelaa. Kannattaa tutkia erilaisia roolipelimuotoja ja pelinjohtajia ja selvittää mikä on se sulle kaikkein kivoin tapa vetää ropea. Mulla itsellänikin on kestänyt vuosikausia hioa mun vetämistyyli tietynlaiseksi ja siltikin se kehittyy joka kerta kun opin jotain uutta muiden ropeista. Ropettamiseen ei onneksi ole olemassa mitään kiveen hakattuja sääntöjä, vaan pelejä on yhtä monta erilaista kun on vetäjääkin. Loppujen lopuksi sinä päätät säännöt omaan ropeesi.

Mun ropeen kuuluu isona osana maailman rakentaminen. Sitä tukemassa on videoita, musiikkia sekä konseptikuvia. Ilme näkyy myös logossa sekä hahmolomakkeissa.

Vaikka kirjoittaminen ja pelin johtaminen on mulle se rakkaampi tapa ropettaa, tykkään myös olla pelaajana. Ensimmäistä kertaa ikinä olen myös mukana niin sanotussa "oikeassa ropessa", jossa ihan oikeasti on nopan heittoa, kokemuspisteitä ja skillejä. Mun omat ropet on niin pelkkää tarinan kerrontaa, että sitten kun tulee yhtäkkiä matematiikka mukaan niin olen vähän pihalla. Olen kuitenkin oppinut tässä muutaman kuukauden aikana ihan huikean paljon erilaisia juttuja, mitä voi sitten joskus hyödyntää omissakin ropeissa. Meidän ropevetäjä on myös aivan huikean hyvä ja ottaa huomioon meidän aloittelijoiden tietämättömyyden hyvin. Hyvä pelinjohtaja opastaa ja pitää huolen, että kaikilla on kivaa!

Pelaaminen onkin ihan parasta, kun ympärillä on luotettavia ihmisiä. Silloin pystyy todellakin päästämään irti ja eläytymään aidosti pelattavaan maailmaan. Näen aina niin elävästi sieluni silmin tapahtumat, maisemat ja hahmot. Hyvä pelisessio tuntuu siis oikeasti siltä, kuin eläisi ja hengittäisi pelattavaa maailmaa. Tästä syystä haluankin aina piirtää kuvan kaikista kirjoittamistani ja pelaamistani hahmoista, jotta myös muut voivat nähdä hahmoni sellaisina kuin itse kuvittelen heidän olevan. Tämä myös helpottaa sitä, jos joku joskus haluaa piirtää fanarttia tai kohtauksia ropesta.

Roolipelaus on parhaimmillaan sitä, että muutama tunti elämästä vain katoaa siihen, että on niin hauskaa. Usein ihan vedet silmissä tulee naurettua matkan aikana sattuville kommelluksille ja hölmöilyille. Pelaajat keksivät välillä niin uskomattomia juttuja, ettei sitä voi edes käsittää. Etenkin pelinjohtajana on parasta vain valmistautua kaikkeen mitä voi tapahtua. Improvisaatio-taidoista onkin paljon hyötyä! Pääasia, että tarina etenee siinä sivussa ja kaikilla on mukava olla. Nautin suuresti, kun onnistun luomaan hyvää draamaa hahmojen välille ja yllätyksellisiä juonenkäänteitä. Se kun saa pelaajat haukkomaan henkeään yllätyksestä, on aivan parasta! Loppuun laitan vielä listauksen muutamasta suosikkihahmostani vuosien varrelta. Jos on jotain kysyttävää roolipelaamiseen liittyen niin vastailen mielelläni täällä tai instagramissani Ruudukko_official! En ole mikään roolipeli-ammattilainen, mutta onko todellisuudessa kukaan?

Parhaat elokuvajulisteet!

Ajattelin alkuun, että tämä on ihan helppo rakentaa. Ei niitä hyviä leffajulisteita nyt niin paljoa ole ja ne parhaimmathan nyt on vaan niin hyviä, että pääsevät heti listalle! No... Listaa laatiessa, mulla päätyi yli 50 leffajulistetta sinne parhaimpien joukkoon ja sitten piti jotenkin koittaa karsia luku vain viiteen. Päädyin siis valitsemaan enemmänkin viisi eri tyyliä, joista pidän julisteissa ja kertoilla sitten tarkemmin valinnastani. Nyt jo paha mieli siitä, etten saa kaikkia lemppareita mahtumaan tähän!

 

5. Dynamiikka

Dynaaminen elokuvajuliste tarkoittaa sitä, että siinä on mukana liikettä. Se ei näytä pysähtyneeltä ja sen elementit ovat sopivan häiritsevässä suhteessa toisiinsa nähden. Joskus nämä ovat tosi simppeleitä, kuten Akira ja Into the Spider-verse, toisinaan ne voivat olla todella monimutkaisia kuten Godzilla  (2014) julisteessa. Tärkeää on suorat linjat, jotka ohjaavat katsetta ja haastavat perspektiiviä. Yleisesti ottaen tämä on ehkä yksi minun suosikki julistetyypeistä. Annan tämän paikan klassiselle Akira-julisteelle, joka on sommitelultaan jotain aivan huikean hienoa kaikessa yksinkertaisuudessaan.

4. Värit

Kuten monet varmaan osaavatkin kuvitella, laittaa graafikko taas värit tärkeään asemaan elokuvajulisteessa. Värikkäitä julisteita on paljon, mutta sellaisia, missä värit on saatu toimimaan aivan loistavasti, ei olekaan niin montaa. Väreillä voidaan luoda tunnelmaa ja saada yksityiskohta erottumaan kuten La La Landin posterissa tai sen avulla voidaan tuoda esiin ajan henkeä kuten Da 5 Bloods julisteessa. Värien käytön voi vetää myös aivan överiksi kuten Thor: Ragnarök sekä Wonder Woman 1984. Siltikin annan tämän spotin jälleen sille simppelille monokromaattiselle väriharmonialle ja tämän myötä elokuvalle Wolverine. Kontrasti on todella upea tämän jullarin kanssa ja onpa minulla ollut tämä aikanaan kämpän seinälläkin!

3. Katso tarkemmin

Mikä onkaan mehevämpää kuin tulkita jokainen pieni yksityiskohta julisteesta! Joskus leffantekijät ovat niinkin röyhkeitä, että juliste suorastaan spoilaa koko elokuvan loppuratkaisun. On kuitenkin olemassa hiuksen hieno raja siinä, milloin juliste on spoileri ja milloin se vain nerokkaasti piilottaa avainelementit itseensä. Tästä syystä en voikaan niin paljoa esimerkki-julisteista  kertoillakaan, mutta etenkin tämä Us-elokuvan juliste on vain ihan ykkönen tässä osiossa. Parasite, Uhrilampaat ja Midsommar toimivat myös hyvinä esimerkkeinä ja hauskasti huomaakin, kuinka moderni tapa hyvissä trillereissä tämä julistetyyli onkin! Voi kun minulla olisikin joku jonka kanssa keskustella tuosta Us-jullarista!

2. Kasariklassikko

Ei ole edes liioittelua väittää, että 70- ja 80-luku oli sitä leffajulisteiden kulta-aikaa.  Noista 50 esikarsintaan päässeistä julisteista melkein puolet on tuolta ajanjaksolta. Jokin noissa tuon ajan julisteissa vaan vetoaa tyyliltään ja siksi se saikin ihan oman kategorian tähän. Yllättävän moni on ikonisten kauhuleffojen postereita kuten Halloween, Alien sekä Manaaja. Gremlins, Blade Runner ja Kummisetä olivat myös kaikki aivan törkeän hyviä ehdokkaita. Hirveän hankala oli myös selvittää, että onko joku vain ikoninen vai pidänkö siitä niin kuin ihan oikeasti. Kuitenkin ne pienet sanat julisteessa: "In space no one can hear you scream" saivat minut laittamaan ykköseksi Alienin.

1. Pulp-henkisyys

Ehkä kuitenkin suosikki tyylilajini leffajulisteissa on pulp, silloin kun se on tehty oikein. Joku pulp-tietäjä voi korjata, jos olen ihan hakoteillä, mutta pulp on genrenä eräänlainen noiren alalaji. Usein julisteissa siihen liittyy sarjakuvamaisuutta, toimintaa, isoja fontteja sekä kohtalokkaita naisia. Klassiset pulp kannet kirjoissa ja sarjakuvissa ovat aina tuntuneet itselle tosi mieleisiltä ja siksi osaankin arvostaa myös hyvin tehtyjä pulp-henkisiä leffajulisteita. Antaa kuvien puhua puolestaan, mutta jännästi tähän valikoitui myös nimensä veroisesti Pulp Fictionin juliste, jossa on mielestäni kaikki elementit paikallaan! Tuosta voi olla ilmeisesti kahta mieltä, onko Star Wars juliste suoraan pulp genreä vai ei, mutta ainakin mun omien havaintojen ja muutaman muun mukaan se menee tuohon kategoriaan.

Nyt kun katsoo kaikkia näitä valittuja niin siltikin on se tunne, että monta hyvää jäi listauksen ulkopuolelle. Nuokaan ei ole missään paremmuusjärjestyksessä, vaan numerointi enemmänkin helpottaa hahmottamaan kokonaisuutta. Julisteet on kuitenkin kaikki keskenään niin erilaisia ja omaavat niin monia eri tyylilajeja, ettei näitä nyt suoraan voi mitenkään laittaa järjestykseen. Tässä kuitenkin lähinnä tulee esiin ne juliste-tyylit, mitkä miellyttävät minua itseäni eniten. Jos pitäisi kuitenkin valita yksi mikä on ylitse muiden niin tällä hetkellä päätyisin tuohon Akira-jullariin. Loppuun heitän vielä muutaman julisteen, joista en ehtinyt puhua, mutta jotka ovat kuitenkin myös erittäin hyviä. Mikä on sun lempi elokuvajuliste?

Ruudukko nyt Instagramissa - Käy tykkäämässä!

 

Näin kymmenen blogi vuoden kunniaksi, päätin tehdä Ruudukolle vihdoin oman Instagram-tilin. Aiheena on sitä samaa mitä täälläkin, eli nörtteilyä suurella sydämellä. Enimmäkseen postailen kuvia Pokémon-kortti kokoelmastani, mutta eiköhän matkalla saada sinne mukaan kaikenlaista muutakin mielenkiintoista. Muutenkin monelle on helpompaa heittää kommenttia tai ihan vain jutella instan puolella kuin tässä köppäisen vanhassa blogspotissa! 

Käy siis heittämässä tykkäys Ruudukko_official tilille ja tule mukaan iloiseen joukkoon! Pidän toistaiseksi tilini suomenkielisenä, jotta vauvasta vaariin kaikkien on helppo olla. (Myös siksi, että sitten ei ole pelkoa että tili kasvaa liian suureksi ja ahdistavaksi.) Jatkossa myös Pokémon-korttien hinta-arviot tapahtuvat kätevästi instan puolella. Nähdään siellä!

Terkuin,

Ruudukon Tuomo 

PS. Blogi itsessään pysyy edelleen ihan tällä omalla paikallaan ja toiminnassa.

Kuvauksen voima elokuvissa

Jotenkin tosi harvassa on ne ihmiset, jotka osaavat arvostaa elokuvien kuvausta (cinematography). Visuaalisena ihmisenä tämä on kuitenkin aina ollut yksi tärkeimmistä elementeistä elokuvaa katsoessa. Hyvä kuvaus on sellainen, että sitä ei periaatteessa edes huomaa, mutta loistava kuvaus on sellainen, joka pistää silmään positiivisella tavalla. Joskus huonokin elokuva voi tuntua paremmalta ihan vain onnistuneen kuvauksen vuoksi ja toisinpäin. Kuvauksella on iso rooli siinä, miltä elokuva näyttää ja tuntuu. Sillä ei kuitenkaan tarkoiteta pelkästään kameran liikettä, vaan myös värejä, kuvakulmaa, sommittelua sekä valoja ja varjoja. Helpoin ehkä ymmärtää niin, että jo jostain kohtaa elokuvaa ottaisi still-kuvan niin se näyttäisi ihan valokuvalta, jossa kaikki elementit ovat harkitusti paikallaan. Inspiroiduin Waltsun merkinnästä aiheeseen liittyen ja päätin tehdä omaa tutkimusta samaan aiheeseen - omasta näkökulmastani tietenkin.

Blade Runner 2049 - Roger Deakins (Kuvaus)

Kun teen taidetta, on minulla tietenkin aina mielessä nuo samat asiat mitä ylhäällä jo luettelinkin. Asettelu, värit ja valot ovat todella tärkeässä osassa kuvan tekemistä. Erilaisten väriteorioiden tunteminen on eduksi, kun miettii oman teoksen näyttävyyttä. Käytänkö vastavärejä? Kuinka kirjavan väripaletin otan tähän teokseen? Entä jos se olisikin mustavalkoinen? Elokuvista on usein todella paljon hyötyä kun pohdin näitä kysymyksiä. Joskus jokin kohtaus saattaa inspiroida minua ihan vain väriensä puolesta. Hyviä esimerkkejä elokuvista, joissa on kauniisti käytetty värejä hyödyksi tunnelman luomiseksi ovat muun muassa Blade Runner 2049, Grand Budapest Hotel ja Inside Out. Etenkin Blade Runner on sellainen elokuva, joka minulla tulee aina ensimmäisenä mieleen kun puhutaan elokuvan kuvauksesta. Koko leffa on täynnä hyvännäköisiä kohtauksia ja lähivärien käyttöä. Kirkkaat neon sävyt, juuri sellaiset cyberpunk-henkiset, miellyttävät minua henkilökohtaisesti todella paljon!

Inside Llewyn Davis - Bruno Delbonnel (Kuvaus)

 

Toisaalta joskus sitä haluaa hillitympää värisävyä eli monokromaattista väriharmoniaa. Siinä aivan mestareita ovat Coenin veljekset. En oikein osannut edes valita, otanko esimerkkikuvaksi Fargon, Menetetyn maan vaiko Inside Llewyn Davisin, johon sitten lopulta päädyin. Jokin näissä upeissa harmaansävyissä puhuttelee niin paljon kouvolalaista sieluani. Samanlaista kauneutta on myös elokuvissa Children of Men ja Arrival. Jostain syystä täysin mustavalkoinen kuvaus ei oikein ole omaan mieleeni. Esimerkiksi the Artist ja Mank eivät ole mielestäni millään tavalla kauniita elokuvia ja Schindlerin listassakin arvostan vain sitä punaista väriläiskää kaiken sen kauheuden keskellä. Väreistä voisin varmaankin puhua ihan oman postauksenkin verran, mutta koitetaan nyt pysyä tässä kuvauksessa yhtenä kokonaisuutena...

Texas Chainsaw Massacre - Daniel Pearl (Kuvaus)

Valaistus on myös todella tärkeä osa-alue kun halutaan tehdä silmää miellyttävä kuva tai kohtaus. Todella usein omaan silmään kauniita otoksia ovat ne, missä kontrasti valon ja kuvattavan kohteen välillä on dramaattisen suuri, lähes siluettimainen. Rakastan luonnonvaloa, mutta joskus taitavasti tehdyt studiovalot saavat minut myös lumoutumaan, kuten esimekiksi elokuvassa La La Land. Kuitenkaan esimerkkikuvana en voinut sivuuttaa Texas Chainsaw Massacren viimeistä kohtausta, jossa Leatherface tanssii auringonlaskussa moottorisahansa kanssa. On jotenkin ihastuttavaa, että näinkin raakaan ja väkivaltaiseen elokuvaan on saatu mukaan jotain näin kaunista. Auringonlaskut ovat myös yksi heikkouteni ja kauniisti toteutettuna olen ihan sulaa vahaa. Valoon ja varjoon harvemmin kukaan kiinnittää elokuvissa huomiota, jos sitä ei niin sanotusti pakoteta katsojalle. Kannattaakin joskus pysähtyä ihan miettimään sitä, miten näitä käytetään elokuvissa hyödyksi.

Thor: Ragnarök - Javier Aguirresarobe (Kuvaus)

 

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä on asettelu eli sommitelma. Yleensä pidän siitä, että kuvassa on tilaa hengittää. Tyhjä tila on jotenkin todella miellyttävää ja kun se on toteuttu oikein, on lopputulos jotain todella kaunista. On myös hauskaa etsiä kuvista kultaisia leikkauksia ja muita muodon ja määrän lakeja. Asetelmalla saadaan niin paljon kerrottua muun muassa henkilöiden suhteesta toisiinsa ja vallitsevaan ympäristöön, luonteesta sekä voimasuhteista. Hirveän hankala oli keksiä mitään yksittäistä esimerkkiä tästä, joten päädyin valitsemaan blogin teemanmukaisesti sen ainoan MCU-leffan, jossa on mielestäni hyvä kuvaus: upea punk-henkinen renesassanssi cinematography eli Thor: Ragnarök. Tietynlainen maalauksellisuus ja symmetria ovat aina lähellä omaa sydäntäni. Oli se sitten toteutettu erikoistehosteiden avulla tai ihan vain perinteisin keinoin. 

Voisin varmasti puhua tästä ihan loputtomasti ja etsiä kymmeniä kuvia lisää, mutta eiköhän kaikilta lopu mielenkiinto tälläisiin selityksiin. Siksi lisäänkin tähän loppuun vielä pari loistavaa esimerkkiä elokuvista, joita mainitsin yllä tai sellaisia, jotka ovat muuten vain yllä esitettyjen omien mieltymysten mukaisia. Tämä on onneksi taas niitä kuuluisia makuasioita, joista saatte olla ihan rauhassa eri mieltä!

Grand Budapest Hotel - värit ja asetelma

Moonlight - intiimi lähikuva

Kill Bill - siluetti ja vahva kontrasti

Fargo - monokromaattinen sävy ja kultainen leikkaus

La La Land - kirkkaat sävyt, sommittelu ja valo

Joker- symmetria ja värit